Oi terve Magyar, jalo pustan mies!
Sua veljesi tervehtää.
Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
Minun viel' olon' oudoks jää.
Kun soi sotatorvesi, ratsus kun
Sotakentällä hirnahti,
Jo ympäri mait' urotöitäs sun
Huhu kaukainen kanteli.
Vaan pois sotasoihdun sä sammutit,
Elämää opit rauhaisaa:
Ja auralla pelloksi perkailit
Heti maatasi viljavaa.
Ja kunnahan rinteellä helle saa
Rypäleesi jo hehkumaan;
Sen nestettä maistaen, kaiuttaa
Runoniekkasi kanneltaan.
Ja pustalta pustalle hurmaavat
Sävelet tulistuttain saa —
Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat
Ihastuttaen maailmaa.
Mut tuntematonnapa Suomenmaan
Minä korpia raivailen
Ja kontion kanssa mä painin — vaan
Kuka muualla huomaa sen?
Maat kaukaiset kerranpa peljätti
Sotaratsuni temmellys:
Se ui meren poikki — jo valtasi
Koko maailman hämmästys.
Vaan kunnian kentällä synnyinmaan
Unohuttanut hänkö ois?
Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan
Tyveneen pian sieltä pois.
Tään maan tosin vierahat hylkäjää:
Perin halpa se heistä on,
Vaan mulle on herttaisin, armain tää —
Koti kultainen, verraton!
Tääll' lehtojen siime ja kunnasten
Sinisyys mua riemastaa,
Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen
Minun huoleni ilmi saa!
Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on,
Suvi-yö valoinen on näin?
Miss' yhtyvi tähtien loistohon
Palo hulmuva talvissäin?
Soi sorjana kuohussa koskien
Sävel kantelon kaikuvan —
Vaan sen sulosoittoa kuullellen
Minä mainehen unhoitan.
Oi terve Magyar, jalo pustan mies!
Sua veljesi tervehtää.
Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
Minun viel' olon' oudoks jää.