Edelliset. Kerkkonen.
KERKKONEN (tulee, kylmästi). Onko sinulla mitään asiaa kaupunkiin,
lapseni?
HERTTA. Ei, isäni.
KERKKONEN. Lähetän näet ratsumiehen hetimiten sinne. Olen anonut
valitusta oikeusjutussani ja valituksen on jouduttava iltapostiin.
HERTTA. Isä! Tuota iänkaikkista juttuako...
KERKKONEN. On jatkettava entistä innokkaammin edelleen. Herra Eetu,
jota en tahdo enää kauemmin talossani viivyttää, kertokoon sen
isällensä.
HERTTA (puoliääneen). Onko aikomuksenne ajaa sisarennepoika luotanne?
PEIPPONEN (itsekseen). Sulhasserkku on lyöty laudalta!
HERTTA. Mistä syystä? Mitä hän on tehnyt teille?
KERKKONEN. Mitäkö tehnyt? Tuossa, lue, eläkä enää koeta puolustaa
häntä. (Antaa Hertalle kirjeen, menee sitten Peipposen luo.)
HERTTA (vaihtaa vikkelästi isänsä antaman kirjeen omaansa). En käsitä,
isä hyvä, mitä hän olisi voinut rikkoa näin kauttaaltaan kunnioitusta
ja myöntymystä uhkuvassa kirjeessä?
KERKKONEN (suuttuen). Kunnioitusta ja myöntymystä!
HERTTA. Niinpä kyllä. (Lukee.) »Rakas setä! Sydämestäni ja kiitollisena
suostun minä arvoisaan ehdotukseenne...»
KERKKONEN. Mitä sinä luet? Onko kirjeessä niin?
HERTTA. Sanasta sanaan, isä!
KERKKONEN. Mahdotonta. (Ottaa kirjeen.) Siinä ei ollut sanaakaan siitä
lukiessani sen.
HERTTA. Sitten olet sinä lukenut väärin. Ennakkoluulot ja suuttumus
tekevät usein parhaimmatkin ihmiset puolisokeiksi.
KERKKONEN. Lasini! Missä ovat minun silmälasini? (Sirkalle.) Katso
tuolta pöydältä! Tai kenties tahtoisitte te, (kääntyen Peipposeen)
kunnon naapuri, olla ystävällinen ja lukea kirjeen minulle?
PEIPPONEN. Kernaasti. (Lukee.) »Sydämestäni ja kiitollisena suostun
minä arvoisaan ehdotukseenne, toivoen sen lopettavan kaiken
katkeruuden...
KERKKONEN (tempaa kirjeen). Oletteko tekin samassa liitossa!