Syksystä talveen.
"Missä ollaan, missä ollaan?"
Muru ihmetellen huusi,
päänsä pellavaisen nostain
peiton alta kello kuusi.
Näkyi ikkunasta ihmeet:
maata verhoi valkoliinat,
oven suussa suhahteli
talventapaiset jo viimat.
"Yöllä taisi talvi tulla?"
kysyi Muru mummoltansa --
"Niin se taisi", vastas vanha;
pidätellen nauruansa.
Sitten vasta muisti Nuru
nukkuneensa ehtoopuolen
päälle kovain koulutöiden,
lomaan lukemisenhuolen.
Syksystä niin talveen nukkui
piltti pieno sadun unta.
Sillä aikaa sadun lapset
kylvi maahan valkolunta.
Hei, sukset ja kelkat!
Hei, kelkat ja sukset,
nyt loppuvi loma!
Taas alkavi armas
mäensuihkina soma!
Jo jaksatte varsin
te liukua lunta,
kesä armas kun teille
soi viljalti unta!
Siks' tuulien teitä
nyt viekäätte pienot!
On kukkulat alla
niin valkeat, hienot...
Pohjola ja talvi.
Kaunis on Pohjola talvella,
kaunis, kun valkeat hanget hohtaa,
välkkyvät vaaroilta kirkkahat koit
tai tuhat-tähtöset katsetta kohtaa.
Kaunis on Pohjola talvella,
kaunis, kun syntyvät kuutamovalot,
lepäävät huurteessa metsämme nuo,
roihuvat punaiset Pohjanpalot.
Kaunis on talvella Pohjola,
ritvoissa koivun kun jäähelmet soipi --
Mistäpä Suomemme vertainen
maa iki-ihana löytyä voipi?
Lumilinna voittamaton.
Räystähiltä tippuu vettä,
päilyy päivyt kirkkahinna --
Lumi on niin nuoskaa, että...
sopii siitä tehdä linna!
Yks ja kaks jo käytiin kaikin
yritykseen yksin mielin;
kelpo linnan siitä saikin,
kehuskella suin ja kielin.
Tornit valkomarmorista,
juoksuhaudat joka puolla
vartoilivat vihollista,
joka tähysteli tuolla...
Kuka kukistaa se taisi
tämän lujan lumilinnan?
Työssä siinä maksaa saisi
saaliin satumaisen hinnan!
Lumilinna voittamaton
varmasti on siihen asti,
kunnes kevät käsissä on,
paahtaa päivä kirkkahasti!
Joulu on kuni ihana tähti!
Kevät, kesä, syksy ja talvi --
niinhän se aika luistaa --
Alkavat lapset lukujen lomaan
joulun tuloa muistaa.
Hiipii salaa sieluhun aatos:
jopas se joutuvi, kulta! --
Kääröihin moniin lahjoja luomme
sekä kuusihin tulta!
Joulu niin kuni ihana tähti
talven hämyssä hohtaa,
säihkyvi sätein kullan-kirkkain
jokaisen sielua kohtaan.
Hyviksi mielet hymyvi joulu,
ihmisten iloita suopi,
lapset äidin ja isän luokse
kotihin koulusta tuopi!
Ahdas aika tonttulassa.
Taitaa tulla tonttulassa
joulun tullen tuska paha:
mistä saada lasten lahjat,
kun on loppumassa raha?
Mistä saada monet markat,
joilla ostaa kalut, kilut?
Aika ahdas tonttulankin
kasvumaille viskoi vilut!
Monet potrat punalakit
pitkin vuotta nälkään kuoli,
jälkeen jääneet hädissänsä
leipään pettua jo vuoli.
Etkö usko sitä sitten?
Kuule, kysy isältäsi!
Isä vastaa: niin on monen
perheen tuen tyhjä käsi.
Vainon aika vaivaa maata,
näkee nälkää moni polo --
Tapausten suurten tähden
tukalaa on työssäolo...
Niin se myöskin tonttulassa
ajan hammas harmaa kävi --
Siitä sydänsuru syvä
tonttusarjaa itkettävi.
Mietitään: nyt mitä tehdä?
Lahjat tositarpeen oisi,
kunpa kuka kelpo keinon
tässä keksiä vain voisi.
Joko myydä lakit, takit,
tossut, silmälasit saisit,
jotta joulurahastoa
niin sä vähän varmentaisit.
Mitäs sanoo Suomen lapset?
Tyydyttekö tuumaan tähän?
Muille antaa, jäädä itse
puutteeseensa hirveähän!
Ei, ei! Myydä itseltänsä
mitään tontut eivät saakaan!
Hyvyytenne ymmärrämme
asetella ajan vaakaan.
Olkoon lahjat pienet, -- taikka
puuttukoot ne kokonansa.
Silti Suomen lapset aina
rakastavat tonttujansa!
Kullan Murujen marssi.
Meitä on monta pellavatukkaa,
joilla on huoleton huomen,
"herran terttua", "kullan kukkaa"
kodeissa suloisen Suomen.
Meitä on monta "mairetta marjaa"
ahoilla armahan maamme --
Uida ja onkia, kaitsea karjaa,
lehdoissa leikkiä saamme.
Meitä on monta sorjaa ja somaa
valona mummon ja vaarin,
helkymme heille laulua omaa:
hei, lala liirum ja laarim!
Meitä on monta! Meissä on suku,
jonka on nouseva huomen!
Meidän ei turvissa tuskihin huku
konnut ja kartanot Suomen!
Meitä on monta! Näättehän meitä
touhussa tuolla ja täällä?
Leikimme, riennämme tietojen teitä
mielellä miehekkäällä.
Hetken on leikki ja sitten on koulu
ja sitten on kotihin juoksu --
Mielessä alati armahin joulu
keväisten tuomien tuoksu!
Mikä on vaikeinta maailmassa?
Kerranpa kysyi minulta Muru:
"Mikä on vaikeinta maailmassa?"
Vastasin minä kysymykseensä:
"Pysyä todessa, oikeassa.
Hillitä itsensä, himonsa voittaa
vaikein on teko vaiheissa elon,
mutta sa siitäkin selvitä saatat
avulla uskon ja Herran pelon."
Vaikeaan työhön sä tähän jo joudut
kotona tahikka koulussa kerran,
rukoile silloin voimia voiton,
tukenas ett' olis enkeli Herran!
Koulusilla.
"Lapset, lapset! Istuinrivit
ihan suorat pitää olla,
muuten koko koulutyö ja
opetus on hunningolla!"
Kullan Muru kultasuille
tämän varotuksen antoi.
Sitten isän kirjakasan
kainalossaan pöytään kantoi.
Alkoi aakkosien luku;
arveltiin ja aprikoitiin,
yritettiin yksin neuvoin
tosityössä, minkä voitiin --
Suomen maata suurimmaksi
sanoi siinä joka miesi.
Miten asia tuo oli,
sen vain "opettaja" tiesi.
Laskennossa laskettihin
lukuja kuin virran vettä.
Kas, ne pojat paljon tiesi!
Muru ihmetteli, että:
"Missähän ne oppineet on?"
kysyi sitä huvin vuoksi.
"Paimenessa", vastattihin,
"siellä luvut leikin juoksi!"
"Laulu kaiken kaunistavi"
niinpä helkkyi sävel syvä.
Kukin lauloi sydämestään,
jokaisella ryhti hyvä.
Somaa vielä oisi kuulla,
kuinka kävi kirjotuksen --
vaan en virka. Muistanet kai
oman alkuaherruksen?
"Hankala on aina alku",
vaan kun ahkeroida koittaa,
kelpo lapsen lailla kerran
varmaan vaikeudet voittaa!
Rannalla rakkaan kotilammen.
Rannalla rakkahan kotilammen
kasvavat vihreät puut,
laulavat laineissa hopeavöissä
sorsat ja lintuset muut.
Rannalla rakkahan kotilammen
punaiset pihlajapuut,
leikkivät oksalla Otavan silmät,
satujen kultaiset kuut...
Rannalla rauhaisen kotilammen
karjojen kellotkin soi --
Kaitsijat itse, nuo pellavapäiset,
ruohossa piehtaroi.
Rannalla rakkahan kotilammen
elämän valtimot lyö;
siellä on keväiset leikit ja laulut,
heleäin hetkien työ!