PERUSTUSLAILLINEN AIKA ALEKSANTERI I:n JA NIKOLAI I:n HALLITESSA.
METELIT VARSOVASSA SYKSYLLÄ 1830.
Sen hallitussäännön eli "kartan" kautta, minkä Aleksanteri I oli
Puolan kansalle lahjoittanut, oli uusi kuningaskunta saavuttanut
vapaamman ja paremmin järjestetyn valtiomuodon kuin mitä tämä kansa
entisinä vuosisatoina milloinkaan oli nauttinut. Hallitusneuvosto oli
kokoonpantu vastuun-alaisista ministereistä ja valtakunnan korkeista
virankantajista. Eduskunta oli kahtena kamarina: ylihuone eli senaatti,
kokoonpantuna pispoista, voivodeista ja kastellaneista, joita kuningas
nimitti elinajaksi rikkaan ylimyskunnan seasta, ja edustajahuone, johon
aateliset maakunnista valitsivat 77 jäsentä ja kaupunkien asukkaat 51.
Maata-viljelevä kansa ei nauttinut mitään valtiollisia oikeuksia; sillä
se oli vielä epävapaassa asemassa, aateliston alustalaisina. Siinä-
juuri tämän yhteiskunnan vanha epäkohta, joka olisi tarvinnut pikaista
korjausta.
Pahaksi onneksi yhteiskunnalliset parannukset saivat astua syrjään
valtiollisten harrastusten tieltä. Itse valtiopäivät sekä v. 1818 että
v. 1820, niinkuin myöskin v. 1825 saivat varsin vähän hyödyllistä
toimeen. Isänmaallinen mieli, jota ei milloinkaan ole Puolalaisilta
puuttunut, alkoi suuntautua yrityksiin ja toiveisin, joilla ei ollut
mitään perustusta maailman todellisissa oloissa. Puolan loistava
muinaisuus ei jättänyt mielissä tilaa olojen tyveneen punnitsemiseen
eikä sallinut kansallishengen tyytyä siihen ahtaaseen onneen, johon
nyt vihdoin vaikeiden vaiheiden perästä oli päästy. Eikö Puolan
kansan sittenkin pitäisi saada takaisin ne laveat maa-alat, jotka
kavalasti oli siltä ryöstetty? Sekä Preussi että Itävalta oli anastanut
haltuunsa suuria kappaleita puhtaasti puolalaista kansakuntaa. Mutta
se kumma kuitenkin tapahtui, että Puolalaisten kansallinen kiihko
melkein yksinomaan kääntyi Venäjää vastaan, vaikka ne maakunnat,
jotka olivat Venäjälle kadotetut, nimittäin Litva, Valko-Venäjä ja
Pikku-Venäjä eivät olleet puolalaista kansallisuutta ensinkään, vaan
ainoastaan puolalaistuneiden aatelisherrojen valtaamina. Juuri nämä
alueet tuntuivat puolalaisille isänmaan-ystäville erittäin kalliilta
kansallis-omaisuudelta, josta he eivät kunniansa tähden voineet luopua.
Ja koska vanhastaan olivat tottuneet pitämään Venäjän kansaa kaikin
puolin ala-arvoisena sivistyksessä ja valtiollisessa kehityksessä,
he eivät antaneet mahtavalle keisarikunnalle anteeksi sitä heikompaa
asemaa, johon itse olivat vajonneet.
Tämä kytevä kansallisviha ei estänyt Puolan vapaamielisiä ryhtymästä
salajuoniin venäläisen kumouspuolueen kanssa joka Aleksanteri I:n
loppuvuosina oli miettinyt väkivaltaista valtiomuutosta, keisarin
murhaa ja keisarillisen huonekunnan hävittämistä. Aleksanteri I
kuoli Taganrog'issa Jouluk. 1 p. 1825, ennen kuin tämä salaliitto
tuli ilmi. Mutta kun vainajan lähin veli Konstantino, joka sotaväen
päällikkönä asui Varsovassa, oli ilmoittanut luopumuksensa ja nuorin
veli Nikolai I oli ryhtynyt hallitukseen, luulivat liittolaiset ajan
tulleen ja nostivat Pietarissa pienen sotaväen-kapinan, joka kuitenkin
heti kukistettiin, Jouluk. 26 p. Johtajat eversti Pestel ja neljä
muuta tuomittiin hirtettäviksi; mutta tutkinnossa tuli ilmi, että
tuo rikollinen hanke oli Puolassakin voittanut kannatusta. Kun tämän
johdosta "isänmaallisen liiton" jäsenet vedettiin tutkittavaksi Puolan
senaatin eteen, asettui yleinen mielipide syytettyjen puolelle ja
tuomio tuli niin lievä, että se oli melkein saman-arvoinen kuin täysi
vapautus. Syystä keisari kuuluu huudahtaneen tuomarien menettelystä:
"Onnettomat! ovat pelastaneet syylliset, mutta saattaneet maan
turmioon!"
Tämä oli kyllä huomattavana, kun Nikolai Huhtikuulla 1829 tuli
Varsovaan kruunattavaksi. Jo Joulukuussa edellisenä vuonna oli
Varsovan sotilaskoulussa solmittu salaliitto, jonka alkuunpanijana
oli eräs Kaartin alaluutnantti Vysocki. Se pian levisi muihinkin
piireihin ja etupäähän astui yliopiston professori Lelevel, oppinut
historioitsija, mutta sen ohessa hurja kumousmies. Tuumana oli
kruunausjuhlien aikana murhata keisari ja hallitsijaperheen jäsenet.
Viime hetkenä toki epäröitiin ja aikomus jäi täyttämättä. Mutta hanke
oli melkein "julkisena salaisuutena"; salaliittoon oli kuulunut ainakin
kolme valtiopäiväin jäsentä, ja tieto oli levinnyt vaikuttavillekin
henkilöille. Itse Senaatin puheenjohtaja, ruhtinas Adam Czartoryski,
keisari Aleksanteri I:n entinen ystävä, tuskin lienee ollut asiasta
tietämätön, koska salaisuus oli uskottu Czartoryski'n likeiselle
tuttavalle, runoilija Niemcevicz'ille. Mutta ei mitään tutkintoa tästä
häpeällisestä hankkeesta edes yritettykään. Koko kansan siveellinen
kanta näytti arveluttavassa määrässä alentuneen, koska täydellä
tiedolla saatettiin isänmaallisuuden nimellä sallia ja peitellä
semmoisia hairauksia.
Keisari Nikolai I ei ollut perustuslaillisten valtiomuotojen
ystävä; päinvastoin hän koko hallitus-aikanaan on ollut rajattoman
yksivallan ylläpitäjänä ja tukena ei ainoastaan Venäjällä, vaan
muuallakin Euroopassa. Mutta samalla tämä luja luonne oli tunnontarkka
sitoumustensa täyttämisessä, ja Puolalaisilla ei olisi ollut häneltä
odotettavana oikeuksiensa loukkausta, jos olisivat itse pysyneet
laillisuuden rajoissa.
Suuriruhtinas Konstantino, keisarin vanhempi veli, oli sotaväen
ylipäällikkönä Puolassa. Hän oli luonteeltaan oikullinen ja
mielivaltainen, mutta rakasti tavallansa Puolaa, jonka edestä hän
oli uhrannut etuoikeutensa keisarinkruunuun; sillä naituansa nuoren
puolattaren, kreivitär Grudzinskan (sittemmin ruhtinatar Lovitz'in
nimellä) hän jo v. 1822 oli luopunut perintöoikeudestaan. Erittäin
hellitteli suuriruhtinas puolalaista armeijaansa, mutta omituisella
rakkaudella, joka ei sallinut tämän väen ottaa osaa Venäläisten
sotaan Turkkia vastaan vv. 1827—1829. Tarjottu tilaisuus aseveljeyden
rakentamiseen molempain kansakuntain välillä jäi siis käyttämättä.
Mutta Konstantino sanotaan mielipiteenänsä lausuneen: "Vihaan sotaa,
koska se sotajoukot turmelee". Muutoin suuriruhtinaan vaikutus itse
hallitus-asioihin oli jotenkin rajoitettu. Varakuninkaana oli eräs
Puolalainen, mutta keisarillisena komisariuksena sekä salaisen
poliisin johtajana oli Venäläinen Novossiltsov. Viimemainittu mies
matkaansaattoi paljon rettelöitä ja synnytti paljon tyytymättömyyttä.
Mutta Venäjän ja Puolan väli ei mitenkään ollut rikkunut, kun Nikolai
Toukokuussa v. 1830 tuli Varsovaan ja omassa persoonassaan avasi Puolan
valtiopäivät. Keisari osoitti puolalaisille alamaisilleen erinomaista
kohteliaisuutta ja ystävyyttä, täyttäen tarkasti perustuslaillisen
hallitsijan velvollisuuksia. Valtiopäivillä sitä vastoin osoitettiin
kovin vähän malttia; mutta koska valtiopäiväin määräaika ei ollut
pitempi kuin kuukausi, ei ehditty paljon pahaa tehdä, jos ei
hyödyllistäkään.
Valtiopäiväin jälkeen kiihoitus levisi maaseuduille. Heinäkuun
vallankumous Ranskassa v. 1830 antoi kumoushankkeille uutta virikettä.
Tosin ei ollut mitään selvää suuntaa, johon olisi tahdottu Puolan
tulevaisuutta johtaa. Hurjimmat, niinkutsutut Jakobiinit, aikoivat
saada toimeen tasavallan, mutta kaikki tahtoivat Venäjän ylivallan
kukistetuksi ja entiset alueet Niemen'in ja Bug'in takaa jälleen
yhdistetyiksi. Professori Lelevel vaati, että kauniiksi aluksi
suuriruhtinas Konstantino oli murhattava. Ainoastaan sula sattumus
vaikutti, ett'ei tätä hurjaa tekoa pantu keskellä katua toimeen jo
Lokakuussa. Sillä välin hankkeet kypsyivät ja kumoustuuma alkoi tulla
yleisemmin tunnetuksi. Virallisten henkilöin täytyi ryhtyä asiaan.
Asetettiin hallituksen puolelta tutkintokomitea, jonka puheenjohtajaksi
tuli puolalainen kenraali kreivi Stanislao Potocki. Huomattiin pian,
että liikkeen pääpesä oli Varsovan sotilaskoulu; tämän komentaja
pantiin heti viralta ja muutamia vangitsemisia tehtiin. Tällä tavoin
pian päästiin salaliiton jäljille. Keisarille tietysti täytyi
asiasta ilmoittaa; selitettiin vain, että koko hanke oli pelkkää
"lapsellisuutta". Mutta Nikolai heti vastasi, että asiasta oli otettava
tarkka selko ja syylliset vedettävät sotaoikeuteen. Hallitusneuvostossa
päätettiin silloin useiden johtomiesten vangitseminen. Mutta erään
virkamiehen petoksen kautta vangitsemis-käsky tuli salaliittolaisten
tiedoksi. Nämä, pelastaaksensa oman nahkansa, jouduttivat toimeenpanon.
Näin syntyi katumellakka Marrask. 29 p. 1830.
Suuriruhtinaan asunto oli Belvedere-palatsissa kaupungin eteläpäässä.
Sinne ryntäsi iltahämärässä Marrask. 29 p. joukko nuorukaisia,
huutaen: "surma tyrannille". Konstantino, joka oli laiminlyönyt
tarpeelliset varokeinot, pelastui kuitenkin ruhtinatar Lovicz’in
luo ja lähti sieltä, kyrassierijoukon saattamana, sotaväen
leiriin, joka oli kaupungin länsikyljessä. Eräs kenraali Gendre,
joka kuului suuriruhtinaan likeisimpiin, sai palatsissa surmansa.
Kun ei sen enempää saatu toimeen, kääntyi joukko takaisin, sai
sotilaskoulun oppilaat avuksensa ja samosi Arsenaaliin, joka on
kaupungin pohjois-osassa. Matkalla metelöitsijät murhasivat useita
eteviä henkilöitä: sotaministerin, kenraali Hauke'n, ja hänen
esikunta-päällikkönsä; vanhan kenraali Novicki'n, joka vaunuissa ajoi
Belvedere'en; sotilaskoulun komentajan, kenraali Trembicki’n, joka ei
lakannut kehoittamasta oppilaita palajamaan velvollisuuteen, vieläpä
kenraali Blumer'in ja vihdoin myöskin kreivi Stanislao Potocki'n,
joka puolalaisen armeijan päälliköistä oli enimmin rakastettu ja
joka kulkiessaan läpi kaupungin olikin onnistunut kokoomaan useita
puolalaisia sotaväen osastoja, mitkä lähetti leiriin suuriruhtinaan
luoksi. Arsenaalin valloitus oli kapinallisille onnistanut sen kautta,
että muutamat puolalaiset komppaniiat menivät heidän puolellensa.
Näin saatiin joku määrä aseita, jotka roskaväelle jaettiin; sitten
ryöstettiin sotilaskassoja ja kapakoita.
Meteli ei ollut mitenkään järjestynyt ja olisi ollut helppo tukehuttaa,
jos suuriruhtinas olisi osoittanut vähänkään päättäväisyyttä. Hänellä
oli käytettävänään aivan tarpeeksi sotaväkeä, sekä venäläistä että
puolalaista. Kello 11 yöllä kenraali Potocki, joka silloin vielä
eli, lähetti hänelle sanan että hän panisi ratsuväkensä lakaisemaan
kaupungin katuja. Vaan suuriruhtinas ei suostunut, vastasi vain: "Tämä
on Puolalaisten asia; minä en siihen sekaannu; sopikoot Puolalaiset
keskenänsä!" Nuori adjutantti, kreivi Ladislao Zamoiski, jolle
tämä vastaus annettiin, riensi takaisin kaupunkiin, herättämään
hallintoneuvoston jäsenet, jotka nukkuivat vanhurskaan unta. Ensiksi
herätettiin Zamoiski'n eno, ruhtinas Adam Czartoryski, Puolanmaan
korkea-arvoisin mies sekä rikkauksiensa että sukuperänsä tähden; sillä
hän oli Litvan suurherttuain vanhaa heimoa. Päätettiin ko'ota mitä
vaikuttavia miehiä tässä kiireessä voitaisiin löytää, ja näin yhtyi
erään yksityisen hallitusjäsenen asunnossa klo 2 aamulla seitsemän,
kahdeksan arvomiestä, joiden pitäisi muka väliaikaisesti tarttua
ohjaksiin. Päätettiin ensiksi lähettää ruhtinaat Czartoryski ja Lubecki
suuriruhtinaan puheille. Tämä otti heidät kovin epä-ystävällisesti
vastaan. "Tehkää mitä tahdotte", hän yhä uudestaan lausui; "minä
puolestani en sekaannu mihinkään, enkä vastaa mistään." Suuriruhtinaan
kummallinen käytös teki kaikki pontevat toimet mahdottomiksi. Jos
Konstantino, kun ei tahtonut "sekaantua mihinkään", olisi luopunut
komennosta ja jättänyt valtansa jollekkin puolalaisista kenraaleista
kokoonpannulle sotaneuvostolle, olisi meteli ollut helposti kukistettu;
sillä puolalainen sotaväki seisoi enimmältä osalta vielä laillisen
järjestyksen puolella. Mutta kun suuriruhtinas, vaikka epäröiden,
antoi suostumuksensa siihen, että nuo kokoontuneet arvomiehet saisivat
kutsua avukseen henkilöitä "jotka nauttivat asukasten luottamusta" ja
sitten "sovitella liikkeen kanssa", oli laillinen järjestys kadottanut
pohjansa. Kapina oli jo melkein laillistettu.
Kun tämä väliaikainen hallitus jälleen oli kokoontunut, se valmisti
kansan rauhoittamiseksi kaksi julistusta: toinen, joka keisari Nikolain
nimessä ilmoitti, kutka miehet olivat väliaikaiseen hallitukseen
asetetut; toinen, jolla tämä uusi hallitus kääntyi pääkaupungin
puoleen, ilmoittaen että suuriruhtinaan ja venäläisen sotaväen puolelta
ei ollut mitään pelättävää, ja vakuutti sen lisäksi, "ett'ei, kukaan
puolalainen soturi tahtoisi tahrata käsiään veljien verellä." Sitten
seurasi muutamia koreita ja tuntehikkaita kehoituksia välttämään
epäjärjestyksiä ja saattamaan unohdukseen viime yön teot. Nämä
julistukset kiireimmiten painettiin ja jaettiin väestölle; mutta
ne vastaan-otettiin jotenkin halveksien: katsottiin niiden vain
todistavan, että venäläinen yliherruus nyt oli lopussa. Samaan aikaan
väliaikaisen hallituksen jäsenet pienen suojelusjoukon ympäröimänä
siirtyi Valtiopankkiin, jossa ruvettiin järjestämään hallituskoneistoa.
Ei pitkälle ehditty, ennenkuin muutamat valtiopäivämiehet, jotka
hätäisesti olivat kokoontuneet, tunkeutuivat istuntosaliin, vaatien
semmoisten jäsenten poistamista, jotka eivät muka nauttineet
kansakunnan luottamusta, ja tilalle asetettaviksi toisia; näiden uusien
luvussa oli muiden muassa tuo jo ennen mainittu professori Lelevel.
Mutta näinkin "puhdistettuna" tämä hallitus havaittiin pian aivan
voimattomaksi. Kaupungintalossa oli muodostunut eräs "Jakobiinein
klupi", joka anasti hallituksen itse kaupungissa ja syytti
hallintoneuvostoa vanhuuden raihnaudesta ja "sovittelusta Nikolain
kanssa"; Lelevel, vaikka poissa-olevana kutsuttiin puheenjohtajaksi.
Roskaväki oli jälleen alkanut ryöstää kauppapuoteja ja vaati suurilla
huudoilla, että karattaisiin "Moskovalaisten" kimppuun. Väliaikainen
hallitus puolestaan oli kreivi Zamoiski’n välityksellä yhä jatkanut
keskustelua Konstantinon kanssa. Zamoiski omalla uhalla pyysi
suuriruhtinasta julistamaan Puolan itsenäisyyden; sen ehdotuksen
Konstantino kiivaalla paheksumisella hylkäsi. Mutta samalla hän
myöskin hylkäsi kaikki tehokkaammat toimet. Hän oli Marrask. 30
p. siirtynyt venäläisen sotaväen kanssa kaupungin eteläpuolelle
ja sai yhä lisävoimia lähiseuduilta. Eräs tykistönkenraali vaati
saadakseen pommittaa kaupunkia; mutta siihen ei suuriruhtinas myöskään
suostunut. Kun hänelle ilmoitettiin, että hallintoneuvosto tahtoi
pysyä uskollisuuden rajoissa, hän ilmoitti seisovansa ystävän kannalla
kaupungin suhteen ja odotti kaupungin puolelta samaa kohtelua. Tässä
epämääräisessä tilassa olot viruivat päiväkausia. Jouluk. 2 p.
iltapäivällä Czartoryski, Lubecki, Lelevel ja Ostrovski matkustivat
leiriin. Sovittiin, että Konstantino koittaisi keisarilta hankkia
anteeksi-antamusta siitä mitä oli tapahtunut, perustuslaillisten
oikeuksien vahvistamista sekä Niemen'in ja Bug'in takaisten maakuntain
luovuttamista. Mutta tuskin oli hallintoneuvosto jälleen kokoontunut,
niin kokoussaliin tunkeutui joukko aseellisia Jakobiineja, joita johti
eräs sisäasiain ministeriön virkamies, nimeltä Mochnacki, olevinaan
"Puolan Robespierre". Neuvosto oli vähällä hajota; pakoituksen alaisena
se päätti valtiopäiväin kokoonkutsumisen ja koko maan miehisen väestön
kutsumista aseisin. Suuriruhtinas taas, tästä tiedon saatuansa, päästi
ne puolalaiset joukot, jotka olivat pysyneet uskollisina, yhtymään
maamiehiinsä ja päätti itse lähteä venäläisen väen kanssa tiehensä.
Kaupungissa vallitsi täydellinen sekasorto. Mochnacki koetti saada
klupinsa uudestaan liikkeelle hajoittaaksensa koko hallintoneuvoston.
Mutta oli jo syntynyt vastapuolue, joka yliopisto-nuorison avulla
pakotti tämän herrasmiehen pötkimään piiloon. Vihdoin neuvosto pyysi
kenraali Chlopicki'a ottamaan sotaväen ylikomennon. Hän suostui siihen
ainoastaan sillä ehdolla että saisi diktaattori-vallan ja läksi
Mars-kentälle, jossa julisti sotaväelle uuden virkansa.
Chlopicki'n tarkoituksena ei suinkaan ollut rikkoa välejä keisarin ja
Venäjän kanssa. Päinvastoin lähetettiin ruhtinas Lubecki Pietariin
sovittelua varten ja diktaattori itse lähetti Majesteetille alamaisen
kirjeen, jossa rukoili kansakunnan harrasten pyyteiden täyttämistä ja
vakuutti, "ett'ei tahdottu katkaista yhdyssiteitä keisarin ylhäisen
tahdon kanssa". Varsovassa ja koko maassa oli kuitenkin hurmaus noussut
korkeimmilleen, vaikka ulkonainen järjestys oli saatu palautetuksi
diktaattorin pontevien tointen kautta. Oltiin yleisesti siinä luulossa,
että sekä Ranska että Englanti olivat valmiina tekemään Puolalaisille
tehokasta apua. Hallitusmiehet eivät jääneet tämän hurmauksen
vaikutuksesta vapaiksi, ja niin tapahtui, että pari miestä lähetettiin
ulkomaille valtiollista asemaa tunnustelemaan, toinen Pariisiin, toinen
Lontoosen. He saivat pian kokea, että ulkomaiset vallat olivat kovin
vähän kärkkäitä rupeamaan Puolan hyväksi sotaisiin seikkailuihin.