_Geila_ tulee oikealta, pysähtyy ovelle. Kålk suoristautuu. Agnes
nousee istualleen sängyssä, peittää käsillään kasvonsa ja painuu kokoon
häpeästä ja pelosta. Vaitiolo, jolloin Kålk ottaa takkinsa naulasta ja
vetää sen yllensä.
_Geila_ (etääntyen ovella, Agnekselle). Pois täältä! (Kålkille.) Elias
Kålk, saata forsiasi ulos.
(Agnes on päässyt ylös ja pakenee oikealle.)
_Geila_ Näinkö kirkkoherra Kålk puhdistaa seurakuntansa tuomiopäivän
tulemiseksi?
_Elias Kålk_ (itseänsä vaivoin hilliten). Minkä teit, se saattoi
tapahtua vain siksi, että olemme kerran leikkineet voutilan ja pappilan
pihamailla yhdessä.
_Geila_ Ja siksi on nyt meidän välillämme tehtävä tiliä. Muistatko, kun
nuorukaisena läksit Turkuun, tahdoit tulla tämän kansan Gideoniksi,
joka oli lyövä jumalattomat. Ja sinä inhosit isäsi elämää. Mutta nyt
sinä harjoitat samaa jumalatonta haureutta.
_Elias Kålk_ Olen tekevä tiliä Jumalani kanssa, en sinun, joka kuohut
vihaa. — Minäkin voisin muistella, että pappilan nuori Geila suuteli
minua lähteissäni. Miten voivat nyt nuo samat huulet vääntyä vihasta?
_Geila_ (istuutuu vasemmalle seinäpenkille). Minä saatoin sinua
matkalle kuin nuorta sankaria, ja minun oli suloista rukoilla sinun
puolestasi. Mutta Turusta et käynyt kertaakaan kotona. Ja tietoa mitään
antamatta matkasit yliopistoihin Saksanmaalle. Silloin minun sydämeni
liekki lepatti tyhjää ilmaa, riutui vuosikaudet, kunnes kuulin, että
olit astunut sotapapiksi kuninkaamme armeijaan. Silloin minä rukoilin
itselleni vain sielun rauhaa ja sinulle iankaikkista elämää. Oliko
tämäkin rukoukseni turha, vai myötkö senkin hekumaan?
_Elias Kålk_ (on istuutunut edellisen repliikin aikana nojatuoliin).
Sen kaiken ajan sinä asuit minun rintani vuoren alla kuin pieni
elävä siemen, joka vuotti itämisaikaa, ja sinä painoit paljon siinä
päätöksessäni, että otin tuomiokapitulilta vastaan tämän seurakunnan.
Mutta kun tulin, olit muuttunut ja kutistunut yhtä pieneksi kuin
ympärilläsi nämä lukkarinlesket ja kartanoitten neitseet. Olit
muuttunut liian paljon.
_Geila_ (syvästi loukattuna). Sinun tähtesi oli murheen myrsky minun
kasvoni rusikoinut! Isket väärin! Miksi et antanut itsestäsi tietoa
mitään?
_Elias Kålk_ Se siemen oli heikko. Ei ollut se elämään luotu. Nyt sen
tiedän. Toisin on tahtonut elämä, ja toista, ihanampaa ja hurjempaa, on
minun luontoni vaatinut aina.
_Geila_ (masentuen). Lienet oikeassa — — Tullessasi tänne en enää
mitään itselleni toivonut enkä toivo. (Nousten penkiltä.) Mutta yhtä
vaadin! En salli sitä nisupeltoa, jonka isäni (viitaten seinälle
kuvaan), tämä lempeäsilmäinen vanhus, raivasi korpeen, en salli
sitä rumennettavan riettauden ohdakkeilla, sillä tiedä: olen ollut
vähäiseltä osaltani mukana sitä istuttamassa; se on minulle kallis ja
ainoa perintö.
_Elias Kålk_ (terävästi). Tahdotko siis, että puetan itseni
lammasnahkaliiviin ja sarkatakkiin, tarjoan pitäjän juopoille ryypyn
kerrallaan ja kerään mielistellen lempeyden mainetta. Vai onko minun
yökuntien isänniltä kerjättävä oravannahkoja puolen timperiä talolta,
tynnyri olutta ja viljaa karpio kerrallaan. Sitten saarnastuolista
kiiteltävä ja manttaalin mukaan siroteltava ruumissaarnaan koreita
sanoja? Silloin kai olisin rahvaan mies, kuin oli arvoisa isäsi?
_Geila_ Luuletko tuhoavasi minulta uskon isäni työhön kuin tuhosit
elämäni? Erehdyt!
_Elias Kålk_ Ryyppy paloviinaa ja annos löyhäpäistä evankeliumia
särpimeksi — se on ollut tämän seurakunnan sielunhoitoa. Ja se oli
kaikille mukava. Mutta nyt pitää tämän kansan pois kääntymän hengen
velttoudesta ja laiskuudesta, sen tahdon.