»Multa rukka», virkki kukka,
Maahan alleen katsahtain,
»Musta, kolkko olet vain,
Ellei peittäis nurmen nukka.
Kukan laita toisin on:
Autuaana taivohon
Hymyhuulin silmät luo,
Tuoksun ympärilleen suo,
Ihmislapsillenkin riemun
Suloisuudellansa tuo».
»Kukka kulta», virkki multa
Musta alla nurmikon,
»Turha korskeilusi on:
Kas jo kuihtuu lehdet suita!
Kohta vaivut itsekin
Mullan mustaan sylihin;
Siellä siemen turvan saa,
Eloon kunnes virkoaa.
Mullan povi enkeleitä
Taivahasen johdattaa. —»
Kukoisteli, tuoksueli
Kukka huoletonna vain.
Syyspä kohta lakastain
Lehdet maahan varisteli.
Kukkanen jo kamppailee
Kalman kanssa, kelmenee,
Viimein vaipuu, kätkien
Mullan säilyyn siemenen;
Senpä eloon herättävi
Sieltä kutsu keväimen.