»Äit', eikö vaaleaks jo yö
Käy aamun salavasta?»
»Oi nuku Anni parka! lyö
Kaksioista kello vasta».
»Hän eikö saavu kohta?» »Ken?»
»Hän, pappi — yö on mulla
Jo viimeinen.» — »Voi tyttären',
Hän aamuks lupas tulla».
Ja hetkeks äiti nukahtaa.
Vaan sairas vuoteellansa
Ei unta silmäluomiin saa,
Hän voihkaa tuskissansa.
On syysyö synkkä ulkona
Ja riehuin ulvoo myrsky,
Ei tähdet tuika taivaalla,
Ves'sade rankka hyrskyy.
Ja myrsky kiihtyy raivossaan,
Sen ääni ulinoipi;
Vaan kalman hiki otsallaan
Nyt Anni vaikeroipi.
Ja silmissä yht'äkkiä
Käy huone valoiseksi,
Hän vuotehensa vieressä
Niin oudon haamun keksii.
Luuranko häneen tuijottaa
Nyt tyhjin silmälomin
Ja tervehtii kuin tuttavaa
Se leu'oin huulettomin.
Ja viikate on kädessään,
Sen kirkas terä hohtaa;
Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän:
»Jo joudu, Anni, kohta!
Nyt kuule myrskyn raivoa —
Se niinkuin muinoin riehuu
Ja sade rankka tulvana
Kuin kosken kuoha kiehuu.
Niin synkkä nyt on yökin. — Vaan
Se mielees mitä johtaa?»
Ja sairas huokaa vuoteellaan:
»Nyt koston hetki kohtaa».
»Nyt muistatko kuin muinoinen
Äit' yötä myöten kulki?
Vaan tunteet äidin sydämmen
Pois rinnastaan hän sulki,
Hän riensi — vastasyntynyt
Hänen itki povellansa». —
Ja Anni voihkaa: »kuolo nyt
Jo saapuu koston kanssa».
»Laps itki — hurja äiti sen
Ei ääntä kuullut, juoksi
Vaan myrskysäässä eellehen
Ja saapui kosken luoksi.
Kuu himmyt pilvivaipastaan
Näk' yksin öisen retken». —
Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan:
»Voi tuskaa koston hetken!»
»Ja pauhain kosken kannel soi —
Mik' on nyt äidin mieli?
Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi!
Jo ärjyin aallot nieli —
Sit' eikö nähnyt kenkään? luo
Unheeseen jäädä voisko?»
Ei sairaan tuskat hoivaa suo:
»Viel' armoa nyt oisko?»
»Sa näätkö lasta pienoista
Tuolt' enkeljoukkiosta?
Näin rukoilee hän Luojaansa:
Äl' äidilleni kosta,
Nyt työtään älä rankaise.
Oi armon runsas lähde.» —
Ja sairas huokaa: »rukoile
Laps kurjan äitis tähden!»
»Sä kuule, rukouksehen
Kun parvi enkelitten
Nyt yhtyy kultakruunuinen
Ja joukot taivahitten:
Suo katuvalle armosi,
Ja vihas kasvot peitä.» —
Ja Anni huokaa: »Luojani,
Oi armoin kuule heitä!»
Jo koitti aamu, vaikeni
Jo myrsky, tulva herkes
Ja äitikin jo heräsi
Ja pappi tulla kerkes.
Tät' enään ei hän kaipaillut:
Jo hänen kasvoillensa
Sai kalma — Anni muuttanut
OI' luokse pienoisensa.