Napoleon Bonaparten tarttuminen Egyptin kohtaloihin oli antava
sysäyksen Niilinmaan muinaishistorian tieteelliseen tutkimiseen
ja ennen kaikkea hieroglyfien arvoituksen ratkaisemiseen. Tästä
maailmanhistoriallisesta tapahtumasta egyptologia tieteenä juontaa
vanhimmat juurensa. Bonaparte oli kauan ahnain silmin katsellut
Egyptiä, kahden maailmanmeren välistä maata, joka oli kuin porttina
sekä Länsimaihin että Itämaihin. Jos Ranska voisi vallata tämän osan
maailmaa, olisi se sillä saanut verrattoman yliotteen Englannista,
vaarallisimmasta kilpailijastansa merillä. Eräänä kesäpäivänä anno
1798 pieni korsikalainen saapui suuren laivaston etunenässä ja laski
joukkonsa maihin Aleksandrian satamaan. Suuri yritys, johon nuori
maailmanvalloittaja täten ryhtyi, onnistuikin, mutta vain ajaksi
— Englannin laivasto kävi hänelle ylivoimaiseksi. Mutta joskaan
Bonaparten Egyptin-retki ei johtanutkaan kestävämpään tulokseen
valtiollisessa suhteessa, sai se kumminkin sitä suuremman ja
pysyvämmän merkityksen tieteelle. Sen tuloksena Egyptin muinaisuus
heräsi jälleen uuteen elämään. Ranskan laivasto ei näet kuljettanut
mukanaan yksinomaan sotilaita, vaan kokonaisen joukon tiedemiehiä ja
taiteilijoita, jotka olivat saaneet tehtäväkseen tyystin tutkia sekä
silloista että muinaista Egyptiä. Niin laajakatseiselle miehelle kuin
Napoleonille oli nimittäin selvää, että Egyptin muinaisen kehityksen
tunteminen olisi koituva arvaamattomaksi avuksi arvosteltaessa, miten
parhaiten voitaisiin edistää Ranskan uuden maakunnan tulevaisuutta.
Kairoon perustettiin nyt egyptiläinen tutkimuslaitos, ja vielä tänäkin
päivänä me olemme ihmetyksen valtaamina nähdessämme sen egyptologisten
kokoelmani rikkauden, minkä ranskalaiset oppineet ehtivät koota sinä
lyhyenä aikana, jonka retkikuntaa kesti. Heidän työnsä päätulokset
esitetään 38:n niteen suuruisessa teoksessa »Description de l'Egypte»,
joka kuuluu egyptologian perustavaan kirjallisuuteen, vaikkakaan se
luonnollisesti tieteelliseen tarkkuuteen nähden ei voi täyttää nykyajan
vaatimuksia. Useimmat tehdyistä., muinaislöydöistä joutuivat kumminkin
ranskalaisen armeijan lopullisesti antautuessa englantilaisten käsiin
ja ovat nyt Lontoon British Museumin suurenmoisen muinaisegyptiläisen
kokoelman pohjana.
Merkillisin kaikista löydöistä, mitä silloin tehtiin — ja mitä
koskaan on tehty Egyptissä —, löytö, joka oli antava avaimen suureen
arvoitukseen, oli hienoksi kiilloitettu musta basalttikivi, jonka
ranskalaiset sotilaat löysivät tehdessään linnoitustöitä itään
Aleksandriasta pienen satamakaupungin Rosetten luona. Rosetten kivi,
jolla nimellä se siitä saakka tunnetaan historiassa, on kiintoisa siinä
suhteessa, että siinä on kolme erilaista piirtokirjoitusta. Ylinnä on
hieroglyfejä, sen alla toisia egyptiläisiä kirjainmerkkejä, nimittäin
kursiivikirjoitusta, aikaisemmin papyruslehdistä tunnettua, ja alimpana
kreikankielinen piirtokirjoitus.
Sitä ei oppineitten ollut lainkaan vaikea selittää. Se sisältää
päätöksen, jonka vuonna 196 e.Kr. kuningas Ptolemaios V:n hallituksen
aikana on tehnyt Memfiksessä koossa ollut pappien kokous. Kuningas
oli, siinä sanotaan, ollut niin armollinen alamaisiaan kohtaan, että
oli vapauttanut heidät monista rasituksista ja täten lisännyt heidän
hyvinvointiansa. Mutta vuotuiset temppeleille tulevat verot ja kaikki
ne tulot, joita jumalilla vanhastaan oli ollut, hän oli vahvistanut.
Siitä kiitokseksi papisto nyt oli päättänyt, että kuninkaan kuva oli
asetettava jokaiseen temppeliin ja vuosittaisia juhlia vietettävä
hänen kunniakseen. Tämä päätös oli tahdottu ikuistaa kaivertamalla se
»muistokiveen osittain pyhällä kirjoituksella (hieroglyfeillä) osittain
tavallisen kansan kielen kirjoitusmerkeillä, osittain kreikankielisenä
kirjoituksena» ja pystyttää tällainen kivi jokaiseen suurempaan
temppeliin. Tällaisen muistokiven Napoleonin sotilaat olivat löytäneet,
joskin, ikävä kyllä, vahingoittuneena.
Että muistokivessä ei oltu käytetty yksinomaan vanhoja kunnianarvoisia
hieroglyfejä, riippui siitä, että niitä ymmärsivät enää vain papit, kun
sitävastoin jokapäiväisessä elämässä käytettiin kursiivikirjoitusta,
joka oli yksinkertaistettu kursiivihieroglyfeistä. Kreikkalaisetkin
kirjoitusmerkit esiintyivät Rosetten kivessä, koska Egyptin hallitus
aina Aleksanteri Suuren valtauksesta saakka (v. 332 e.Kr.) oli
kreikkalainen.
Rosetten kivessä oli siis saatu käännös sekä eräästä
hieroglyfitekstistä että muinaisegyptiläisen kansankielen
kirjoitusmerkeillä kirjoitetusta tekstistä. Avain oli siis löydetty,
mutta kuinka sitä käyttää? Kuinka ylipäänsä oli mahdollista tulkita
kuolleen kielen täysin tuntemattomia kirjoitusmerkkejä, kielen,
jonka laadusta ei ollut aavistustakaan. Olihan suorastaan noituutta
keinotella tietoonsa sekä merkkien lausunta että niiden merkitys!
Eikä ollut olemassa ketään, jolta olisi voinut kysyä, mitä äänteitä
erilaiset kirjoitusmerkit merkitsivät, ei ainoatakaan elävää olentoa,
jonka avulla merkkikieltä käyttämällä vähitellen olisi saanut vihiä
siitä, kuinka eri sanat hänen omassa kielessään kuuluivat. Kuta
enemmän asiaa ajattelee, sitä mahdottomammalta ratkaisu tuntuu.
Ratkaisemattomana se olisi pysynytkin, jos ei lähtökohtana olisi ollut
joukko _erisnimiä_, sillä nehän ovat ainakin suunnilleen samanlaisia
eri kielissä.
Kuinka vaikea tehtävä kuitenkin joka tapauksessa oli, voi ymmärtää
siitäkin, että sen tutkijan, joka ensimmäisenä ryhtyi sitä
ratkaisemaan, oli luovuttava yrityksestään toivottomana. Ja hän oli
kumminkin Ranskan kuuluisimpia orientalisteja. Paremmin onnistui etevä
ruotsalainen orientalisti ja diplomaatti _Johan David Åkerblad_.
Hänestä tuli ensimmäinen, joka pääsi johonkin todella positiiviseen
tulokseen, ja häntä on senvuoksi sanottu »ensimmäiseksi egyptologiksi».
Hän kävi käsiksi Rosetten kiven järjestyksessä toiseen kirjoitukseen
ja sai selville nimet Ptolemaios, Aleksanteri, Arsinoé ja Berenike
sekä vielä kuusi muuta nimeä. Åkerblad pääsi pian siinä määrin perille
muinaisegyptiläisestä kansankielestä, että hän kykeni laatimaan sille
täydellisen, suurin piirtein vallan oikean kirjaimiston, joka tuli
mitä merkityksellisimmäksi hieroglyfienkin ratkaisulle. Mutta ei siinä
kyllin: hänen onnistui myöskin osittain valaista muinaisegyptiläisen
kansankielen kielioppia ja kääntää joitakin hieroglyfikirjoituksen
sanoja. Hänen Rosetten kiveä käsittelevä teoksensa, joka julkaistiin
1802, on varmasti arvokkaimpia lisiä, mitä Ruotsin humanistinen
tutkimus on 1800-luvulla antanut eurooppalaiselle tieteelle. Se on
oleellisesti valmistanut ja edistänyt hieroglyfien tulkintaa.
»Jos joku ansaitsee tulla mainituksi Champollionin rinnalla, niin se
ei ole Thomas Young, vaan Åkerblad», on muuan kuuluisa englantilainen
egyptologi sanonut. Ja Champollion on itse selittänyt, että »Åkerbladin
arvokkaassa keksinnössä oli niin sanoaksemme siemen kaikkiin seuraaviin
Egyptin kirjallisia muistomerkkejä koskeviin keksintöihin.» Jos
Åkerblad olisi ollut vähemmän vaatimaton ja lisäksi taloudellisesti
riippumaton, hänellä epäilemättä olisi ollut tarpeelliset edellytykset
Rosetten kiven koko arvoituksen selvittämiseen.
Åkerbladin tutkimustulosten perustalla äsken mainittu erinomaisen
terävä ja monipuolinen englantilainen lääkäri ja luonnontieteilijä
_Thomas Young_ ryhtyi aluksi tutkimaan määrättyjä hieroglyfimerkkejä,
jotka esiintyivät soikion sisällä. Tanskalainen tiedemies _Zoëga_
oli jo aikaisemmin osoittanut, että nuo merkit olivat kuningasten
tai kuningatarten nimiä. Youngin onnistuikin osua oikeaan kahteen
Ptolemaios-nimen kirjaimeen sekä kolmeen muuhun hieroglyfimerkkiin
nähden. Mutta muuten hän iski kirveensä kiveen. Hän luki esim. Caesar,
missä oli Euergetes, autokrator, missä oli Arsinoe y.m. samaan tapaan.
Silloin ymmärtää, miten on laita kaikkien niiden yritysten, joita
on tehty ja eräillä tahoilla yhäkin tehdään Youngin esittämiseksi
Champollionin kustannuksella todelliseksi hieroglyfikirjoituksen
arvoitusten tulkitsijaksi. Tähän valtavaan tehtävään Youngilta
tavattomasta lahjakkuudestaan huolimatta puuttui välttämättömät
edellytykset. Hänellä ei ollut nimittäin filologista sivistystä, ja
tehtävänsä oli hänelle enemmän rohkeaa urheilua kuin vaivalloista
tutkimustyötä.