HERTTA. Ja mitä halusit sinä? Hänen suostumustansa, hänen omaa sanaansa!
EETU (lämpimästi). Minä annan ne!
HERTTA. Kuuletko, hän antaa ne.
SIRKKA. Ja jo toisen kerran. Sillä minä näin, miten hän kirjoitti
kahdesti...
EETU (puoliääneen Sirkalle). Vaikenetko taikka —!
KERKKONEN. Mitä tarkoittaa hän tuolla »kahdesti»?
HERTTA. Kirjettä sinulle, rakas isä, ja minulle.
KERKKONEN (pudistaa päätään). Minä olen vakuutettu olevani nenästä
vedetty! (Hertalle.) Ja sinä?
HERTTA (hyväillen häntä). Petämmekö me yleensä ihmisiä heidän
onneksensa?
KERKKONEN (liikutettuna). Onni, niin —! (Tarkastellen kirjettä.)
Tietköön Jumala tämän petoksen, enkä minä!
EETU (vilkkaasti). Jollei teillä ole muuta huolta, niin — te saatte sen
tietää kernaasti.
KERKKONEN. Milloin sitten?
HERTTA. Heti häittemme jälkeen!
PEIPPONEN (itsekseen). Inhoittavaa!
KERKKONEN. Olkoon! Vaikkapa uteliaisuudestakin — minä suostun! (Ojentaa
toisen kätensä Hertalle, toisen Eetulle.)