Ymmärtääksemme Puolan kansan kohtaloita menneellä vuosisadalla, emme
voi kokonaan jättää lukuunottamatta sen entisyyttä, joka antaa selvän
kuvan tämän kansakunnan omituisesta luonteesta.
Kuten tiedämme Puolalaiset kuuluvat Slavilaiseen rotuun ja ovat
siis likeistä sukua, toiselta puolen Tshekkein kanssa Böhmissä ja
Moraviassa, toiselta puolen Venäläisten eri heimoille, joista nykyään
vallitsevat Suur-Venäläiset ovat heistä kaukaisimmat, mutta Ruthenit
eli Russiinit ja Pikku-Venäläiset lähimpinä naapureina kaakon puolelta.
Koillisessa on rajana ollut Litvan rotu, alkuperänsä puolesta aivan
vieras, mutta valtiollisten tapausten kautta Puolalaisiin sitten
liittyneenä. Etelässä taas Magyarien suomensukuinen kansakunta
9:nnen vuosisadan lopulla perusti valtansa Karpathien eteläpuolella.
Mutta lännessä ja viimein pohjosessakin Saksan kansa, joka jo hyvin
varhain valloittajana tunkeutui Elbe-virran yli itään päin, hävittäen
matkallansa useita slavilaisia heimoja, on tullut Puolan kansallisuuden
naapuriksi. Näiden mainittujen kansojen välissä on siis aina ollut
Puolan kansan maantieteellinen asema. Se on niinmuodoin umpimäärin
ulottunut kahden puolen Weikseliä, lähemmäs Oder'ia lännessä ja Bug'in
tienoille idässä. Valtiolliset rajat taas ovat suuresti vaihdelleet
kansan historiallisten onnenvaiheiden mukaan. Lyhyt katsaus näihin
vaiheisin on tässä tarpeellinen.
_Vanhin historia_ on ainoastaan pääpiirteissään mainittava: Kansan
pääkaupunkeina oli vanhastaan Gnesen (joka nyt kuuluu Saksan alueesen)
ja Krakova (joka nyt kuuluu Itävaltaan). Vasta 10:nnen vuosisadan
loppupuolella kristin-usko Roman-katholisessa muodossa tuotiin maahan.
Neljä vuosisataa sen perästä kuluu vaihteleviin sotiin naapurikansoja
vastaan ja osittain myöskin sisällisiin järjestyspuuhiin. Länsimainen
sivistys ja ritarilliset tavat alkavat johonkin määrin kukoistaa;
mutta yhteiskunnassa jo silloin huomataan puute porvarillisesta
toimeliaisuudesta ja alhaisoa suojelevasta hallitusvallasta.
Ulkonaisena merkkitapauksena oli Saksalaisten Ristiritarien asettuminen
alisen Weikselin varrelle vuodesta 1230 alkaen. Näiden tulijain
päätehtävänä oli ajaa pakanalliset Preussit kristin-uskoon, ja
vuosisadan kestäneessä taistelussa tämä onnistui siihen määrin, että
tuo Litvan-sukuinen kansakunta suurimmalta osalta hävitettiin, jättäen
ainoastaan nimensä Preussin maakuntaan. Mutta samalla oli näistä
Saksalaisista ritareista ja uutis-asukkaista paisunut Puolan kansalle
vaarallisia vihollisia, jotka uhkasivat sulkea ulos Puolan valtakunnan
Itämeren rannikosta. Vaan se taistelu, joka tästä sukeutui, perustikin
Puolan suurvalta-aikakauden, joka on jättänyt syviä jälkiä kansan
luonteesen ja paljon vaikuttanut sen nykyiseenkin kohtaloon. Siitä siis
täytyy lyhyt selitys antaa.
_Puolan suuruuden aika_, jota kesti pari kolme vuosisataa, alkoi v.
1386, jolloin Litvan suurherttua Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi
ja molemmat nämä valtakunnat yhdistettiin. Oli näet Saksalainen
Ritarikunta, saatuansa Preussit kukistetuiksi ja päästyänsä liittoon
Kalparitarien kanssa Liivissä ja Kuurinmaalla, alkanut ahdistella
Litvalaisia, joiden alue, Samogitia, ulottui mereen asti ja niinmuodoin
eroitti molemmat saksalaiset ritarikunnat toisistaan. Litvan kansa oli
vielä pakanuudessa, mutta kun läntiset Venäjän osat Rurikin-sukuisten
ruhtinasten eripuraisuuden kautta olivat joutuneet hajoustilaan,
levisi Litvan valta kauas itään ja etelään, niin että Polotsk,
Valkoinen Venäjä Dnieperiin asti, Volhynia ja itse mahtava Kiova
nyt kuuluivat Litvan valtakuntaan. Samassa kun Jagiello tuli Puolan
kuninkaaksi, koko Litvan kansa kääntyi Katholis-uskoon ja yhteinen
taistelu alkoi Saksalaisia Ristiritareita vastaan. Ratkaisevassa
tappelussa Tannenberg'in luona (nyk. Königsberg'in tienoilla) v. 1410
murtui Ritarien voima ja tuon-tuostakin uudistettu taistelu saattoi
ritarikunnan perikatonsa partaalle. Thorn'in rauhanteossa v. 1466 sen
täytyi luovuttaa Kasimir kuninkaalle koko Länsi-Preussin maakunnan
pitkin alisen Veikselin länsivartta sekä Kulmerlannin ja Ermelannin
idempänä, vieläpä jälelle jääneestä Itäpreussista tunnustaa Puolan
lääniherruutta. Tästä Itäpreussista tuli uskonpuhdistuksen aikana
protestanttinen herttuakunta, joka pian perinnön kautta joutua
Brandenburgin haltuun ja on myöhemmin ollut Preussin kuningaskunnan
nimikko-alueena, vaikka pääkaupunki (Berliini) sittenkin jäi
Brandenburg’iin.
Alkuun-pantu yhdistys Puolan ja Litvan välillä lujitettiin aikojen
kuluessa. V. 1413 sovittiin Horodlossa, että molempain kansain
aatelistot yhdessä sopisivat yhteisen kuninkaan ja suurherttuan
vaalista, ja vihdoin v. 1569 Lublin'in valtiopäivillä päätettiin
molempain valtakuntain täydellinen yhdistys. Oli siitä lähtien aina
yhteisiä valtiopäiviä pitäminen, nimittäin kahdesti Varsovassa
Puolanmaalla ja kolmas kerta Grodnossa Litvan puolella. Litvan
kansallisuudelle tästä kuitenkin oli sula häviö; sillä koko sen
ylimyskunta muuttui puolalaiseksi ja litvan kieli jäi viljelemättömäksi
alhaison puheenparreksi. Mutta itse Puolassakin talonpoikainen
kansa vajosi yhä alemmaksi; ainoastaan aatelistolla ja kirkolla oli
maanomistus ja valtiollinen vaikutus. Kauppa ja teollisuus taas joutui
yksinomaan Saksasta tulleiden juutalaisten käsiin.
Näistä sisällisistä haitoista huolimatta Puolan valtakunnan ulkonainen
mahtavuus näytti yhä kasvavan. Liivi ja Kuurinmaa yhdistettiin Litvaan
ja Puolalaisten maine yhä kasvoi alituisessa taistelussa Venäläisiä,
Krimin Tataareja ja eteenpäin tunkeuvia Turkkilaisia vastaan. Viimeinen
niistä loistavista urosteoista, jotka kohottivat Puolan nimen kunniaa,
oli se, kun Puolan kuningas Juhana Sobieski Puolalaistensa kanssa
v. 1683 riensi pelastamaan Itävallan pääkaupunkia piirittävästä
Turkkilais-armeijasta. Puolan kansa näytti sillä hetkellä olevan
läntisen kristikunnan vankkana pylväänä vyöryvää Turkkilais-tulvaa
vastaan.
Vaan valtakunnan sisällisessä järjestyksessä löytyi kalvava mato, joka
vähitellen turmeli sen elinvoimaa. Katselkaamme erikseen.
_Puolan kansan perikadon oireita_, jotka olivat sekä valtiollista että
yhteiskunnallista laatua. Puola oli näet vanhastaan vaalivaltakunta,
jossa uuden kuninkaan virkaan-tulo riippui ylimyskunnan ja lukuisan
aateliston suostumuksesta. Jagiellojen suvun hallitessa oli kuninkaan
valitseminen johonkin määrin muodon asia. Mutta kun tämä suku oli
sammunut v. 1572, tulee Puolan kruunu yhä enemmän aatelispuolueiden
ja vierasten vallanpyytäjäin leikkikaluksi ja itse valtakuntaa
ruvettiin nimittämään "tasavallaksi", vaikka sen johdossa muka oli
elinkaudeksi valittu kuningas. Omasta historiastamme muistamme, kuinka
Vaasansukuinen Sigismundo Ruotsista nousi Puolan valta-istuimelle
ja kuinka tämän seikan kautta Ruotsi ja Puola joutuivat keskenänsä
taisteluun, joka sitten jatkui Sigismundon molempain poikain
Vladislavin ja Juhana Kasimirin aikoina. Myöhemmin Kaarlo XII:nen
retkeilyt Puolassa 18:nnen vuosisadan alulla ovat meille samoin
tuttuja. Jokainen myöskin tietää, että nämä Ruotsin armeijojen urheilut
Puolan maakunnissa ovat suuressa määrin edistäneet tämän valtakunnan
hajoustilaa, ei yksistään sen tähden, että joku ennen voitettu
alue meni hukkaan (Liivinmaa Ruotsille, itäinen osa Valko-Venäjää
Smolenskin kanssa ja Ukraina Kiovan kanssa Venäjälle sekä Itä-Preussin
yliherruus Brandenburgille), vaan paljon enemmän aatelispuolueiden
karttuvan vallattomuuden ja epä-isänmaallisen käytöksen kautta. Jo
paljoa ennen kuin lopullinen häviö tuli, oli Puolanmaan alue ikäänkuin
tuulten valtaan jätetty avoin meri, missä vieraat armeijat laivain
tavalla kulkivat pitkin ja poikki, tosin jättämättä pysyvää jälkeä,
mutta kohtaamatta myöskään mitään yhteistä vankkaa vastarintaa
puolalaisessa kansallistunnossa. Pääsyy oli säännöllisen hallitusvallan
puutteessa sekä yksipuolisessa ja huonosti järjestetyssä kansakunnan
edustuksessa. Ainoastaan aatelissääty ja kirkollinen ylimyskunta
harjoittivat valtiollista valtaa. Kansallista porvaristoa ei ollut
olemassa ja talonpoikainen kansa oli vajonnut epävapaasen asemaan. Itse
valtiopäiväjärjestys oli mitä kummallisinta sekasotkua, nähtävästi
jotakin vanhaa perua slavilaisesta muinaisuudesta. Kun äänioikeutetut
aatelismiehet, joiden lukumäärä toisinaan nousi 100,000 mieheen, ratsun
selässä kokoontuivat Volan kentälle Varsovan länsipuolelle, oli kunkin
läsnäolijan perustuslaillinen oikeus estää vastalauseellansa ("liberum
veto") laillisen päätöksen syntymistä. Yksimielisyyttä ei saavutettu
muulla keinoin kuin että vastahakoiset väkisin karkoitettiin, jolloin
tämä vastapuolue sitten kokoontui jossakin muussa kaupungissa,
muodostaen erikois-liiton ("konfederationin") eli toisin sanoin
kapinan. Tämä lailliseksi tunnustettu vallattomuus osoittaa, että
Puolan kansa jo sairasti kuoleman-tautia paljoa ennen, kuin surman-isku
ulkoa päin sitä kohtasi.
Muun hajaannuksen lisäksi oli aikojen kuluessa tullut uskonnollinen
ja osittain kansallinen eripuraisuus. Sekä valkovenäläiset alueet
että pikkuvenäläiset maakunnat (Ukraina, Volhynia, Podolia ja itäinen
Galitsia) olivat vanhastaan kreikan-uskoisia; mutta samassa määrässä
kuin aatelisto näillä mailla oli omaksunut Puolan kielen ja sillä
tavoin vieraantunut alustalaisistaan, oli Roman katholinen kirkko,
Puolan valtakirkko, pyrkinyt Jesuiitta-lähetyksen kautta levittämään
yliherruuttansa, Jo Sigismundo Vaasan hallitessa saatiin v. 1596
toimeen, että senpuolisesta kreikkalaisesta kirkosta muodostettiin
eräs välimuoto, nimeltä "Yhdistetty (uneerattu) kreikkalainen"
kirkko, joka tunnusti paavin hengellistä valtaa ja slavonilaisen
kirkkokielen sijasta käytti latinaa, mutta sai säilyttää muutamia
erikoistapoja, niinkuin pappien naimisen, viinin nauttimisen leivän
ohessa pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Vaan tämä muutos oli toimeenpantu
jotenkin väkivaltaisesti ja "yhdistettyä kirkkoa" ja sen tunnustajia
oli yhä kohdeltu kovin tylysti ja kohtuuttomasti. Vielä pahemmin
kohdeltiin niitä seutuja, joissa papit ja asukkaat olivat lujasti
pitäneet kiinni kreikan-uskoisesta jumalanpalveluksesta; vielä
v. 1765 valitettiin, että satoja kirkkoja oli heiltä ryöstetty,
pappeja rääkätty, seurakuntalaisia ruoskimalla pakoitettu kääntymään
latinaiseen uskoon. Samoin myöskin Protestantit, joita löytyi joku
määrä maan pohjois-osassa, kärsivät vainoa ja pahaa kohtelua. Tämä
suvaitsemattomuus, joka nyt 18:nnella vuosisadalla, valistus-filosofian
aikakaudella, jo oli räikeässä ristiriidassa ajan hengen kanssa, antoi
lähivaltojen hallitsijoille, Fredrik Suurelle Preussissa ja Katarina
II:lle Venäjällä, sopivan syyn sekaantumaan puolalaisen tasavallan
asioihin.
_Puolan valtiollinen häviö_ alkoi oikeastaan silloin, kun Keisarinna
Katariina II v. 1764 pakoitti Puolalaiset valitsemaan hänen suosikkinsa
Stanislao Poniatovski'n kuninkaaksensa. Tämän tapauksen perästä Venäjän
lähettiläs Repnin venäläisten sotajoukkojen nojassa melkein yksin piti
ylimmäistä valtaa Puolassa. Tämä vallan-anastus tuntui sillä hetkellä
melkein välttämättömältä. V. 1767 Venäjä sotaväkensä avulla pakoitti
Puolan valtiopäivät myöntämään eriuskolaisille samat valtiolliset ja
uskonnolliset oikeudet, joita katholiset nautitsivat. Mutta sen ohessa
Venäjän keisarinna otti ta'ataksensa Puolan onnettoman valtiomuodon,
joka teki sisällisen sekasorron auttamattomaksi. Seuraukset tulivat
pian näkyviin. Kiihko-katholiset kokoontuivat erikois-liitoksi Bar'iin
Padoliassa ja sisällinen sota syttyi. Mutta venäläiset armejat tulivat
laillisen hallituksen avuksi kapinoitsijoita vastaan ja tuo hajanainen
yritys vähitellen kukistettiin. Vihdoin v. 1772 Preussi ja Venäjä sekä
myöskin Itävalta tekivät keskinäisen sopimuksen Puolan valtakunnan
supistamiseksi. Preussi anasti Länsi-Preussin (pitkin alista
Veikseliä), Venäjä melkoisen osan Valko-Venäjää (Polotsk, Vitebsk,
Mohilev, Gomel) ja Itävalta koko nykyisen Galitsian. Ei vähemmän kuin 5
miljoonaa asukasta tässä _Puolan ensimäisessä jaossa_ lohkaistiin siitä
irti.
Tuo hirveä läksytys avasi kaikkien isänmaan ystäväin silmät
näkemään sitä perikadon kuilua, jonka partaalle oli jouduttu. Uusia
sivistyslaitoksia perustettiin, Vilnan ja Krakovan yliopistot
järjestettiin ja seisova kansallinen armeija, joka tähän saakka oli
ollut varsin mitätön, nostettiin 60,000:een mieheen. Tärkeintä oli,
että tahdottiin korjata hallitusmuodon puutteita, perustaa säännöllistä
edustuslaitosta, vahvistaa kuninkaallista hallitusvaltaa ja tehdä
alkua talonpoikaisen kansan vapauttamiselle. Näin saatiin toimeen
uusi hallitusmuoto Toukok. 3 p. 1791. Mutta Venäjän keisarinna päätti
ehkäistä nämä uudesta-syntymisen oireet. Kun vanhan vallattomuuden
harrastajat tyytymättöminä olivat muodostaneet erikoisliiton
Targovitsassa Podoliassa ja kutsuivat Venäläiset avukseen, marsitettiin
100,000 miestä keisarinnan sotaväkeä rajan yli ja Puola pakoitettiin
asettamaan kuntoon entinen kurja hallitusmuotonsa, jonka takaajana muka
keisarinna oli. Mutta tämä ei ollut vielä onnettomuuden loppu: Preussi
ja Venäjä tekivät uuden jakosopimuksen. Tässä _Puolan toisessa jaossa_
v. 1793 Preussi anasti Posen'in ja Gnesen'in sekä Kalish'in ja koko
Suur-Puolan (maat lähinnä Preussin maakunnan rajaa). Venäjä tyytyi
Valko-Venäjän ja Pikku-Venäjän loppu-osiin. Ainoastaan vähin osa Puolan
valtakunnasta oli enää jälille jäänyt.
Viimeinen näytös pian seurasi. Isänmaalliset miehet, joista Thaddeus
Kosciusco, Washington'in entinen asetoveri, oli etevin, nosti
kansan vastarintaan ulkovaltojen harjoittamaa silpomista vastaan.
Urhoollisen mutta lyhyen taistelun perästä Puola kuitenkin lopullisesti
kukistettiin ja _kolmannessa jaossa_ v. 1795 tämä iki vanha valtakunta
pyyhkäistiin valtioiden luvusta. Venäjä otti haltuunsa koko vanhan
Litvan Niemen-virtaa myöten. Itävallan osalle tuli Krakova, Sendomir,
Lublin ja Chelm. Mutta Preussille myönnettiin Puolanmaan pääosa
Varsovan kanssa.
Uusi aian-vaihe oli kuitenkin jo tulossa. Ne mullistukset, mitkä
Ranskan vallankumous toi mukanaan, lupasivat hetkeksi Puolan kansalle
jotakin uudistusta. Kun Napoleon I v. 1806 oli nöyryyttänyt Preussin
kuningaskunnan ja seuraavana vuonna tehnyt keisari Aleksanteri I:n
kanssa sovintonsa Tilsit’issä, hän katsoi tarpeelliseksi luoda
Veikselin varrelle uuden pikkuvaltion, nimeltä _Varsovan herttuakunta,_
johon liitettiin ensin Preussin anastamat puolalaiset maat (Bielostok
kuitenkin heitettiin Venäjälle) ja myöhemmin (v. 1809) Itävallasta
otetut Länsi-Galitsia Krakovan kanssa, Sendomir ja Lublin. Näin oli
itsenäinen Puola, vaikka toisella nimellä jälleen päässyt alkuun.
Ajan myrskyt pian uhkasivat hukuttaa tämän äsken syntyneen tai
haudasta nousseen kansan-yksilön, kun sen luoja, Ranskan keisari oli
kukistunut. Ainoastaan keisari Aleksanterin jalomielisyys pelasti
Puolan kansan tulevaisuudelle jonkun jäännöksen sen kansallisesta
alueesta. Wien'in kongressi v. 1815 järjesti Puolan asiat uudella
tavalla. Varsovan herttuakunnasta Posen taas annettiin Preussille ja
Galitsia Itävallalle, jonka ohessa Krakova muodostettiin vapaaksi
kaupungiksi. Muu Puolan alue (3 miljoonaa asukasta) tehtiin Puolan
kuningaskunnaksi, jonka kuninkaana tuli olemaan Venäjän keisari,
kansallisen hallitusmuodon ja edustuslaitoksen rajoittamana.
Oli kysymyksenä, osaisiko Puolan kovia kokenut kansakunta tällä
perustuksella olemassa-olonsa uudesta rakentaa ja vahvistaa. Vastaus
nähdään seuraavasta esityksestä.