Setä.
Cécile sai tämän kirjeen neljä päivää sen jälkeen kuin se oli
kirjoitettu. Englannin rannikko oli siis jo kaksi päivää sitten
kadonnut Henrikin näkyvistä. Tällä hetkellä hän purjehti aavalla
merellä näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta vain. Luettuaan
kirjeen Cécile, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa lemmittynsä
puolesta.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät siihen osaan Henrikin kirjeestä,
missä oli puhe Duvalin perheestä. Henrik oli kääntynyt herra
Duvalin puoleen tietämättä mitään Edvardin suhteista Cécileen
eikä hän aavistanutkaan, että Cécile juuri oli se tyttö, johon
Edvard oli luullut olevansa sidottu ja jolle hän ei tahtonut
olla uskoton, vaikka hän rakastikin toista. Jalosti hän olisi
uhrannut koko elämänsä onnen pysyäkseen sanassaan. Cécile riensi
silloin kirjoituspöytänsä ääreen ja innostuksensa ensi hetkessä
hän kirjoitti rouva Duvalille pitkän kirjeen, missä hän uskoi
vanhalle ystävättärelleen kaikki sydämensä salaisuudet, sanoen häntä
äidikseen. Niin herkkä Cécile oli innostumaan kaikesta, mikä oli
jaloa ja ylevää.
Tämän tehtyään hän tarttui jälleen työhönsä, morsiuspukunsa
kirjailemiseen, josta oli tullut hänen yksinäisen elämänsä ainoa
ilo ja virkistys. Markiisittaresta hänellä ei ollut mitään seuraa.
Tämä jatkoi yhä entistä elämäänsä viettäen aamupuolen kokonaan
vuoteessa, missä hän luki tai luetti itselleen romaaneja, ja
sulkeutuen loppupäiväksi omaan huoneeseensa välittämättä vähääkään
lapsenlapsensa seurasta. Ruokahetket vain olivat heille yhteisiä.
Heidän luonteissaan olikin niin suuri ero, etteivät he voineet
lähestyä toisiaan. Toisen nautinnot ja toimet olivat kaikki henkisiä,
toisen aistillisia, toinen arvosteli kaikki sydämen, toinen kylmän
järjen kannalta.
Lapsi parka vietti yksinäiset päivänsä seuraamalla ajatuksissaan,
kartta edessään, tuota pientä aaltojen pieksämää laivaa, joka
purjehti uutta maailmaa kohti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei
voinut saada Henrikiltä tietoja ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua.
Hän ei siis odottanut mitään kirjettä, mutta sittenkään hän ei voinut
olla säpsähtämättä joka kerta, kun hän kuuli ovikelloa soitettavan.
Hetken aikaa neula silloin vapisi hänen sormissaan, kunnes tulijan
astuttua sisään hän näki, ettei tällä ollut Henrikin kanssa mitään
tekemistä. Silloin hän taas huoaten kumartui työtään jatkamaan.
Ääretöntä kärsivällisyyttä, taitoa ja aistia tämä työ vaati. Kirjaus
ei ollut tavallista yksinkertaista laatua; se oli taiteellista
korko-ompelua. Kukat, vaikkakin värittömät, niinkuin kukat vihille
astuvan neitosen kruunussa tai hautaan laskettavan kuolleen kädessä,
olivat täynnä eloa. Jokainen niistä oli hänelle ystävä lapsuuden
ajoilta, ja ommellessaan hän puheli niille menneistä onnen päivistä.
Eräänä aamuna, istuessaan tapansa mukaan työ kädessä, hän taaskin
säpsähti ovikellon soidessa ja säpsähti vielä enemmän kuin ennen,
sillä soittamistavasta hän luuli tuntevansa kirjeenkantajan. Hän
juoksi itse avaamaan, ja kirjeenkantaja astui sisään. Kirje oli
hänelle, ja osoite oli Henrikin kirjoittama. Se oli Le Havressa
leimattu.
Vapisevana hän jäi seisomaan, kirje kädessä, uskaltamatta avata
sitä. Oliko Henrik palannut takaisin? Oliko hän nyt Le Havressa ja
aikoiko hän kotiin? Samassa hän huomasi, että kirjeenkantaja yhä
seisoi ovella odottaen maksua. Tästä hän heräsi, haki kukkarostaan
tarvittavat rahat, maksoi ja kiiruhti sitten sulkeutumaan omaan
huoneeseensa.
Kuinka olivatkaan tuon kirjeenkantajan hymyilevät kasvot hänelle
rakkaat! Hän avasi kirjeen ja näki, että se oli merellä päivätty.
Henrik oli siis saanut tilaisuuden kirjoittaa hänelle matkalta, siinä
selitys. Kirjeen sisällys oli seuraava:
"Rakas Cécile!
"Nyt näet, että rukouksesi tuottavat minulle onnea. Kuka olisi voinut
toivoa, että näin äkkiarvaamatta saisin tilaisuuden kirjoittaa
sinulle matkaltakin, että rakastan sinua.
"Tänä aamuna vahtia toimittava laivamies ilmoitti, että laiva
oli näkyvissä. Kun sodan takia täytyy olla varuillaan, niin sekä
kapteeni että kaikki matkustajat heti nousivat kannelle. Mutta pian
huomattiin, että vastaantulija oli tavallinen kauppalaiva, joka
suuntasi kulkunsa suoraan meitä kohti antaen hätämerkkejä.
"Älä odota mitään draamallisen merionnettomuuden jännittävää
kuvausta. Rakas Cécile, Jumala säästää hellältä sydämeltäsi senkin
huolen, ettei sinun tarvitse surra niiden puolesta, jotka ovat
ottaneet toimittaakseen sinulle tämän kirjeen. Vastaantulija oli
ranskalainen laiva, Le Havresta kotoisin, ja sen oli täytynyt
New-Yorkista lähdettyään viivytellä matkalla kolme viikkoa tyvenen
takia. Nyt laivaväki pelkäsi vesivaraston loppuvan ennen Ranskaan
pääsyä ja pyysi meiltä apua. Kapteenimme suostui luovuttamaan heille
kaksitoista tynnyriä, ja minä ryhdyin heti kirjoittamaan sinulle,
Cécile, että rakastan sinua, että aina olet mielessäni päivällä
niinkuin yölläkin.
"Tiedätkö mitä ajattelen nähdessäni nämä laivat vierekkäin sadan
askelen päässä toisistaan?
"Ajattelen, että jos muuttaisin tästä laivasta toiseen, niin olisin
kahden viikon kuluttua Le Havressa ja seuraavana päivänä sinun
luonasi.
"Ajatteles, Cécile, että saisin nähdä sinut jälleen, sulkea sinut
syliini, ymmärrätkö! Minun tarvitsisi vain tahtoa. Mutta sellaista
ihmiset sanoisivat hulluudeksi, ja se hulluus johtaisi meidät
perikatoon.
"Hyvä Jumala, minkätähden en antautunut jollekin alalle, joka olisi
sallinut minun pysyä luonasi? Minusta tuntuu, että kaikki olisi
onnistunut minulle, jos vain sinun katseesi, sinun sanasi olisivat
minua rohkaisemassa. Tuottaahan rakkautesi minulle menestystä
silloinkin, kun olen sinusta kaukana.
"Mutta, toistan sen vieläkin, tämä yhtämittainen onnemme peloittaa
minua. Minusta tuntuu joskus, ettei meillä ole enää jalansijaa maan
päällä, vaan että olemme kumpikin matkalla taivaaseen.
"Tiedätkö miten päiväni vietän, Cécile? Kirjoitan sinulle pitkän
päiväkirjan, jonka lehdiltä saat lukea ajatukseni tunti tunnilta,
päivä päivältä pitkin koko matkaa. Siitä saat nähdä, ettet
hetkeksikään ole mielestäni poissa.
"Olen saanut laivaväen joukosta luotsin ystäväkseni. Poika paralta
on jäänyt häneltäkin morsian kotiin, Gravesendeen. Arvasin sen
tavasta, jolla hän katseli taivasta, ja hänen huokailuistaan. Meitä
yhtäläisesti kohdannut onnettomuus lähensi meitä toisiimme. Hän
kertoi minulle rakkaasta Jennystään, ja minä, Cécile -- suo minulle
anteeksi -- minä kerroin hänelle sinusta.
"Minulla on siis joku, jolle voin mainita nimeäsi. Minulla on ystävä,
joka ymmärtää minua.
"Halpa laivamies vain, niin kai moni sanoisi. Onneton se, joka
uskaltaa sanoa minulle sellaista!
"Tämän nuoren miehen nimi on Samuel.
"Tahdon, että sinäkin tiedät hänen nimensä.
"Sulje hänetkin rukouksiisi. Rukoile, että hän saisi vielä tavata
Jennynsä. Olen luvannut sen hänelle sinun puolestasi.
"Hyvästi, Cécile, rakkaani. Vettä kuljettava vene palaa viimeistä
kertaa laivalleen. Uskon tämän kirjeen päällikölle, joka lupaa
toimittaa sen postiin Le Havressa. Hyvästi siis vielä kerran,
lemmittyni. Kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden päivän kuluttua,
jos tuuli vain yhä on meille suotuisa, olen Guadeloupessa.
"Hyvästi vieläkin. Rakastan sinua.
Henrik.
"P.S. Muista rukoilla Samuelin ja Jennyn puolesta."
Kirje teki Cécileen valtavan vaikutuksen, varsinkin kun se oli tullut
niin odottamatta. Hän lankesi polvilleen, ja kiitollisuuden kyynelet
kihosivat hänen silmiinsä. Hän ei löytänyt sanoja rukoukseensa, nimiä
hän vain kuiskaili, ja näiden joukossa oli, niinkuin Henrik oli
pyytänyt, Samuelin ja Jennynkin.
Sitten, rohkeampana ja luottavaisempana kuin koskaan ennen, hän
jatkoi työtään.
Päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisen säännöllisesti tuomatta
mitään uutta mukanaan. Tuo kallisarvoinen kirje oli saanut Cécilen
toivomaan, että vieläkin jokin odottamaton tapaus toisi hänelle
tietoja Henrikistä. Mutta sellaiset sattumat eivät monta kertaa
uudistu, ja Cécile odotti turhaan.
Kului vieläkin kuukausi, ja Cécile alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta
kirjettä ei kuulunut vielä seuraavallakaan viikolla, ja Cécile odotti
tuskaisena vielä tämänkin jälkeen neljä päivää. Vihdoinkin viidentenä
päivänä kuului tuo kauan ikävöity tutunomainen kellonsoitto.
Ja Cécile sai seuraavan kirjeen:
"Rakas Cécile!
"Ennenkuin muuta sinulle kirjoitan, minun täytyy sanoa sinulle, että
hyvä onni yhä on puolellamme.
"Olemme saapuneet Guadeloupeen. Matkamme sujui hiukan hitaasti, mutta
siihen oli vain tyven syynä eikä myrsky. Olen tavannut setäni, ja hän
on paras mies maailmassa. Hän oli niin suuresti hyvillään saatuansa
minut, niinkuin hän sanoi, rykmenttiinsä pestatuksi, että hän heti
sanoi ottavansa minut perillisekseen. Ja sanottakoon sivumennen,
rakas Cécile, että hän on äärettömän rikas.
"Mutta ei niin hyvää, ettei toinen puoli pahaa. Tuo kunnon mies sanoi
heti mieltyneensä minuun niin paljon, ettei hän millään ehdolla
tahdo päästää minua lähtemään ennen kahta kuukautta. Minun teki
jo mieli julistaa, että siinä tapauksessa luovun koko perinnöstä.
Mutta onneksi maltoin mieleni muistaessani, että kahden kuukauden
olo Guadeloupessa oli minulle melkein välttämätön saadakseni pienen
tavaravarastoni myydyksi. Sitäpaitsi Anna-Bellin kapteeni vakuuttaa
minulle, ettei hänkään pääse ennemmin lähtemään, sillä uuden lastin
ottaminen vaatii ainakin kaksi kuukautta. Minun on siis pakko tyytyä
kahden kuukauden oloon Pointe-à-Pîtressä. Onneksi lähtee täältä
huomenna laiva Eurooppaan, niin ettei sinun tarvitse turhaan odottaa
kirjettä maanpakolaisuudessa ikävöivältä, jonka rakkaus sinua kohtaan
on suurempi kuin sana voi lausua, tai ajatus käsittää. Olen kertonut
sedälle kaikki. Ensimältä hän tuntui panevan pahaksi, etten ollut
valinnut morsiantani kauppiaspareista. Mutta kun olin ylistänyt
hänelle kaikkia ansioitasi ja hyviä avujasi vakuuttaen, että
varmaankin rakkaudesta minuun suostuisit häntäkin kunnioittamaan ja
rakastamaan, lupasi hän antaa sinulle anteeksi kauneutesi ja ylhäisen
sukuperäsi. Tuo kunnon ukko! Minun täytyy sanoa sinulle, Cécile, että
kauppakiihkostaan huolimatta hän on aatelismies sanan parhaimmassa
merkityksessä. Hänen silmissään oma ansio yksin määrää ihmisen arvon.
"Keskeytän hetkeksi. Setäni tahtoo viedä minut viljelysmaitaan
katsomaan. Olisin mieluummin jäänyt sinun seuraasi, mutta setä
väittää, että ne ovat katsottavat, koska ne kerran joutuvat minun
haltuuni. Jatkan palattuani.
"Tiedätkö, Cécile, mitä meidän tulee tehdä, jos kerran muutamme tänne
Guadeloupeen? Hankimme pienen englantilaisen kotisi ja puutarhasi
piirustukset ja tuotamme tänne siinä kasvavien kukkien taimia ja
siemeniä. Sitten keskelle setäni tiluksia perustamme itsellemme uuden
onnelan, entisen onnelasi kaltaisen.
"Vietän aikani sepittämällä tulevaisuuden tuumia ja rukoilen Jumalaa,
ettei hän hävittäisi tuulentupiani.
"Hyvästi, Cécile! Lähetän Ranskaa kohti liitelevän, päivän kultaaman
pilven tervehtimään sinua puolestani. Se näytti minusta äsken
siivekkäältä enkeliltä, mutta nyt se muuttaa muotoa ja lentää kotkan
siivillä joutuakseen nopeammin siihen maahan, jossa taivas on
heleämpi ja ilma viileämpi kuin täällä. Kiidä kultapilveni! Jouduta
terveiseni sydämeni lemmitylle!
"Hyvästi vielä kerran! Vieläkin kerran: rakastan sinua.