_Leena_ istuu rahilla lähellä oikeanpuolista seinäpenkkiä ja kehrää.
Vieressä on kopassa lepeitä. Hän on heikkosilmäinen vanhahko nainen.
Otsa on kurttuinen ja kovat kärsimysjuonteet suun ympärillä. Mutta
tummanruskeat hiukset ovat vielä täydet ja puhtaat ja muistuttavat
nuoruudenajan kiharaisesta tukasta. — Hänen yllään on sininen väljä
röijy ja ruskehtava rynkkyhame.
_Ismael_, edellisen poika, on hintelä, pitkähkö nuorukainen,
kasvoiltaan kalpea, silmänaluset tummat ja riutuneet. Mutta silmät ovat
suuret ja puhtaat. Niiden ujo pelonalaisuus luo niihin alati väreilevän
eloisuuden. Samaa todistavat herkät huulet ja nenän hieno muoto.
Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskeat ja pehmeänuntuvaiset, kuin kauan
vuoteessa maanneen sairaan hiukset. Oikea jalka on nilkasta lievästi
vaivainen, joten hän kulkee hieman onnahtaen ja käy ilman keppiä vain
kotosalla liikkuessaan. — Pukuna on hänellä sinertävät, karkeasta
kankaasta tehdyt housut ja punertava, haljastunut takki, joka on
melkein kaulukseton, joten nuortea kaula on näkyvissä. Takissa on rivi
tinanappeja kaulaan asti.
Ismael istuu oikeanpuolisella seinäpenkillä. Hänen vasemmalla
puolellaan on hänen keppinsä penkkiä vastaan nojallaan ja penkillä
juuri valmistuneet kehlo ja pieni pytty. Parhaillaan hän viimeistelee
puukolla silitellen kauhaa. Hetken vaitiolo.
_Ismael_ (nostaen kauhaa, ihastellen). Äiti, katso, äiti, kevyt kuin
lintu! Ja kuin västäräkin häntä sen keikkuu varsi.
_Leena_ (synkän väsyneesti). Aherrat turhaan, poika parka.
_Ismael_ (iloiten yhä omaa iloaan). Ja pytty ja kehlo! (Ottaa kehlon
molemmin käsin.) Silkkaa katajapuuta! Sen pohja paistaa kuin kuutamon
naama. Katso, äiti — — kuin keltainen kulta!
_Leena_ Vie kultasi piiloon, poloinen poika, tai itaroitsevat sen
herrat itsellensä.
(Ismael vie kalut kiukaan taakse. Hetken vaitiolo.)
_Leena_ (Ismaelin hommatessa kiukaan luona). Ei ruunun vaivaisten pidä
kerjäämän eikä hyötymän kättensä töistä, niin ovat vääräneuvoiset lain
tehneet ja säänneet.
_Ismael_ (tullen äitinsä luo, iloisena). Sinne piilotin kiukaan koloon.
Ja sitten — — riihen alle ne vien. (Salaperäisen innostuneesti.) On
mulla siellä varpuluudat ja vispilät valmiit, on kavetta ja kapinetta
monta, on kätkössä lujassa. — Ja sitten — — kun lauvantaina sairaista
ja maahanpantavista pappilaan vien sanaa, nöyrästi kumarran ja anon,
että saisin ne kaupata kylällä. Sittenkös sinulle ostan — — rohtoja
ostan ja — —
_Leena_ (keskeyttäen). Kirkkoherran käskystä on meidän herra kieltänyt
vaivaistalolaiset kylää kiertämästä. Ano mitä anot, lupaa et saa.
_Ismael_ Sapatinaatto jok'ainoa sinne vienyt olen viikkoiset
sanomat, ja alavainen on ollut kirkkoherra aina. Hopeakannusta
kerran herraskaljoja juotti! Ruokaa on antanut Geila-mamselli monet
kerrat, eikä ole siitä kirkkoherra sanalla moittinut — —. Miksikäs ei
sallisi minun, vaivaisen pojan, moniaita äyrinlantteja ansaita äitini
avitteeksi?
_Leena_ (syvällä katkeruudella). Minä tunnen Kolkit — — ne on ilvesten
sukua.