Pikku Marie.
Sunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten
pitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi
puhelivat puutarhassa.
"En minä ole päässyt mihinkään asti", vastasi hän, "minä en ole
puhellut hänen kanssansa."
"Mitenkä hänet sitte saatte taipumaan, jos ette puhuttele häntä."
"Minä olen puhutellut häntä kerran", sanoi Germain. "Se tapahtui
silloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole sanonut
hänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin murheelliseksi,
että minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta häneltä sitä
uudestaan, että hän ei huoli minusta."
"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii
sen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin, jos
tarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä."
Germain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä.
Pikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa,
ett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään vavahti
tyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.
"Pikku Marie", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä, "nyt
minä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen kyllä
tiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää puhutella
sinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä tietysti et
tahdo, arvaan minä."
"Germain", vastasi pikku Marie, "ihanko todella te rakastatte minua?"
"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun
vikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan,
jopa liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan
minuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?"
"Ette, Germain", vastasi hän hymyillen, "te olette kauniimpi kuin minä."
"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on
kaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että
minä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka
tyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta."
Marie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte
äkisti pois päänsä ja alkoi vavista.
"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!" sanoi Germain, "sinä katsot
minuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää minua,
se tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään pahaa enkä
suutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden tieheni,
niin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että sinä
lakkaisit vapisemasta?"
Marie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan
sanomatta.
"Minä käsitän", sanoi Germain, "sinä surkuttelet minua, sillä sinä olet
hyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut onnettomaksi,
mutta et kuitenkaan voi huolia minusta."
"Miksi puhutte niin, Germain?" vastasi pikku Marie viimein. "Tahdotteko
saada minut itkemään?"
"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta sinä
et rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät näyttää
tyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän minä uskalla
ottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani nukkui ja sinä
myöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti. Mutta ennen
olisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä kärsin sinä
yönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti olen minä
nähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut sinua, Marie!
Mutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä. Tiedätkös, mitä
minä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja katsoisit minuun
sellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi lähemmäksi, niin
luulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet, että jos mitään
sellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja häpeästä."
Germain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku Marie
vapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse
vapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän
nuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta
tuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen
molemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen itkunsa
seasta:
"Voi Germain! Ettekö sitte ole käsittäneet, että minä rakastan teitä?"
Germain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi
juuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella,
seljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain nosti
pojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:
"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että minua
rakastat."