»KOULUKIRJOISTA».
Niitä hallitsee kokonaan pedagogin lukupuikko, jota ovat pidelleet
hyvin aineellisuuteen taipuvat kädet. Kaikissa sävellajeissa ylistetään
niitä aineellisia etuja, joita oppi tuo myötänsä. Tiedon sisäisestä
arvosta nämä kirjoitukset sitävastoin sanovat tuskin sanaakaan.
Koulukirjojen useasti tuima sävy osoittaa kuitenkin, ettei edes
elämänviisaiden ja ymmärtäväisten egyptiläisten keskuudessa aina ollut
niin helppoa opettaa nuorisolle tietojen hankkimisen arvoa. Niinpä
sanotaan kerrankin: »Sinun sydämesi hyppelehtii, ja sinä olet kuin
vallaton lintu. Lintu pannaan häkkiin, ja haukalta sidotaan siivet,
kun se on kesytettävä — minä olen kyllä tekevä ihmisiä sinustakin,
sinä kasvattamaton nuoriso. Muista se!» Koulukirjat ovatkin täynnä
varoituksia ja kehoituksia kurittomille oppilaille, jotka kuten
»kirmailevat varsat juoksevat pois koulusta ja jättävät kirjat
lepäämään» omistautuakseen soturin ammattiin, maanviljelykseen tai
— surullista sanoa — vielä useammin »antautuakseen huvittelemaan».
He »kuljeksivat kadulta kadulle, missä tuoksuu oluelta, omaksi
tuhoksensa». He istuvat pelaamassa ja lauleskelemassa ravintoloissa,
sen sijaan, että oppisivat isien kunniakkaita ja ylistettäviä
uskonnollisia tai historiallisia opetusrunoja!
Pedagogi milloin uhkaa moisia huimapäitä virtahevonruoskalla, milloin
ylentää hän heidän mieltänsä opettavaiseen sävyyn puhumalla siitä,
kuinka häntä itseänsä kerran on jalostettu kovalla käsittelyllä. »Katso
minua!» hän sanoo pahantapaiselle nuorukaiselle. »Kun minä olin niin
nuori kuin sinä, minä sain viettää aikani kädet kahleissa, ja ne ne
nöyryyttivät minun jäseneni, kun olin kantanut niitä kolme kuukautta ja
istunut suljettuna temppeliin, sillä aikaa kuin vanhempani ja veljeni
saivat olla vapaina maalla. Kun tämän ajan perästä kahleet minulta
otettiin pois ja minun käteni pääsi vapaaksi, minä olin kaikessa
parempi kuin aikaisemmin. Minusta tuli numero yksi toverieni joukossa
ja minä voitin heidät kaikki lukemisessa ja kirjoittamisessa.
Tee sinä nyt kuten minä sanon, niin voit hyvin ja huomenna havaitaan,
ettei kukaan ole taidoissa sinua edellä.»
* * * * *
Mihin pyrki sitten kouluopetus? Tekemään pojasta »_kirjurin_»,
s.o. virkamiehen, sillä »kirjurin» rauhallinen ja varma asema oli
egyptiläisten ihanne.
He tunsivat vanhastaan kunnioitusta oppia kohtaan, ei kuitenkaan
niin paljon sen itsensä vuoksi kuin siitä syystä, että »kirjurilla»,
opiskelleella, oli valta kaikkien muiden yhteiskuntaluokkien suhteen.
Hänelle oli avoinna miellyttävä tie valtion virkoihin, kun sitävastoin
kaikkien muiden tuli rehkiä ja tehdä työtä otsansa hiessä. Oppimaton
miesparka, »jonka nimeä ei kukaan tunne, on kuin raskaasti kuormitettu
aasi, jota kirjuri ajaa», sanoo eräs vanhan Egyptin viisaista. »Tule
senvuoksi kirjuriksi, jotta voit käskeä toisia! Kirjurin virka on
suurta», ja koskaan hänen ei tarvitse kärsiä ja kieltäytyä: »Oppinut
ravitaan kylläiseksi, mistä kiitoksen saa hänen oppinsa.» Kuinka
onnellisessa asemassa hän onkaan verrattuna talonpoikaan! Lue ja
kuule, miten voi käydä sen, jonka on elettävä maan tuotteista: »Mato
on riistänyt häneltä puolet hänen sadostaan, ja toisen puolen on
virtahepo syönyt suuhunsa. Pelloilla vilisee rottia, heinäsirkat ovat
sinne laskeutuneet, ja varpuset varastavat. Voi talonpoika-parkaa!
Laskee sitten maihin kirjuri kokoamaan veroja. Hänen palvelijoillansa
on kepit kädessä ja he sanovat: 'Anna tänne viljasi!' Jos viljaa
ei ole, he ruoskivat häntä ja vangitsevat hänet. Hänen vaimonsa
sidotaan hänen silmiensä edessä ja hänen lapsensa pannaan kahleisiin.
Naapurit hylkäävät hänet ja pakenevat viedäkseen viljansa turvaan.»
Kuvaus tietysti liioittelee esittäessään kirjurin asemaa niin paljon
valoisammaksi, mutta pääpiirteissään kylläkin, surullista sanoa, tämä
kuvaus fellah-paran kohtalosta on totta.
Kadehtia ei voi käsityöläistäkään. Kun viisas Duauf lähettää poikansa
kouluun valmistumaan kirjuriksi, hän neuvoo tätä: »Minä olen nähnyt
sepän ahjonsa ääressä. Hänen käsiensä iho oli kuin krokodiilinnahka ja
hänen tuoksunsa pahempi kuin kalanperkeiden.» Suutari on säälittävä
raukka. Kaikkialla hän saa kierrellä ja kysellä työtä. »Hänen
terveytensä on kuin kuolevan kalan, ja hän saa pureskella vain nahkaa.
Entä kutoja sitten: hänen täytyy istua sisälle suljettuna kuin naisen.
Hän saa istua siinä kokoonkyyristyneenä maassa eikä saa koskaan
hengittää raitista ilmaa. Ja kuinkas on kivenhakkaajan laita? Päivän
päättyessä hänen käsivartensa ovat voimattomat, ja hänen selkänsä
ja polvensa ovat nyrjähtäneet. Mutta pahinta kaikesta on kalastajan
ammatti. Hän saa elää kauheassa krokodiilien pelossa ja ennemmin tai
myöhemmin hän joutuu niiden saaliiksi.»
Soturin kohtaloa, verrattuna kirjurin asemaan, maalaillaan myös
egyptiläisessä koulukirjassa kauhistavin värein. Se pursuu kertomuksia
siitä, miten häntä ruoskitaan lapsuudesta saakka: »Hänet lasketaan
maahan ja häntä peitotaan kuin papyrusta.» Ja entä sitten hänen
kohtalonsa samottaessa sotaretkillä yli vuorten ja erämaiden! »Leipänsä
ja vetensä hänen on kannettava selässänsä, kuten aasi kantaa kuormansa,
niin että hänen selkänsä koukistuu taakasta, ja pilaantunutta vettä hän
saa juodakseen. Kun hän tulee vihollisen eteen, hän on kuin vangittu
lintu. Ja kun hän palaa jälleen kotiin, hän on kuin puu, jota mato
kalvaa. Hän on sairas ja hänen on paneuduttava vuoteeseen. Vaatteet on
häneltä varastettu, ja hänen palvelijansa on karannut tiehensä.» Niin
päntättiin jo nuorena päähän tuota hartaan ahdasta uskonvarmuutta,
ellei mikään yhteiskunnallinen asema edes lähimainkaan ollut
verrattavissa »kirjurin» virkaan.
* * * * *
Voidakseen kerran saavuttaa kirjurin kadehdittavan aseman ja
sitten yletäkseen byrokraattisessa arvoasteikossa nuorukaisen oli
osattava laittautua ylempiensä suosioon. Se on läpikäyvänä ohjeena
useimmissa niissä »viisaudenopeissa», joita kouluissa opiskeltiin.
Tähän kirjallisuuden haaraan kuuluu kuitenkin paljon sellaistakin,
joka on eetillisessä suhteessa tätä paljon korkeampaa ja ylittää
kouluviisauden näköpiirin. Siinä kirjallisuudessa on sukulaisuutta
raamatun sananlaskujen kirjan kanssa. Varsinkin itsehillintä oli
ominaisuus, jota pidettiin Egyptissä suuressa arvossa. Jos riitaveli
käyttäytyikin meluavasti ja hillitsemättömästi, oli hienon miehen
pysyttävä tyynenä ja osoittauduttava liian hyväksi tolkuttomaan
torailuun. Hienotunteista suhtautumista toisiin, kiittämättömiinkin,
esitetään jo vanhimpina aikoina ihmisen velvollisuudeksi, ja hurskaille
ihmisille tulikin vähitellen »vaikeneva» merkitsemään »vanhurskasta»,
samoin kuin »kiivas» tuli jumalattoman ja syntisen yleisnimeksi. —
Vanhat egyptiläiset olivat yleensä hyvälaatuista ja hupaista kansaa.
Heidän pääasiallisin pyrkimyksensä oli hankkia niin itselleen kuin
kanssaihmisilleenkin mahdollisimman miellyttävä olo sekä tässä että
tulevassa elämässä.