Babylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu
maa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä
300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset
tiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa
vain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin
runsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei
kaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin
maamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen
jyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä.
Roomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen
tyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä
puiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat
rypäleterttujen painosta.
Karjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun
muassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten
taloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme
puhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti
vastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.
Itse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä
vilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita.
Niistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo
vanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille
tunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä
korvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia,
joiden varrella asui.
Assyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan
metsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian
kuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän
esi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser
I kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120
leijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut
lisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.
Vielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti
Babyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin
lakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa
härän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä,
niin _omistaja_ yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä
% leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden
ohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa
piirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti
sukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli
myöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja
asusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä
voimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä
tahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan
Assurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty
sukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin
villiaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.
Hevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin
käyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa
se oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että
Hammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain
aaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta
hiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä
yksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa.
Hevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa,
mistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen
toivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin
miellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta
ratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen
eteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät
yli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16.
vuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.