(Tegnér.)
Mä katselen nyt lähteen luona tässä
Juur' syntynyttä lasta toivon. Hän
On vuorten kätkyessä lepäämässä,
Viel' imein pilven usmaa, äitiään.
Kas! metsässäpä paisuu nuoren rinta,
Ja urotöitä haaveksii hän vaan.
Kuut', aurinkoa tuudittaa sen pinta
Ja iki-halun tuntee povessaan.
Ei viihdy kauemmin hän hongistossa,
Jo vuorten seinät häntä ahdistaa.
Kas! kuinka riehuu laakson louhikossa!
Ja kallioilta syöksyin raivoaa!
Nyt tulkaa! lausuu joka puroselle,
Tääll' päivä polttaa, teidät hieta juo!
Oi tulkaa! Halki ketoin johdatellen
Vien teidät alku-lähtehemme luo!
Tän kuulee sateen poi'at, riemumieliä
He nuorta seikkailijaa seuraavat.
Kuin kuninkaan, pov' uljaan paisuu tiellä,
Ja metsät, kalliotkin suortuvat.
Nyt voiton sankar' astuu tasangoille,
Seurassaan parvi tumman sininen,
Hän virkistykää kedot kuivat, joille
Nimensä antaa ohi kulkien.
Runoja kaikuu hänen kunniakseen,
Ja laivat uljaat kanssaan matkailee.
Kaupungit pyytää häntä vierahakseen,
Ja kukkaisniityt häntä syleilee.
Ei sentään viivy. Ohi kiiruhtaapi
Hän kukkaiskenttäin, kaupunkien vaan,
Ain' yhä kiiruhtaapi, kunnes saapi
Emonsa, meren, helmaan kuolemaan.