Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kuin läksimme Puumalan
kirkkorannasta. Aamuhetket olivat kuluneet edellisenä päivänä
tapahtuneen haaksirikon korjailemiseen. Matkamme oli alkanut huonosti.
Hyvin varustettuina ja kanootit paraassa kunnossa olimme lähteneet
Viipurista pyrkimään pitkin Saimaan kanavaa sisämaan suuriin järviin,
ja kanavamatka oli melkein lopussa, kuin yhden veneistämme ilmoitettiin
pahasti vuotavan. Ei ollut ajattelemistakaan saada sitä korjatuksi heti
paikalla; sen tähden me mielihyvällä käytimme hyväksemme otollista
tilaisuutta ja nousimme ylös päin menossa olevaan höyrylaivaan, joka
juuri nousi siitä sulusta, johon olimme pysähtyneet, matkustaaksemme
sillä Etelä-Saimaan suuren aukean seljän yli Puumalaan. Sinne olimme
nyt saapuneet ja ystävälliseltä maakauppiaalta Konstantin Mutikaiselta
saaneet kaikki välttämättömät korjaustarpeet. Uteliaan ja ihmettelevän
lapsijoukon ympäröiminä oli meidän onnistunut tuketa kanootin pohjaan
tullut reikä.
Pian oli suoritettu se vähäinen työ, jota Puumalan salmen hiljainen
vastavirta tuotti, ja me luistimme pohjoista kohti lähimmille
seljälle. Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin
vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka
peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä
oli tullut keskikesän koko lämmössä; ainoastaan tuore vihreys ja ehkä
myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että vielä oltiin
kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahollansa,
päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan
suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta
pääkaupungissa. Levottoman puuhailemisen olimme jättäneet sinne
jälkeemme, nauttiaksemme nyt ihan täysin määrin yksin oloa ja vapaata
elämää luonnossa.
Mitään määrättyä kulkujärjestystä ei näkynyt; milloin koeteltiin voimia
ja kanootit lipuivat rinnan pitkin selkää, milloin unhottui soutu,
airo vaipui ja mieli kiintyi lähirantojen kukoistukseen. Me emme
olleet myöskään määränneet mitään varmaa matkan päätä päiväksemme;
mitä ei ehditty tänään, saatettiin varsin hyvin jättää huomeiseksi.
Edessämme oli kesä, ja se oli meidän, ja ympärillämme oli maa avoinna
ja viehättävänä, ja sekin oli meidän. Täällä olimme päättäneet viettää
joutopäivämme.
Edellisen päivän vahinko kohta unhottui, varsinkin kuin monella
koetuksella saatiin selville, että se oli tyydyttävästi korjattu.
Kuitenkin oli se vähän himmentänyt kanavamatkan muistoja, ja nykyään
ympärillämme olevat maisemat myöskin puolestaan työnsivät niitä
syrjään. Taitotekoinen vesitie on kyllä varsin miellyttävä soudella
kanootilla, multa siinä ollaan liian ahtaalla, sillä rantavallit
rajoittavat vapautta ja suunta on joka hetki määrätty. Ihan toista
oli täällä ulkona, saaria oli kaikkialla kylvettyinä, siinä täytyi
sokkeloista selvittäytyä ja joka aironvedolla avautui eteen uusi
näköala, uusi salmi, joista saattoi valita minkä hyvänsä. Ja ehkäpä
juuri kanavamatkan mielijohteet meissä vaikuttivat, että soudettuamme
jonkun peninkulman poikkesimme pois yleiseltä merkityltä Savonlinnan
väylällä laskemaan omia teitämme ilman luota purjehdusmerkkien
alinomaisia muistutusta "tästä se tie käypi".
Lähdettiin Sulkavaa kohti Saimaan läntisimpiä selkiä pitkin, joka väylä
on täynnä luonnon kauneutta. Korkeina kohoilevat rannat kummallakin
puolen kapeita selkiä, jyrkkinä supistavat kallioseinät salmia. Seutu
on aution näköinen, rannoilla kuuluu ainoastaan tasatahdissa toisiaan
seuraavat kirveen iskut jostakin metsänhakkuulta; viljelty alue ei
ulotu vesien rannoille asti, se on siirtynyt harjuille ja niiden
rinteille; ainoastaan harvoin näkyy vene tai yksinäinen kalastaja.
Kuin purjehdusväylän viimeinen valkoinen kummeli katosi näkyvistämme,
olimme joksikin ajaksi irtautuneet kaikesta suuren maailman yhteydestä;
höyryveneet eivät kynnelleet näitä syrjäisiä selkiä. Ympärillämme oli
järvimaisema kaikessa autiudessaan. Mutta se autius ei herättänyt
mitään yksinäisyyden tunnetta. Järkkymätön tyyneys vallitsee
perussäveleenä koko luonnossa. Kanootti ei ole täällä mitättömän
pieni pähkinänkuori, vaan se vaikuttaa mielessä turvallisuutta ja
luottamusta. Jylhän vakava ympäristö ei pelota, se antaa vain lepoa;
se oi näytä meren majesteetillisuutta eikä vaadi taisteluun hengen
edestä, se on rauhallinen kaikessa autiudessaan, se on lempeä,
uinaileva. Tyyneys vallitsee, hiljainen ilta soveltuu paraiten tähän
luontoon, ja sellaisen illan me juuri saimme. Me livuimme eteen päin,
mieli omituisella tavalla puoleksi uneksivana, ja ainoastaan kalalokin
kirkuna tai korkealla ilmassa liitelevä haukka johti ajatusta takaisin
puuhiin ja taisteluihin.
Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen
matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä
paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtaavasti, ei ole
suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on
toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella,
mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä
järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen
täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi,
tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaiseksi: silloin
yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä
silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai
kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni
luonto herättää.