Ah sinä jänis parka
Kuinkas olet arka!
Niin sun tosin tulee olla'kin;
Se on luonnon laki,
Tarves kanssa vaatii,
Vaara vielä pyörii siittenkin;
Ei ole pitkää suuta,
Eikä hammasluuta,
Ei myös suurta voimaa,
Eikä kynttä julmaa;
Siitä olet vapa,
Et sinä ketään tapa,
Et sie etsi saa'a voittoa.
Ajat ensimmäiset,
Pojat pienimmäiset
Ilman linnutkin ne iskevät;
Isästä ei ole turvaa,
Äitin neuvo ou turha,
Oman onnen nojaan laskevat;
Pesää heille ei tehdä,
Suurta ei vaivaa nähdä,
Emät ei ne anna,
Leipää kaukaa kanna,
Kesäksi harmaa takki,
Talveksi valkea turkki,
Valmistettu on vanhemmiltansa.
Kaikki kun maalla käyvät
Häntä peljättävät,
Paitsi omaa hyvää sukua,
Metsän pedot vahtaa,
Kissat, koirat jahtaa,
Kumppalista ei ole apua.
Jos pyyn lennon kuulee,
Senkin haukaksi luulee,
Ei voi sotaa nostaa,
Poikain puolta kostaa,
Pakko ottaa täytyy
Kussa kolo löytyy
Mikä linna lienee vieläkin.
Tulee syksykuura,
Metsämiehet luuraa,
Varsin tarkan vaarin ottavat;
Jälet luoksi vetää
Kierosilmän kiertää
Leposiaan hänen pettävät.
Kerran keksii hyyryn
Löytää pienen lymyn,
Kohta rikkoo rauhan,
Antaa paukun pahan;
Ei se muuksi muutu,
Ruvaksi on hän luotu
Pyyten tuota pannaan pyytäkin.
Tulla talvikeli,
Pannaan toinen peli,
Mikäs siitte miehen mielessä?
Jänis antaa alun
Hyppää hyvän polun,
Virkut värkit taas on tallessa.
Monet kummat koukut,
Juuri julmat loukut,
Sangen kovat sangat,
Varsin vahvat langat;
Jos se käypi laatuun,
Niin on saalis saatu,
Mieltä tarkoin tuossain tarvitaan.
Jo nyt lienee tässä
Kyllin jäniksestä,
Ei hän meidän mieltä tarvitse.
Häll' on ruumis raitis,
Leipä aina valmis,
Vähä ruoka hänen ravitsee.
Pitkän paaston pitää,
Ei pane kokoon mitään;
Siellä taikka täällä
Ei ole toisen tiellä,
Käy'en eli juosten,
Syö'en, maaten, nosten,
Siittämään on sievä sukuaan.
Kun nyt tämän kuulet
Mitäs tuostai luulet?
Etsi ylös oma elämäs:
Vaarat vaikiammat,
Kahta kauhiammat,
Ehk' on omassakin e'essäs.
Jos niin olet raitis,
Kuolemahan valmis,
Kun on jänis raukka
Altis joka aika.
Pian jänis kuolee,
Mutta meillen tulee
Kuolemassa kova metsämies.