Helsingiss‰,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.
JƒSENET:
Karangur, Delhin Keisari.
Selima, sen tyt‰r.
Adelina, | t‰m‰n orjia
Kirina, |
Purdovar, pakolainen ruhtinas.
Olkinor, sen is‰.
Aslak, h‰nen entinen palvelia ja Purdovar'in yst‰v‰.
Margiana, h‰nen vaimonsa.
Rantala, Keisarin neuvon-antaja.
Taimur, Samarkand'in kuninkaan yst‰v‰.
Rimpi, vartia-v‰en p‰‰llikkˆ.
Pampu, kuohittujen orjain p‰‰llikkˆ.
Keisarin tohtorit.
Seliman orjia.
Braman pappia.
ENSIMƒINEN NƒYT÷S.
Ensim‰inen kohtaus.
Purdovar ja sitte Aslak.
Purdovar. Jumalan kiitos, kun t‰‰ll‰ Delhist‰ki lˆysin hyvi‰ ihmisi‰.
Aslak. Mit‰ kaikkia! Purdovar! Vain erhetynkˆ min‰?
Purdovar. Aslak! sin‰ t‰‰ll‰, ja t‰ss‰ huoneessa.
Aslak. Ja teid‰t, ruhtinas, min‰ n‰en viel‰ elossa ja nyt Delhiss‰?
Purdovar. Vait Jumalan t‰hden, vait siit‰! mutta kuin sin‰ t‰nne
jouduit?
Aslak. Kummallisella tavalla, ruhtinas! Sin‰ kaukana p‰iv‰n‰ kun
vihollinen vallotti meid‰n is‰n-maan ja poltti teid‰n ihanan linnan,
min‰ juoksin viel‰ tulen sekaan sinne etsim‰‰n teid‰n ‰iti‰, min‰
syˆksin huoneesta huoneesen ja huusin, mutta en lˆyt‰nyt mit‰‰n.
Palaneilla vaatteilla ja s‰retyll‰ syd‰mmell‰ p‰‰sin sielt‰ ulos ja
pakenin Tatariaa kohti. Monjailta pako-kumppanita sain kuulla ett‰
kuningas ja te olitte tappelussa kaatuneet. Tuskassani min‰ riensin
aina etemm‰ksi, ja seisatuin viimeksi Hassanin nimell‰ t‰h‰n kaupunkiin
tyˆ-mieheksi. Onneni toi minun t‰h‰n taloon, jonka lesken‰ ollut em‰nt‰
muuttui vaimokseni. Mutta miten te, ruhtinas, jota itkin kuolleena,
olette t‰nne joutuneet?
Purdovar. Pian yht‰l‰isell‰ tavalla kuin sin‰. Samana p‰iv‰n‰, kuin
viholliset olivat voittaneet sen viimeisen tappelun, min‰ ja is‰ni
juoksimme linnaan, ja ker‰tty‰ sielt‰ mit‰ kalliinta oli, pakenimme
‰itini kanssa Altain vuorille p‰in ja sˆimme siell‰ ruohoja ja mets‰n
el‰imi‰. Harteillani min‰ kannoin ‰iti‰ni ja se vanha kuningas, is‰ni,
astui jalkaisin ne ‰‰rettˆm‰t matkat. Niin viimenki seisatuimme er‰‰sen
kaupunkiin Tatariassa. Puettu huonoihin talonpojan vaatteihin ja
paljain jaloin, minun t‰ytyi siell‰ kerj‰ten el‰tt‰‰ vanhempiani. Mutta
t‰ss‰kin tilassa meit‰ viel‰ uhkasi uusi onnettomuus. Se voimallinen
valloittaja antoi joka haaralla meit‰ kuulustella, ja etsij‰t jo olivat
meid‰n j‰lill‰. Meid‰n t‰ytyi paeta aina etemm‰ksi.
Aslak. Olkaa jo, ruhtinas! teid‰n jokainen sana viilee halki syd‰mmeni,
mutta sanokaa, ovatko kuningas ja h‰nen puoliso viel‰ elossa?
Purdovar. He ovat elossa. Totinen jalous, Aslak, n‰kyy ihmisen
onnettomuudessa. Me tulimme kuningas Keikobadin p‰‰-kaupunkiin.
Siell‰ sain palveluksen t‰m‰n kuninkaan hovissa. Alhaisena tyˆ-miehen‰
min‰ sain siell‰ kantaa raskaita kuormia ja kaivaa ojia h‰nen
lyst‰ys-tarhassaan. Kuninkaan tyt‰r Adelina n‰ki minun siell‰, ja min‰
en tunne aaveksiko h‰n mit‰, mutta h‰n rupesi minua kohtelemaan enemm‰n
kuin yst‰vyydell‰. Minun tilani rupesi paranemaan. Vaan Adelinan is‰,
en tied‰ mist‰ syyst‰, ryhtyi yht‰kki‰ sotaan Delhin keisarin kanssa ja
kaatui siell‰, Adelina joutui vangiksi ja oli hukutettu Ganges-jokeen.
Min‰ j‰in taas kerj‰l‰iseksi.
Aslak. J‰tt‰k‰‰ jo, ruhtinas! Se on kauheaa sit‰ kaikkea kuulla; mutta
nyt te olette sota-sankarin puvussa, sanokaa, miten onni teille
viimenki leppyi?
Purdovar. Kabul'in ruhtinalta h‰visi kallis mets‰koira. Min‰ olin niin
onnellinen ett‰ sen lˆysin. Palkinnoksi siit‰ h‰n lahjoitti minulle
t‰m‰n vaatteuksen, korjasi is‰ni ja ‰itini kaupungin vaivais-huoneesen.
Siell‰, Aslak, vaivais-huoneessa el‰‰ nyt sinun kuninkaasi puolisonsa
kanssa, ja siell‰ki viel‰ vavisten tulla tunnetuksi ja tapetuksi.
Aslak. Voi hyv‰ Jumala!
Purdovar. Min‰, saatua t‰m‰n vaatteuksen ja v‰h‰isen rahaa, l‰ksin
etsim‰‰n onneani, tulin t‰nne Delhiin ja arvelen pyrki‰ keisarin
sota-v‰keen. Jos t‰‰ll‰ voisin lˆyt‰‰ paremman onnen, tahi lopettaa
t‰m‰n kurjallisen el‰m‰ni, toisen tahi toisen. Mutta Aslak! mik‰ juhla
nyt on kaupungissa, joka sen v‰en on pannut niin liikkeelle? Min‰ en
tahtonut saada miss‰‰n majaa, ennenkun se hyv‰ nainen otti minun t‰h‰n
huoneesen.
Aslak. Se oli minun vaimoni.
Purdovar. Kiit‰ onneas, joka sinulle on suonut sellaisen vaimon. Nyt
hyv‰sti, Aslak! Min‰ pist‰yn katsomaan t‰m‰n kaupungin el‰m‰‰.
Aslak. Olkaa nyt ruhtinas! vain tahdotteko te n‰hd‰ niit‰ kauheita
tˆit‰!
Purdovar. Kuin? mit‰ sin‰ sill‰ tarkoitat?
Aslak. Miten Selima, keisarin ainoa tyt‰r, on tuottanut kurjuuden t‰lle
kansalle.
Purdovar. Se on se sama satu, jota ‰mm‰t juorusivat Kabul'issa, ja
jolle olen kyll‰kseni nauranut. Vaan sano kuitenki, miten sen laita on.
Aslak. Selima keisarin ainoa tyt‰r, joka on sek‰ viisas ett‰ niin
ihana, ettei kukaan maalari ole voinut h‰nt‰ oikein kuvata, vaikka niin
monta kuvaa h‰nest‰ kulkee ymp‰ri Aasian, h‰n vihaa avio-s‰‰ty‰ niin,
ett‰ suurimmat kuninkaat ovat h‰nt‰ turhaan kosineet.
Purdovar. Ihan sama satu, jolle jo olen usein nauranut. Mutta enemm‰n!
Aslak. Se ei ole niink‰‰n satu. Keisari on jo usein h‰nt‰ tahtonut
naittaa niille nuorille kuninkaanpojille, mutta turhaan; h‰n on seissut
vasten ja sill‰ tuottanut valtakunnalle monta sotaa. Keisari viimein
suuttui ja sanoi: "tottelematon lapsi, p‰‰t‰ nyt viimenki naida ja
lopeta ne alituiset sodat, tahi virka minulle keino, mill‰ karkoittaa
pois ne aina uudet kosijat ja heid‰n vihat". N‰m‰ vakaiset sanat
liikuttivat, ja kyyneleet silmiss‰ h‰n viel‰ koetteli lepytt‰‰ is‰ns‰,
mutta turhaan. Viimeksi h‰n rukoili is‰ns‰ h‰nelle lupaamaan -- kuulkaa
mit‰ t‰m‰ peto rukoili!
Purdovar. Sen sadun min‰ jo olen sata kertaa kuullut ja sille nauranut.
H‰n pyysi is‰lt‰ns‰ lain, ett‰ jokainen sai h‰nt‰ kosioida, mutta sill‰
v‰li-puheella, ett‰ h‰n jokaiselle kosijalle sai antaa kolme
arvoitusta. Joka ne arvasi, se sai h‰nen, mutta ken ei arvannut, se
keisarin piti paikalla mestata; sano, eikˆ se ollut niin se satu?
Aslak. Ah, jos se olisi satu! Keisari sit‰ ensin kyll‰ kauhistui, mutta
liukastellen se kunnoton sai keisarin sen lupaamaan ja sanoi sitten
viekastellen is‰llens‰: "eih‰n kukaan ruhtinas mene sellaiseen
leikkiin, ja sen per‰st‰ min‰ saan olla rauhassa; vaan jos ken kurja
uskaltaisi, silloin, is‰, te olette viaton", ja niin se laki tuli
vannotuksi. Min‰ soisin, ett‰ se olisi satu ja tahtoisin sanoa ett‰ se
on unta, jota n‰en.
Purdovar. Kun sin‰ sen sanot, minun t‰ytyy se uskoa; mutta eih‰n kukaan
toki ole niin hurja ollut ja pannut siihen p‰‰t‰ns‰?
Aslak. Katsokaa, ruhtinas, tuo korkea torni tuossa torilla, se on tehty
niiden ruhtinain p‰ist‰, mitk‰ jo ovat sen t‰hden mestatut.
Purdovar. Se on kauhistava. Ja sen kunnottoman t‰hden he ovat panneet
pˆlkylle p‰‰ns‰?
Aslak. Elk‰‰ sanokaa, ruhtinas! Jokainen, ken n‰kee h‰nen muotonsa
niiss‰ kuvissa, joita h‰nest‰ on maalattu, hurjenee ja syˆksee ummessa
silmin surmaansa kohti, toivossa saada omaksensa sit‰ erinomaista
ihanuutta.
Purdovar. Ne ovat hurjat, ihan hurjat.
Aslak. Ihan viisaimmat, ruhtinas! juuri t‰n‰ p‰iv‰n‰ katkeaa
Samarkand'in ruhtinan kaula, ja koko kaupunki rient‰‰ nyt sit‰
katsomaan. Kyyneleet silmiss‰ se hyv‰ keisari t‰ytt‰‰ valansa, ja se
ylpe‰ iloitsee ja kehuu sill‰. Kuulkaa! rummut t‰risev‰t, nyt se on
tehty, se onneton on herennyt el‰m‰st‰. Min‰ tulen varten pois, etten
sit‰ n‰kisi.
Purdovar. Hirmuiset ovat ne asiat, mit‰ puhelet. Ja Jumala on luonut
ihmisen muotoon sellaisen pedon, jolla ei ole syd‰nt‰, ei ihmis-tuntoa!
Aslak. Ruhtinas, vaimoni tyt‰r on h‰nell‰ orjana. H‰n puhelee siit‰
uskomattomia. Se on hirve‰ peto se sama Selima, mutta vaan miehille.
Muuten h‰n on siev‰ ja hyv‰, ylpeys on h‰nen ainoa vikansa.
Purdovar. Helvettiin sellainen olento, joka ei rakasta kuin itse‰ns‰!
H‰nen is‰n‰ min‰ polttaisin h‰net tulessa.
Aslak. Katsokaa tuossa on Taimur, tuossa on nyt Taimur, sen onnettoman
ruhtinan yst‰v‰.
Toinen kohtaus.
Entiset. Taimur (tulee ja k‰ttelee Aslakkia).
Taimur. H‰n j‰tti minun. Se hirve‰ teko on tehty. Ah! miksi se ei
kohdannut minua!
Aslak. Herra Jumala! ja ette te voineet sit‰ est‰‰!
Taimur. Tarvitsenko min‰ syytt‰misi‰! Enkˆ min‰ tehnyt kaikki mit‰
ihminen tehd‰ voi, mutta kuuluiko siin‰ minun sanani. Se oli h‰nen
surmansa, joka h‰nt‰ sinne veti!
Aslak. Unhottakaa nyt pois se hirmuinen tapaus.
Taimur. Min‰ unhottaa! Ei milloinkaan voi minulta unohtua se kuolema,
jonka nyt n‰in. Viimeiseen hetkeen min‰ seisoin h‰nen vieress‰. H‰nen
viimeiset sanat viiliv‰t minua kun veitsell‰: "el‰ itke, yst‰v‰, sanoi
h‰n; min‰ kuolen mielell‰ni, sill‰ minulle ei ollut sallittu sit‰, joka
minulle oli rakkain t‰ss‰ maa-ilmassa. Is‰ni antakoon anteeksi, ett‰
erosin h‰nest‰ ilman j‰‰-hyv‰isitt‰; n‰yt‰ h‰nelle t‰m‰ kuva, niin h‰n
ymm‰rt‰‰ kaikki". (Vet‰‰ poveltaan kuvan.) T‰t‰ kuvaa h‰n viel‰ katseli
ja suuteli tulisesti ja itki. Sitte tyˆnsi sen minulle, ja silloin
h‰nen kaulansa katkesi. Ah, hirmuinen n‰kˆ! (Viskaa lattialle kuvan.)
Helvettiin nyt sellainen kuva! min‰ polen sen jalkoini, ja pakenen pois
t‰st‰ kauhistuksen maasta sinne, miss‰ ihmisen korvat ei kuule, kun
itken sit‰ yst‰v‰‰, jonka kadotin.
(Menee raivossa ulos.)
Kolmas kohtaus.
Purdovar. Aslak.
Aslak. Nyt sen kuulitte, ruhtinas.
Purdovar. Min‰ olen ihan h‰mm‰stynyt. Mutta miten paljas hengetˆn kuva
on voinut sen vaikuttaa. (Tahtoo ottaa kuvan ylˆs.)
Aslak. Jumalan t‰hden, ruhtinas, te olette kuoleman!
Purdovar. Kuin, olet sin‰ hulluna? Paljas kuva! min‰ tahdon n‰hd‰ sen
hirve‰n kauneuden. (Tempasee k‰teens‰ kuvan.)
Aslak. Se on mahdoton, ruhtinas, te olette hurjana, min‰ en voi sit‰
sallia, te olette hukassa!
Purdovar. Sin‰ olet hullu, Aslak, luuletko minua niin heikoksi?
Yhdenk‰‰n naisen silm‰t eiv‰t ole voineet minua liikuttaa, sen v‰hemmin
tuo hengetˆn kuva.
Aslak. Mutta kuitenki, hyv‰ ruhtinas! min‰ rukoilen, antakaa se nyt
olla, elk‰‰ sit‰ katsoko.
Purdovar. Mit‰ hurjutta! sin‰ suututat minun. (Tyˆnt‰‰ pois Aslakin ja
katsahtaa.) Jumalani!
Aslak. Voi minua onnetonta!