Orjuudella näyttää — ainakin säilyneistä asiakirjoista päättäen —
olleen paljon suurempi merkitys Eufrat-Tigrismaissa kuin Niilinmaassa.
Sekä maanviljelystä että käsiteollisuutta harjoitettiin käyttäen
suureksi osaksi orjien työvoimaa. Varmaan orjien kohtelu monesti oli
kauhistavan kovaa sellaisen kansan keskuudessa kuin assyrialaisten,
joilla julmuus oli aivan veressä. Käyttiväthän lempeämieliset
egyptiläisetkin ahkerasti ruoskaa, mutta assyrialaisiin ja
varmaankin myös osittain babylonialaisiin kansanluokkien välisiin
seurustelutapoihin kuului, että jos palvelija oli tehnyt jonkin
virheen, niin »isäntä löi häntä päähän, ja jos palvelijatar oli sen
tehnyt, löi emäntä häntä kasvoihin.»
On kuvaavaa, että aikalaisekseen niin läpeensä inhimillinen hallitsija
kuin Hammurapi on laeissaan vahvistanut tavan, että »jos orja sanoo
isännälleen: 'Sinä et ole minun herrani', ja omistaja näyttää todeksi,
että mies on hänen orjansa, niin isännän on leikattava häneltä korva.»
Orjaa pidettiin paljon halpa-arvoisempana kuin vapaita ihmisiä, ja
hänen arveltiin olevan väliasteella ihmisten ja eläinten välillä.
Sananlasku sanoo: »Ihminen on Jumalan varjo, mutta orja on vapaan
miehen varjo.» On kuvaavaa, ettei orja milloinkaan saanut pitää
poikaansa omanaan. Isä oli yksinomaan vapaalla: »ihmisenpoika» merkitsi
samaa kuin »vapaa mies», ja sana sai ajan pitkään saman merkityksen
kuin muinoin meillä käytetty »jalosukuinen» ja käytettiin sitä vain
ylhäisistä. Ulkonaisesti orja erosi vapaasta siinä, että hänen päänsä
oli paljaaksi ajeltu ja häneen oli pantu orjan merkki, tavallisesti
tatuoimalla.
Lait eivät määrää mitään rangaistusta orjanomistajalle, joka
pahoinpiteli omaa orjaansa. Orjaa kohtaan harjoitettu väkivalta
kiinnosti lainsäätäjää oikeastaan vain mikäli sellainen ilkityö
merkitsi tappiota orjan omistajalle.
Mutta juuri tähän halpamaiseen hyötynäkökantaan sisältyy orjalle
toiselta puolen jonkinlainen turva — monissa tapauksissa ainoa —
pahoinpitelyä vastaan. Kuten huolenpito kotieläimistä kuului jokaisen
etuihin, saivat myös pelkät itsekkäät syyt isännän huolehtimaan
orjiensa hyvinvoinnista, varsinkin, jos nämä olivat kyvykkäitä.
Erikoisen haluttuja olivat sellaiset orjat, jotka osasivat jotakin
käsityötä, ja heistä maksettiin paljon yli tavallisen kauppahinnan,
joka muuten miesorjasta oli sama kuin härästä tai aasista, ja
orjattaresta puolet siitä.
On tallella sopimuksia orjanomistajien ja sellaisten henkilöitten
välillä, jotka ottivat opettaakseen orjalle jotakin ammattia, niin
että tämä voi tuottaa enemmän tuloja isännälleen. Kerran on kyseessä
orja, joka pannaan kivenhakkaajan oppiin. »Hänelle on täydellisesti
opetettava kivenveistäjän ammatti», sanotaan sopimuksessa. Tätä taitoa
tarvittiin Babyloniassa paljon, sillä miltei jokaisella täytyi olla
kaiverrettu sinetti, jotta hän voisi vahvistaa sopimuksia ja muita
liikeasia kirjoja. — Kyseessä olevan orjan oppiaika on sopimuksen
mukaan neljä vuotta. Orjan omistaja pitää hänet vaatteessa, mutta
ruoka on opettajan kustannettava korvaukseksi siitä, että hän hyötyy
orjan työvoimasta. Mistään muusta palkasta opettajalle ei tunnu
olevan puhetta, korkeintaan lahjapalkkiosta oppiajan onnellisesti
päätyttyä[147]; tällaisena palkkiona on eräässä toisessa tapauksessa
määrätyn arvoinen puku tai jotakin sen tapaista. Mutta ellei mestari
opeta hänelle ammattia, niin hänen on maksettava orjan isännälle
määrätty vahingonkorvaus hukkaan menneestä työvoimasta.
Toisella kertaa on orjan opittava koko kutojanammatti. Oppiaika kestää
viisi vuotta, ja ehdot ovat edellisten kaltaiset.
Muutamat orjanomistajat pitivät useampia orjia, kuin mitä he itse
tarvitsivat työhön omassa talossaan ja tiluksillaan. He voivat
nimittäin saada sievoiset tulot vuokraamalla heitä varsinkin
sadonkorjuun aikana, jolloin maatyöläisten kysyntä oli vilkas.
Vuokraaja suoritti melkoisen päivämaksun ja oli sitäpaitsi vastuussa
tappiosta, joka voi tulla omistajalle, jos orja kuoli, karkasi,
sairastui tai muuten tuli työkyvyttömäksi. Sellaisen lainmääräyksen
täytyi tietysti vaikuttaa inhimillisempään suuntaan, sillä siitä
seurasi luonnollisesti, että jokainen, joka vuokrasi toisten orjia,
varoi kiristämästä heitä niin ankaralla työllä, että he rasittuivat
liikaa.
Orjat saivat koota yksityisomaisuutta, kunhan suorittivat isännälleen
vuotuisen maksun. He voivat harjoittaa kauppaa ja pankkiliikettä,
mutta heidän täytyi silloin luovuttaa omistajalleen määrätty prosentti
tuloistaan. Kuulee myös puhuttavan orjista, jotka pääsivät isäntiensä
tilanhoitajiksi, saavuttivat varallisuutta ja itse vuorostaan pitivät
orjia. Saattoipa orja päästä niinkin hyvään asemaan, että hänen
isäntänsä piti edullisena vapauttaa hänet ja ottaa hänet lapsekseen,
jolloin orjan uudelle isälle taattiin turvattu toimeentulo.
Babyloniassa oli enemmän nais- kuin miesorjia. Nämä olivat tavallisesti
isäntänsä jalkavaimoja. Jos orjatar synnytti lapsia isännälleen, nämä
luettiin vapaasyntyisiin, jos isä laillistutti heidät julkisesti
puhuttelemalla heitä sanalla »lapseni». Orjatar, joka täten oli
saavuttanut isäntänsä suosion, saattoi tietenkin olla emännälleen
varsin vaivalloinen »haluten olla yhdenvertainen talon valtiattaren
kanssa» sen oikeuden nojalla, ettei häntä ollut lupa myydä. Mutta
»orjatarta, joka ei saanut nauttia isäntänsä suosiota
ja jota ei kukaan mies valinnut vaimokseen,
orjatarta, joka ei suloudellaan
houkutellut puolisoa hyväilyihin,
orjatarta, jolta hänen puolisonsa ei suosiota osoittaen
paljastanut viimeistäkin verhoa»,
häntä pidettiin ylen onnettomana naisena, ja hän koetti loitsujen
avulla, kun ei muu auttanut, voittaa herransa suosion.
Orjat olivat osaksi sotavankeja ja näiden jälkeläisiä, osaksi
henkilöitä, jotka eivät olleet voineet maksaa velkojaan, tai näiden
vaimoja ja lapsia. Usein sattui, että jonkun täytyi tämän takia
»myydä vaimonsa, poikansa tai tyttärensä», ja usein hän itse menetti
vapautensa samasta syystä. Tapahtui myöskin, kuten olemme nähneet,
että eräät perheriidat päättyivät siihen, että poika, tytär tai vaimo
myytiin orjaksi. Voi myöskin sattua, että orjanmerkin sai vapaasukuinen
tyttö, joka nähtiin yhdessä nuoren miehen kanssa, jota isä ei
hyväksynyt, antaen tämän hurmata itsensä ja viedä pois kodistaan.»
Isännän kuoltua oli tapana vapauttaa sekä orjattaret että näitten
lapset. Muutenkin sattui orjien vapauttamisia. Mutta usein nämä itsekin
koettivat karkaamalla vapautua säälittävästä kohtalostaan. Jos karannut
orja saatiin kiinni, hän oikeastaan oli kuoleman oma. Tavallisesti
hänen isäntänsä kuitenkin ilostui niin saadessaan hänet takaisin,
että hän tyytyi panemaan orjan jalkarautoihin estääkseen uuden
pakoyrityksen. Ken otti kiinni karanneen orjan ja jätti hänet takaisin
omistajalle, sai rahapalkkien. Mutta se, joka auttoi häntä pakenemaan
tai piiloitti hänet luokseen eikä voudin käskystä luovuttanut häntä,
oli kuolemanrangaistuksen alainen. Orjanmerkin poistamisesta oli myös
määrätty ankara rangaistus.