(Schiller.)
»Ritar', teitä siskonanne
Lemmin ainiaan;
Muut' en soisi vaativanne,
Tuskaa tois se vaan.
Rinnassa nyt tuntehenne
Kuumat tyyntäkää;
Miksi vuotaa kyynelenne,
En voi ymmärtää.»
Ritar' harmin kuulee tätä,
Sydän vertyy sen,
Syliin painaa ystävätä,
Hyppää ratsullen.
Urhojensa luo hän kiitää
Laaksoin Schweizin maan;
Pyhään maahan vie jo niitä,
Risti rinnassaan.
Entää maine urhotöiden
Sankarparven tän.
Taisteluissa kypäröiden
Töyhdöt nähdähän;
Kauhun Toggenburgilainen
Moslemeille tuo;
Vaan ei sydän kaihoovainen
Rauhaa sentään suo.
Vuoden kärsii tuskaa tätä —
Ei voi kauemmin;
Kaiho kun ei rintaa jätä,
Turh' on mainekin.
Purtta aallon selkä kantaa,
Tuuli Joppeen tuo,
Täältä häntä kotirantaan
Vie se rakkaan luo.
Matkamies nyt kolkutellen
Linnaan pyrkivi;
Vieras ääni tiuskaellen
Hälle vastaavi:
»Pois jo vietiin luostarikin
Taivaan morsio,
Hänet eilen vihittihin
Herran omaks jo».
Silloin sukulinnastansa
Poistuu myöskin hän;
Ei hän kaipaa ratsuansa
Eikä peistähän.
Hän käy miellä särjetyllä
Toggenburgistaan;
Verhona on urhon yllä
Karvakaapu vaan.
Majan laatii laaksoon, jossa
Jynkän lehmuston
Tummeassa pimennossa
Luostar' yksin on;
Aamun koista istuu siellä
Illan hämärään
Vartoin, toivo päilyy vielä
Hänen silmässään.
Luostariin hän katsehensa
Lakkaamatta luo,
Akkunahan armaisensa,
Kunnes aukee tuo,
Kunnes armaan nähdä saapi,
Kunnes rakkahin
Alas laaksoon katsahtaapi
Lailla enkelin.
Vuoteelleen hän riemumiellä
Sitten käydä voi.
Rinta riemun tuntee vielä
Taas kun virkoo koi.
Päivät pääten, vuodet vainen
Näin hän odottaa
Nurkumatta, akkunainen
Kunnes aukeaa.
Kunnes armaan nähdä saapi,
Kunnes rakkahin
Alas laaksoon katsahtaapi
Lailla enkelin.
Kerran aamun koissa siellä
Ruumis nähdään näin;
Kasvot kelmeät on vielä
Akkunahan päin.