Niin kauan kuin muinainen itämainen sivistysmaailma vielä oli pimeän
peitossa, foinikialaisten merkitystä yliarvioitiin hyvin paljon,
riippuen siitä, että kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat
kertoivat niin paljon merkillistä, joka oli peräisin Foinikian
rannikkomaasta. Foinikialaiset välittivät kauan meritse tapahtuvaa
kauppa- ja liikeyhteyttä Itä- ja Länsimaiden välillä ja olivat
senvuoksi kreikkalaisten ja roomalaisten silmissä yleensä itämaisen
sivistyksen edustajia. Näitä sivistyksen tuojia pidettiin monen
aineellisen ja henkisen edistysaskelen ottajina, joista myöhemmin on
huomattu itse asiassa oltavan kiitollisuudenvelassa egyptiläisille
ja babylonialaisille. Foinikialaisten historiallinen tehtävä on
pääasiallisesti ollut siinä, että he ovat tehneet Euroopan kansat
osallisiksi näistä sivistyksen saavutuksista. He olivat _sivistyksen
välittäjiä_, mutta vain vähässä määrin sivistyksen luojia. Kuta enemmän
arkeologit ovat hankkineet tietoja Etu-Aasian kansoista, sitä vähemmän
alkuperäisyyttä on jäänyt foinikialaisille.
Foinikia on hyvin köyhä kirjallisista muistomerkeistä.[165] Ja
kuitenkin maassa oli kerran rikas kirjallisuus — sen tiedämme
kreikkalaisten perimätiedosta. Foinikialaisten vauraudenpäivinä
persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten herruuden aikana on
heidän maassansa kumminkin harjoitettu vilkasta rakennustoimintaa.
Samoin keskiajalla. Tällöin vanhoja muistomerkkejä on käytetty
rakennusaineeksi, ja ne ovat täten ikiajoiksi joutuneet hukkaan
tieteeltä.
Täällä on myöskin voitonhimo käsi kädessä ahneen keräilykiihkon kanssa
tehnyt korvaamatonta vahinkoa tieteelle. »On todellakin kohtalon ivaa,
että foinikialaisten muinaisesineiden arvon heräävä ymmärtäminen on
antanut kuoliniskun maan muinaismuistoille», kirjoittaa maailmankuulu
ranskalainen orientalisti ja uskonnonhistorioitsija Ernest Renan
tehtyään pitkän arkeologisen tutkimusmatkan Foinikiaan 1860-luvun
alussa. »Tämä foinikialaisten muinaisesineiden harrastus on ensi
sijassa kohdistunut sellaisiin pikku esineisiin kuin kaiverrettuihin
kiviin ja sormuksiin ja muihin kultaisiin tai hopeisiin koristeihin.
Hinta, joka näistä esineistä saadaan, on vaikuttanut kiihoittavasti
alkuasukasten voitonhimoon, ja kokonaiset laumat »muinaistutkijoita»
ja antikviteettikauppiaita mitä epäilyltävintä lajia on vuosikymmenien
ajan saalistanut Bybloksen ja muiden paikkojen haudoista. Toivossa
löytää muutamien frangien arvoinen sormus ei ole arkailtu tuhota
mitä suurenmoisimpia hautaholveja; roomalaisajalla peräisin olevan
kaiverretun kiven vuoksi on säretty kymmenenkin korvaamattoman
arvokasta piirtokirjoitusta. Tuskin koskaan muulloin on saatu selvempiä
todistuksia siitä, mikä vihollinen itsekäs, hedelmätön keräilykiihko
voi olla tiedemiehen suurpiirteiselle tiedonhalulle. Senvuoksi minunkin
arkeologinen retkeni Byblokseen suoritettiin viisikymmentä vuotta liian
myöhään.»
Ja vieläkin pahemmin aarteenetsijät ovat mellastaneet Sidonin
raunioissa. Kun täältä pari kertaa on tehty tuhansittain antiikkisia
kultarahoja sisältäviä löytöjä, on se saanut vandaalien kuokat ja
lapiot liikkeeseen kaksinkertaistuneella innolla. Ajoittain on monta
sataa tällaista aarteenkaivajaa kuumeisella innolla ollut hävityksen
työssä. Ei ole ainoatakaan hautaa, jota he olisivat säästäneet, ei
ainoatakaan sarkofagia, jota he eivät olisi murtaneet auki ja sen
kalleuksia ryöstäneet.
Toisista Välimeren maista, missä foinikialaisilla on ollut
kauppasiirtoloitansa, on löytynyt yksityisiä foinikialaisia
piirtokirjoituksia. Tuloksellisimpia ovat olleet Karthagossa, Afrikan
pohjoisrannalla suoritetut kaivaukset. Mutta suurin osa siellä tehtyjä
löytöjä on ollut historiallisesti melkein arvottomia hautakiviä.
Sivistyssaavutuksista, joita ilman suoranaisia todistuksia kauan
pidettiin foinikialaisten ansiona, on tärkein kirjainten keksiminen,
kiintoisa kysymys, johon myöhemmin palaamme. Ja aivan ansiotta on
foinikialaisille annettu kunnia mitta-, paino- ja rahajärjestelmän
luomisesta, mikä tosiasiallisesti kuuluu babylonialaisille. On
myöskin luultu, että lasin, jonka foinikialaiset itse asiassa olivat
oppineet tuntemaan egyptiläisiltä, olisivat vallan sattumalta
keksineet foinikialaiset merimiehet. Kun he kerran keittivät ruokaansa
hiekkaisella rannalla, missä ei ollut kiviä tulisijaksi, he olivat
muka ottaneet alustaksi kappaleen »nitronia»,[166] jota he kuljettivat
lastinansa; ja hämmästyksekseen huomanneet, että tämä tulen kuumuuden
vaikutuksesta suli hiekan kanssa yhteen läpinäkyväksi massaksi. Ja niin
oli lasi keksitty! — Mutta vaikka foinikialaiset eivät olekaan tämän
aineen keksijöitä, niin tosiasia on, että he kehittyivät pitkälle sen
valmistustaidossa ja että Sidonin lasitavarat olivat hyvin haluttuja.
Myöskin foinikialaiset saviastiat, metallitavarat ja kankaat olivat
hyvässä maineessa.
Omaperäisempiä foinikialaiset olivat eräällä toisella alalla. He olivat
todellakin, joskaan ei aivan ensimmäinen, niin kuitenkin kaikkein
ensimmäisiä kansoja, jotka rakensivat merikelpoisia aluksia.[167]
Libanonin setrimetsät antoivatkin heille erinomaista rakennusainetta.
Egyptiläiset sitävastoin kohtalo oli jättänyt osattomiksi tässä
suhteessa; heillä oli nimittäin omassa maassaan saatavissa vain
viheliäistä puuainesta, akaasioita ja sykomoreja. Egyptiläiset alukset,
jotka varsinaisesti olivat tarkoitetut ainoastaan jokiliikennettä
varten, olivat laudoista tai lankuista kokoonkyhättyjä ilman emäpuun
ja kaarien tukea. Paljoon ne eivät senvuoksi voineet kelvata meren
kuohuissa, vaan pakostakin saivat vuodon tai suorastaan murtuivat
keskeltä kovassa merenkäynnissä. Foinikialaisissa laivoissa sitävastoin
oli emäpuu ja kaaret kehyksessä, ja ne olivat siten kokonaan toista
lajia kestävyydessään, kimmoisuudessaan ja purjehduskyvyssään. Ne
eivät keikkuneet meressä, vaan liukuivat keveästi eteenpäin aalloilla
ja niiden välissä. Alkujaan niitä soudettiin. Purjeet keksittiin
vasta suhteellisen myöhään samoinkuin Itämeren ja Pohjanmeren
viikinkilaivoihinkin.
Foinikialaiset ovat todennäköisesti keksineet myöskin
purppuravärjäyksen arvossapidetyn taidon. Ainakin he ovat käyttäneet
tätä taitoa paljon suuremmassa määrässä kuin muut kansat, jotka ovat
valmistaneet purppuraa. Purppuraväriä saatiin eräiden simpukkain
keltaisesta rauhasnesteestä, joka saa punaisen tai syvänvioletin värin
päivänvalossa. Tällä erinomaisen kauniilla purppuravärillä on sekin
oivallinen ominaisuus, ettei se koskaan haalistu. Mutta se tulee
tavattoman kalliiksi, kun kustakin simpukasta saadaan vain pari tippaa
värinestettä. Yksi ainoa väritehdas kulutti vuodessa miljoonittain
simpukoita. Vieläkin on Sidonin ja Tyroksen seuduilla valtavia
röykkiöitä muinaisajan purppurasimpukoiden kuoria. Sidonin lähellä on
tuollainen simpukkapengermä, joka on satoja metrejä pitkä ja monen
metrin korkuinen. Tämänkin keksinnön taru kertoo tehdyn sattumalta:
paimen oli kerran nähnyt koiransa kuonon veressä — kuten hänestä
näytti. Mutta villatuppu, jolla hän sitä pyyhki, värjäytyi ihanan
kauniiksi. Verta se ei siis ollut. Hän seurasi silloin koiran jälkiä ja
huomasi, että uskollinen eläin oli purrut rikki purppurasimpukan. Tuo
kaunis väriaine tuli siis siitä!
Kun arabialaiset valloittivat Tyroksen ja turkkilaiset
Konstantinopolin, tuhottiin viimeisetkin purppuravärjäämöt, ja siihen
hävisi taito värjätä oikealla purppuralla.[168]
* * * * *
Se kapea rantakaistale, jolla foinikialaiset asuivat, ei muodostunut
koskaan yhtenäiseksi valtioksi. »Foinikiasta ei tullut», kuten Renan
sanoo, »koskaan maata; se oli ja pysyi joukkona satamia, joilla
kullakin oli oma maakaistaleensa.» Vasta jouduttuaan vieraan ylivallan
alaiseksi foinikialaiset alkoivat tuntea sisäistä yhteenkuuluvaisuutta.
Aikaisemmin jokainen jotakin merkitsevä kaupunki muodosti ympärillä
olevine alueineen itsenäisen valtion ja ajoi omaa politiikkaansa.
Osoittavathan El Amarna-kirjeet meille myöskin, mitenkä jokainen
täälläkin pelkää ilkeätä naapuriaan ja epäilee häntä kaikenlaisista
viekkaista aikomuksista. Mutta kun näiden valtioiden kauppaedut
painoivat vaa'assa kaikkein enimmän, niin niiden politiikasta tuli
ennen kaikkea _kauppapolitiikkaa_. Ja kun kaupallisia harrastuksia
luonnollisesti suuressa määrin edisti sopuisa yhteistoiminta, niin
tästä oli seurauksena hyvinkin pitkälle menevä ulospäin suuntautuva
yhteistyö. Sillä viisas liikemies ymmärtää taidon elää sovussa
kilpailijainsakin kanssa — kun hänen oma hyvinvointinsa siitä hyötyy.
Nämä voimakkaat kaupalliset harrastukset vaikuttivat, että
foinikialaisetkin, kuten aikoinansa Babylonian kauppiaat, kernaasti
karttoivat sotaisia seikkailuja. Mieluummin nuo notkeat kauppamiehet
alistuivat valloitushaluisten naapurien alaisuuteen, tunnustivat
heidän yliherruutensa ja maksoivat heille veroa. Kahdesta pahasta
he valitsivat pienemmän. Näille rikkaille liikemiehille olikin
vaadittujen verosummien kokoaminen helpompaa kuin maataviljelevälle
kansalle. Täten foinikialaiset joutuivat egyptiläisten ja sitten
heettiläisten vallanalaisuuteen. Sitten seurasi niin Egyptin kuin
Eufrat-Tigrismaidenkin historiassa tuo heikkouden kausi, joka oli
edellytyksenä sille, että israelilaiset voivat, suurvaltapolitiikan
heitä häiritsemättä, asettua Palestiinaan ja vähitellen alkaa kehitellä
suurvaltapyrkimyksiä. Samaa asiantilaa saivat foinikialaisetkin kiittää
suotuisista kauppasuhdanteista ja kaupallisen valtansa kehityksestä.
Mutta kun sitten assyrialaisten valloittajien sarja alkaa,
foinikialaisten kauppavalta pian taantuu samoinkuin israelilaisten
suurvaltapyrkimyksetkin. Foinikialaisten osalle tulee lisäksi se
vaikeus, että he alkavat saada vaarallisen kilpailijan kreikkalaisista.
Viisaasti taipumalla assyrialaisten valloittajain edessä he välttävät
kuitenkin sen surmaniskun, joka kohtaa jäykkää Juudan kansaa, ja
selviävät asiasta alistumalla Niniven suurkuninkaan veronalaisuuteen.
Assyrian ylivallan tilalle tuli sitten peräkkäin Babylonian, Persian,
kreikkalaisten ja roomalaisten yliherruus.
Itse luonto teki, kuten sanottu, Foinikian kokoelmaksi pikkuvaltioita.
Kaikki ne suuntautuivat merelle, joka oli niiden luonnollinen
liikeyhteyssuunta. Tärkeimmät foinikialaiset satamakaupungit olivat
Sidon ja Tyros. Sidon sijaitsee ihanassa seudussa. Sen puutarhat
ovat siinä maineessa, että ne ovat Itämaiden ihanimmat Damaskoksen
puutarhojen jälkeen. Tänne kannatti rakentaa hyvä satama. Mutta ne
kivikäsivarret, jotka täällä kerran antoivat merimiehelle suojaa, ovat
myöhempinä aikoina päässeet rappeutumaan.
Ajan oloon pääsi Sidonista edelle Tyros, tuo rikas kaupunki, josta
profeetta Hesekiel puhkeaa sanomaan:
»Ja sano Tyyrolle, joka asuu monen väylän vieressä ja tekee kauppaa
monen saaren kansan kanssa: Näin sanoo Herra. Herra: 'Minä olen
kauneudessa täydellinen.
Meren sydämessä on sinun rajasi, rakentajasi ovat tehneet kauneutesi
täydelliseksi.
Damasko oli tekemässä kauppaa kanssasi teostesi paljouden tähden,
kaikenlaisen tavaran paljouden tähden.
Arabia ja kaikki Keedarin ruhtinaat olivat sinun käsikauppiaitasi,
karitsoilla, oinailla ja kauriilla he tekivät kauppaa kanssasi.
Seeban ja Ragman kauppamiehet olivat sinun kauppiaitasi; parhailla
hajuaineilla ja kaikenlaisilla kalliilla kivillä ja kullalla he
maksoivat vaihtotavarasi.»
Tyros otti johtoonsa ja ylivaltaansa kaikki foinikialaiset
kauppakaupungit. Sijaiten maan puolelta luoksepääsemättömällä
kalliosaarella se uhmaili useamman kuin kerran mahtavimpiakin
vihollisia. Niinpä se kerran puolustautui ihailtavan kestävästi
viiden vuoden ajan Assyrian kuningasta vastaan, ja Nebukadnesar ei
voinut kolmetoistavuotisella sodalla musertaa tätä pientä, mutta
jäykkää vastustajaansa. Sellainen kääpiön taistelu jättiläistä vastaan
edellyttää tietysti kuitenkin, että Tyros sai apua eri paikoissa
Välimeren rannalla olevilta foinikialaisilta siirtokunnilta. Muutoin ei
tuollainen näytelmä juuri olisi ollut mahdollinen.
Ainoastaan Aleksanteri Suuri kykeni ottamaan Tyroksen väkivallalla.
Mutta niinpä hänen piiritystaitonsa olikin täydellisempää kuin
aikaisempain aikojen sotaherrain, ja hänellä oli käytettävänään myöskin
kreikkalainen laivasto, foinikialaisten vaarallisin kilpailija.
Joka tapauksessa hän sai piirittää kaupunkia seitsemän kuukautta,
ennenkuin se antautui. Kaksi tuhatta Tyroksen nuorukaista naulittiin
silloin ristiin meren rannalle kostoksi siitä, että tyroslaiset olivat
surmanneet vangiksi ottamansa makedonialaiset, ja kolmekymmentätuhatta
tyroslaista kerrotaan myydyn orjiksi.
* * * * *
Foinikialaisista ei olisi voinut tulla kauppakansaa suuressa
mittakaavassa, jos ei takana oleva manner olisi ollut sivistysmaa, joka
kykeni tuottamaan heille kauppatavaroita.
Foinikialaiset kauppalaivastot lähtivät satamistaan etsimään itselleen
markkinatuotteita Välimeren rannikoilta ja saarilta. Heidän retkiensä
ensimmäisenä päämääränä tosin oli Egypti, mutta pian he suuntanivat
kulkunsa myöskin pohjoiseen päin Vähän-Aasian rannikoille. Sieltä he
uskalsivat purjehtia kuparista rikkaaseen Kyprokseen,[169] jonka voi
nähdä Vähän-Aasian rannikkovuorilta. Ja tältä saarelta he löysivät
tien Aigeian meren saarille. Saaresta saareen, niemestä niemeen he
etenivät, ja paikkoihin, jotka he huomasivat kaupalleen edullisiksi,
he asettuivat asumaan ja perustivat kauppasiirtokuntia: Afrikan
pohjoisrannikolle, Maltaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Etelä-Espanjaan.
Täällä »Herkuleen patsaitten»,[170] Atlantin valtameren portin luona,
heitä odotti runsas palkka vaivoistaan. Guadalquivir-joen alajuoksun
varrella nimittäin oli suuret määrät hopeaa, jota Itämailla eräänä
aikana pidettiin vielä suuremman arvoisena kuin kultaa. Voidakseen
kuljettaa mukanaan tätä kallista ainetta niin paljon kuin suinkin
kerrotaan foinikialaisten merimiesten tehneen laivojensa ankkuritkin
tästä metallista. Täällä oli myöskin kuparia, rautaa ja tinaa, erittäin
haluttua metallia aikana, jolloin pronssi oli tarvetavaraa. Tälle
seudulle foinikialaiset perustivat useita kauppapaikkoja, joista
_Cades_, nykyinen Cadiz, kehittyi tärkeimmäksi.
Koko Välimeri oli näin muuttunut suureksi foinikialaiseksi
kauppa-alueeksi lukuisine asemineen, joista käsin kauppiaat voivat
harjoittaa tavaranvaihtoa naapurikansojen kanssa. Mutta he eivät
tyytyneet tähänkään. Rohkeat ja yritteliäät merimiehet purjehtivat
eteenpäin sekä Afrikan että Euroopan rannikoita pitkin ja kulkivat
Englannin kanaaliin, aina »Tinasaarille» saakka, kuten nimitettiin
Scilly-saaria. Arkeologit arvelevat nykyjään jokseenkin yleisesti,
että Tinasaarilla ei tarkoiteta mitään saaria, vaan tinarikasta
Luoteis-Espanjaa. Tien sinne nuo toimeliaat kauppamiehet huolellisesti
salasivat muilta merenkulkijakansoilta. Kerran kun eräs Gadeksesta
kotoisin oleva foinikialainen laivuri näki erään roomalaisen aluksen
itsepäisesti kulkevan samaan suuntaan kuin hänkin, hän antoi tahallaan
laivansa ajautua karille Espanjan rannikolla. Kävi niinkuin hän oli
arvioinut: kilpailijan laiva purjehti myöskin karille ja joutui
hylyksi. Kun vapaaehtoisesti haaksirikkoutunut palasi kotiin, hänen
tappionsa korvattiin runsaasti yleisistä varoista.
Myöskin Pohjan- ja Itämeren rannikoilta saatu meripihka oli arvokas
foinikialainen kauppatavara. Mutta on varsin epävarmaa tai ehkä
oikeammin epätodennäköistä, että foinikialaiset itse olisivat noutaneet
sitä sen tuotantopaikoilta. Meripihka on pikemminkin ennen etelään
tuloaan noudattanut kauppateinään nykyisen Saksan ja Ranskan suuria
jokia.
* * * * *
Merimatkoillaan foinikialaiset kehittyivät taitaviksi, pelottomiksi
merimiehiksi. Kauppiaan vaistot heillä oli veressään. Heillä oli
synnynnäisen liikemiehen kyky joustavasti mukautua muihin kansoihin,
ominaisuus, joka kreikkalaisissa ja roomalaisissa ei herättänyt
ainoastaan ihailua, vaan myös kateutta. Homeroksen laulut ylistävät
foinikialaisten taitavuutta, mutta kuvaavat heitä myöskin uskottomiksi
pettureiksi, »veijareiksi, joiden pietyt laivat ovat täynnä helyjä
ja koruja». Ja »puunilainen[171] uskollisuus tuli roomalaisten
keskuudessa katkeran ironiseksi sananparreksi, joka merkitsi tahallista
uskottomuutta. Mutta roomalaiset ja karthagolaiset olivatkin
verivihollisia. Foinikialaisten tekemä epämiellyttävä vaikutus johtui
suureksi osaksi siitä, että he harjoittivat laajaa orjakauppaa eivätkä
hankkineet orjia ainoastaan ostamalla, vaan myöskin siten, että tekivät
ryöstöretkiä vieraille rannikoille ja veivät asukkaat vankeuteen.
Foinikialaisten ansiosta orjuus tuli paljon yleisemmäksi kuin ennen,
sillä juuri he tekivät orjista kauppatavaraa suuressa mittakaavassa.
Herodotos antaa mielenkiintoisen kuvauksen foinikialaisten menettelystä
harjoittaessaan kauppaa Niilien afrikkalaisten kansojen kanssa,
joiden kieltä he eivät edes ymmärtäneet. Laskettuaan ankkurin vähän
matkaa rannikolta he astuivat maihin tavaroineen ja asettivat ne
riviin rannalle. Kun he sitten lähtivät lakaisin laivoihin, niin he
sytyttivät savuavan tulen. Alkuasukkaat houkuteltiin täten rautaan,
ja he asettivat kultaa tai jotakin muuta arvokasta vaihtotavaraa
foinikialaisten tavaroiden viereen, vetäytyen sitten takaisin. Nyt
merimiehet tulivat uudelleen maihin. Jos he olivat tyytyväisiä maksuun,
he ottivat sen mukaansa ja purjehtivat kotiin. Mutta muussa tapauksessa
he antoivat sekä kauppa tavarain että maksun olla koskematta ja
odottivat laivassa leikin jatkumista, kunnes olivat saaneet, mitä
halusivat.
Tärkeimmäksi kaikista foinikialaisista kauppasiirtokunnista kehittyi
ajan pitkään Afrikan pohjoisrannikolla sijaitseva Karthago, varsinkin
sen jälkeen kuin Tyros ja muut kauppapaikat olivat joutuneet vieraan
vallan alaisiksi. Kun vihdoin persialaiset ja heidän jälkeensä
Aleksanteri Suuri anastivat foinikialaisten maan, kreikkalaiset olivat
vähitellen yhä enemmän syrjäyttäneet heidät mereltä. Karthagosta tuli
silloin sensijaan foinikialaisen kauppavallan tukikohta.
* * * * *
Kuitenkaan lienee tuskin mahdollista, että vähälukuiset ja kaikista
imartelevista ylistyksistä huolimatta sentään verraten pienet
foinikialaiset kaupungit yksinään olisivat voineet saavuttaa sellaista
valta-asemaa tai väkilukua, joka oli tarpeen koko Välimerenalueen
asuttamiseksi. Ottaen huomioon tämän seikan osa itämaiden tutkijoita
on johtunut siihen, että he eivät pidä tätä Välimeren asutusta
foinikialaisten kaupunkien suorittamana kauppavalloituksena, vaan
osana suurta _seemiläistä kansainvaellusta_, joka vuosituhansien
kuluessa vyöryi yli Mesopotamian ja Syyrian. Arvellaan, että tämä
valtava kansa-aalto varmaan »olisi voinut heittää uloimmat pärskeensä
Pohjois-Afrikkaan asti ja kauemmaksikin. Se olisi myöskin voinut saada
aikaan sellaista, mikä ei milloinkaan olisi ollut mahdollista parille
foinikialaiselle rannikkokaupungille jo siitäkin syystä, että niiltä
puuttui tarpeellinen väestöaines.» Sanat on lausunut nerokas, mutta
uskallettuihin olettamuksiin taipuvainen itämaidentutkija Winckler.
Hänen mielestään n.s. foinikialainen asutus ei ole ollut rauhallista
kauppapaikkojen perustamista, vaan valloittajakansan väkivaltaista
anastusta.
Mutta pohjoismaiden viikinkejä ei myöskään ollut paljon; ja heitä
oli kuitenkin tarpeeksi perustamaan valtakuntia sekä Sisiliaan että
Etelä-Venäjälle. Ihmiskunnan suuri massa on ja on aina ollut sellainen,
että kourallinen tarmokkaita, toimintakykyisiä ihmisiä voi tehdä
ihmeitä.
Totuus foinikialaisen asutuksen suhteen lienee kuitenkin, kuten
niin monessa kiistanalaisessa tapauksessa, jossakin ristiriitaisten
väitteitten keskivaiheilla. Osa foinikialaisista siirtokunnista on
saattanut olla suuren seemiläisen kansainvaelluksen tuloksia, kun taas
Espanjan siirtokunnat, varsinkin Gades, sekä vastapäisellä Afrikan
rannikolla sijaitsevat todennäköisesti ovat olleet Tyroksen tai sen
tytärkaupungin Karthagon kauppapaikkoja. On myös luultavaa, että
foinikialaisten siirtoasutusta vahvistivat muut kansat, jotka ottivat
siihen osaa.
Kirjallisuutta:
George Rawlinson, Phoenicia.
Richard Pietschmann, Geschichte der Phönizier.
Wilhelm v. Landau, Die Phönizier (»Der alte Orient» 1903).
Wilhelm von Landau, Die phönizischen Inschriften (»Der alle Orient»
1907).
F.C. Movers, Die Phönizier.