Eetu. Hertta.
EETU (Hertalle). Anteeksi, serkku. Luotin äsken niin paljon onneni
tähteen ja läpi sateen ja myrskyn se saattoikin minut oivaan satamaan.
HERTTA (on istuutunut ja alkanut käsityön). Niin, sukulaistenne syliin.
EETU. Niin, neiti.
HERTTA. Neiti? Äsken te sanoitte minua serkuksi. Se miellyttää minua
paremmin.
EETU. Saanko siis käyttää sitä nimeä?
HERTTA. Kyllä, vaikka ette ansaitseisikaan.
Ettehän te kerran Helsingissä edes tuntenut entistä ystävätärtänne.
EETU. Se on totta.
HERTTA (nauraen). Missä oli silloin heimon henki ja ääni?
EETU (nauraen). Se jäi mykäksi! Nykyisyys oli niin ihana, ettei
menneisyydellä ollut sijaa siinä.
HERTTA. Kenen syy? Herra Peipposelta sain tietää, kuka olette. Isäni ei
vielä teitä tunne.
EETU. Kyllä, hän tietää, kuka olen. Itse hän osoitti minulle äsken
vieraanvaraisuutta — niin — vieläpä muutakin —
HERTTA. Mitä sitten?
EETU (hilliten itsensä). Aamiaisen, verrattoman aamiaisen!
HERTTA. Hyvä ja sitäkin parempi, kuta pahemmin hän teistä sitä ennen
puhui. Hm. Me puhelimme tänä aamuna teistä.
EETU. Minusta?
HERTTA. Teistä. Naisten velvollisuus on näet aina koettaa solmia
perherauhaa ja —
EETU. Ja?
HERTTA. Yksimielisyyttä.
EETU. Ja?
HERTTA. Sopua.
EETU (lämpimästi). Te olette yhtämieltä kanssani. Minä olen aina
pitänyt perheriitaamme houkkamaisuutena. Nyt on se minusta suoraa
hulluutta. Ja jos isät riitelevätkin, on lasten tehtävä sula
sovinto. Varsinkin meidän. Teidän kanssanne en kamppaileisi, joka
olette hurmaava, henkevä ja aina edessäni sitten ensi Helsingissä
tutustumisemme jälkeen häämöittänyt kuin onneni tähti, joka...
HERTTA (nauraen). Rakas serkku! Helsingissä puhuitte te paljon
järkevämmin ja minä aivan hämmästyn, että olette siitä ajasta
syventynyt niin tähtitieteeseen. Se on vaikea tiede ja hyvin
epävarma.
EETU. Oh! Näkee Peipposen tulevan. Ah!