Kervisen talo on maantien varrella Savossa. Tunnemme sen kutakuinkin.
Vielä paremmin tunnemme Kervisen koiran.
Se on - tai oikeammin oli - pahimpia räyskiä mikä ikänä on
valtamaantien varrella räkyttänyt ohikulkijoita ja hätyyttänyt
polkupyöräilijöitä. Ja kun siitä valitettiin ukko Kerviselle, niin
ukko tietysti puolusti sitä, vieläpä ylpeilikin siitä, että hänellä
oli sellainen koira. Taivaan isä on, rangaistakseen ohikulkijoita
heidän synneistään, asettanut semmoisia Kervisiä juuri maantien varteen
asumaan.
Kervisen koira väijyi ohikulkijoita, maaten portinpielessä taikka
saunan nurkan takana, mistä sitten kamalasti rähisten hyökkäsi esiin.
Hevosella ajajia se haukkui turvallisen välimatkan takaa, sillä
ajajalla saattoi olla piiska, jonka kipeätä siimaa Kervisen koira
useammankin kerran oli joutunut maistamaan opikseen vaikkakaan ei
huvikseen. Jalankulkijoita täytyi myöskin varoa, sillä ellei niillä
ollut keppiä, niin olivat ne kovin kähveliä koppaamaan kiven ja
paiskaamaan sillä.
Mutta turvattoman pyöräilijän kimppuun se hyökkäsi kuin peto, koittaen
käydä hampainkin kiinni housunlahkeeseen tai hameenliepeeseen. Nykyajan
pyöräilijätyttöjen hameenhelmaan se tietysti ei ylettynyt - se ei
ymmärtänyt niillä hametta olevankaan - mutta se koitti puraista suoraan
nilkkaan.
Ja Kervistä se vain nauratti. Sen täytistäkö ne lakkaamatta
rahtautuvatkin edes takaisin tietä pitkin hänen talonsa ohi!
Raivokkaimmin haukkui Kervisen koira autoja.
Se haukkui niitä henkensä uhalla. Se vihasi niitä rajattomasti eritoten
siitä syystä, ettei voinut niitä säikyttää eikä puraista, ja että
sen piti varoa jäämästä niiden häikäilemättömien pyörien alle, kun
ne ylimielisesti ja ylpeästi suhahtivat Kervisen talon ohi. Tietysti
vihasi ukko Kervinenkin autoja, joille ei hänen koiransakaan pystynyt
häiriötä tekemään.
Mutta jollei Kervisen koira autoille muuta voinutkaan, niin kyllä se
niitä ainakin haukkui, haukkui koko keuhkojensa ja kitansa voimalla,
juosten vimmastuneena perästä kunnes oli menehtyä.
Kerran tapahtui sille kuitenkin aivan odottamaton sutkaus:
Tiet olivat kuravellillä.
Kauppias Hämäläisen auto tuli hyvää vauhtia kaupungista päin.
Kun se oli päässyt Kervisen kaivonvintin kohdalle hyökkäsi tunnettu
koira täysin voimin sitä vastaan.
Koira pysähtyi ikenet irvissä ja karvat pörhössä tien viereen ja avasi
kitansa, päästääkseen sieltä sapekkaimman sadatustulvansa.
Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Ei nyt eikä koskaan. Kervisen koira
vaikeni, vaikeni kuin muuri.
Samassa silmänräpäyksessä auton vasen etupyörä näet löi hirmuisen
kura-annoksen juuri päin Kervisen koiran kuonoa.
Kervisen koira oli hetken aikaa aivan sokaistu. Sen silmät,
korvat ja sieraimet olivat täynnä lokaa. Ja mikä pahempi, se oli
tukehtumaisillaan. Sen suu oli niin täynnä rapaa, että henkeä salpasi.
Kervisen koira yski, päristeli, sylki ja kakisteli. On omituista
nähdä koiran sylkevän, ja sitä juuri ohi kulkeva Hirvolan renki, jota
Kervisen koira vanhastaan vihasi kaikesta mielestään ja kielestään,
nauroi kauheasti.
Tämä nauru se lopullisesti murti Kervisen koiran sydämen. Kun se oli
tullut vähän tolkuilleen, loi koira Hirvolan hohottavaan renkiin sanoin
selittämättömän vihan, häpeän ja epätoivon katseen ja hiipi saunan
taakse.
Sen erän perästä ei sitä olisi enää tuntenut samaksi koiraksi. Se
luihuili levottomana milloin missäkin ja pysytteli poissa maantieltä.
Vihdoin se, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli, suruksi ja kaipaukseksi
Kerviselle, joka epäili myrkytystä.
Turha epäluulo! Kuoleman syynä oli murtunut sydän. Silläkin oli näet
sittenkin ollut sydän.
Tiitus (Ilmari Kivinen).
Letkauksia.
Letkaukset ovat pistosanoja, enemmän tai vähemmän hyväntuulisia.
Naiset osaavat letkauttaa purevammin, niinkuin narttukoiratkin ovat
julmempia toisilleen, miehet taas letkauttelevat enemmän ojentaakseen
toista kuin häntä loukatakseen. Savolainen akkahan on maailman paras
kertoja - mahdollisesti ryssän maatushkaa lukuunottamatta - mutta ei
hänkään valitse humoristisia aiheita. Mies se sutkauksia latelee,
nainen on vain se lipevä kertoja. Savon akka varmasti voittaa
kaikki sisarensa ainakin siinä, että hän puhuu niin koreaa kieltä.
Hän syytämällä syytää suustaan runollisia kaunistuksia, niinkuin
alku- ja loppusointuja kaikkein arkipäiväisiimpiinkin asioihin.
Niinkuin Miina Möykky Rantasalmella, joka tapasi- pienen näpistelijän
pensaaseen piiloutuneena. Hän tarttui poikaa niskasta kiinni ja mörisi
matalalla alttoäänellään: "käy känkkyrä käräjiini". Taikka se vanha
akka Varkaudesta, nimeltään Ursin ja syntyjään Afleck, joka näin
korealla lauseella pyysi almua: "raottakeepa hyvä herra armonne ovvee
ja pistäkee penni vanhan vaivasen kohmettuneeseen kopraan." Mikä
alkusointujen helinä, mikä loistava vertaus armon oven raottamisesta!
Seuraa miehen letkaus:
Pekka Kansanen, mahtava pomo Leppävirroilta oli Savonlinnassa
kylpemässä. Samoihin aikoihin hoiti terveyttään kylpylässä Ilmajoen
provasti Heickel. Heickel oli pitkä, lihava mies niinkuin Kansanenkin.
Tulivat joka päivä vastatusten kylpylän käytävillä. Kansasta vaivasi
uteliaisuus saadakseen tietää, kuka tuo outo vastaantulija oli. Eräänä
päivänä hän rohkaisi mielensä, seisautti rovastin ja kysäsi:
- Suapko luvan kysästä, mistee kaukoo se vieras on kotosin?
- Minä olen Ilmajoelta.
- Kettee sieltä?
- Minä olen Ilmajoen provasti.
- Vai rovast, vai rovast. Sitähän minnäi tuolle Antille sanoin, että
rovast se on, kun sillä on niin suur maha.
Heickel oli kuuluisa sanavalmiudestaan ja tokaisi vastaan:
- Oletteko tekin provasti, kun teillä on noin suuri maha?
- Enhän minä mikä rovasti ou, muuten oun vuan _laiska mies_.
Ernst Lampén.
Onnentoevotusraketti häehe.
Sotaurroot peästyväsä
Tappeluje makkuu,
Rauha-aekanae myös lähtöö
Kamppaeluje hakkuu:
Jos ei muuta, niin ne ryhtyy
Rakkavuuve sottaa,
Syvämmiä vallotelle
Ihan täyttä totta
Eivätkä ne silloin liiku
Miekkae, pyssye kansa:
Silimäelykset, valssit, polokat
Ouvat asseinansa —
Lopuks impyve ne sitte
Sylliisä voan koppoo,
Niinku kuularueskulla ne
Saukkosia loppoo.
Ja jos hätähuuvoks impi
Suuta tahtoo aukoo,
Suukkosruesku estää sen ku
Ampuu se ja laukoo —
Sitte nielöö kumpasennii
Lemmenvirrannielut:
Kahe siinä yheks muuttuu
Syvämmet ja sielut.
Samallaene tapahtunna
Tässäkii on tiisa:
Ratsumestärj uljas valtas
Neiti Anna-Liisan:
Monin kiertoliikkei keäräs
Tytö lemmentaekaa,
Sotasoalii voettamalla
Syvän rauhan aekaa.
Eikä sitä seälittännä
Aenuvata kukkoo
Talon ottoo, siskoseta
Jättee veikkorukkoo...
Mut on johosta tään tempun
Kaekki ilomieli:
Siunavuksi onnitelle
Syvämmi ja kieli.
Niinku myös on oltavakkii,
Laen ku käsky suurin –
Rakkavuus - on yhistännä
Kaks toas yhtee juuri:
Kuenka onkaa onnellista
Sekä suurenmoesta
Olla ite rakastettu,
Rakastoo myös toesta.
Teijjä vastavihittyje
Onnel ei ou meäree!
Voan jos lissee toevottaa, ei
Sekkää liene veäree:
Sikspä raketin nyt lasken
Onnentoevotukse:
Onni Teille suurimpasa
Avatkoompa ukse.
Lemminkäene Kyllikkisä
Otti ryöstämällä
Ja olj lähtö kiireine ja
Ja mänö kova halla.
Mut tää herra ratsumestärj
Ajakoo voan hiljoo,
Varotelle kulettakkoo
Pientä valakoliljoo.
Uutee kottii huonekuriks
Nimessä ei missää
Ratsupiiskoo soaha ottoo,
Eikä tuuvva sissää!
Luuta toas jos asseeks sattuu,
Lyyvä luutapuolla:
Luut ei säry, eikä myöskää
Hoavoo synny tuolla.
Paras keino kuetennii on
Käyttö suukkorueskun,
Hellä sylleely ja lämmin
Antamine mueskun:
Ku voan aena toene toestaa
Syyttää suuvvelmilla,
Elo niin on herttaesta ku
On se keijusilla.
Kotikii on silloin kirkas
Sekä aurinkoene,
Hapannoama, murnotuskaa
Ei ies siin ou loene —
Yks on toevo, usko, lempi,
Niinku yks on sänky,
Eikä myrskyt tunnu, vaekka
Muuvvalla ne mänkyy.
Ja ku ympärille nousoo
Pikku enkeleitä
Jumaloemaa, rakastammaa
Vanahempijjaa - Teitä,
Niitä sekä isänmoata
Rakastaissa aena
Ellee lerotelkoo sitte
Oekee onnekkaena!
Kaarlo Hemmo (Kaarlo Tiihonen).
_Soinis-Jussi_ (pankkiin tultuaan): Onkoon piärovast kotosalla?
_Pankkivirkailija_ (osottaen johtokunnan huoneeseen): Tuolla se
sakastin puolella.
* * * * *
Tukkipomolta, jonka nimi on Boman, tiedustelee Sarkaharjun Taavetti:
- Mitenkä kaavan sitä pittää palavella virmoo, jotta piäsöö oikein
Puumanniks?
* * * * *
_Automyyjä_ (innokkaalle hevosen kasvattajalle): Myykää vain se oriinne
pois ja ostakaa auto. Autoa ei tarvitse ainakaan joutilaana tallissa
ruokkia.
_Isäntä_: Kyllähän se voorti kulukusa puolesta mänis, mut se hänen
ties, miten sitä meijän varsantekijät suvahteis.
* * * * *
Ensi kerran autolla ajettuaan selvittää Tuusjärven ukkeli: - Soon sitte
hurjoo männöö tuolla aatolla kulukiissa, ihan siinä partai juoksoo
piklankana perässä.
* * * * *
_Vankilan pastori_: Mistäs rikoksesta te olette tänne joutunut?
_Vanki_: Söinpähän kerran uuvispuuron kanssa leipee.
* * * * *
_Isäntä_: Kyllä tuollaisella ruumiilla passois työtä tehä, eikä talosta
talloon kuleksia ja tuvan penkillä pötkehtijä.
_Laiska-Lassi_: Voi hyvä isäntä, kun minä tekisinnii mielelläni työtä,
jos sei veis niin paljo aikoo.
* * * * *
Rupesipa kerran Itämerellä ukko-Riekko vahtivuorolta päästyään syömään.
Mutta samassa heilahtelee laiva pahan kerran paiskaten ukon kanssin
lattialle istuilleen ja leivät, kala- ja voipunkat syliin, jolloin ukko
murahtaa:
- Luulookkoon se nyt, että minä syön kaikki yhellä kertoo.
* * * * *
Kala-Taavetti saattelee herrasväkeä järven yli. Tuulee navakasti ja
keskellä järveä alkavat kyydittävät kiljua:
- Vene kaatuu, kaatuu tuossa paikassa ja kohta ollaan järvessä.
_Kala-Taavetti_: No, kesäinen ves, ei siinä vilustu...
* * * * *
- Montako sullon hevosta nykyjään?
- Se ensimäinenpä se on vuan yksinlukkiin.
- No, eipä, eipä sitä juuri sen vähempee kehtoo isäntämies pitteekkää.
Oamupuhteella.
Kirj. O. Räisänen.
Akka herree, tuler roapii,
lieteen pistää pannun, koapii
pohjospuoltaa, haakottelloo,
siristellen sihtoo kelloo,
toata räekkee, naksuttajjoo:
neljästä on hintiv vajjoo - —
Soap jo viimmenj jaahot pannuun.
Vilikasoo ukko-Jannuun,
joka vielä vettää unta,
niinkuin muuhii tupa-kunta.
Sikiöitä siellä teällä,
lattialla, penkkiin peällä.
Uunin kuppeella om piika,
peite potkittuna poes, kul liika
lämmin tullunna on tälle
lihavalle ryllykälle - -.
Havahtuupa viimmenj ukkoe,
haakotuttaa häntäe: hohhoe!
Kämpii siitä lattialle
katastaa jo pihasalle —
koapii siinä kaenaloetaan,
mulukuiloo kakaroetaan.
Herättääpä ylös piijjan
murahtaen piener riijan:
- niinkuh hako siinä - makkoo, —
kello viijettä jo hakkoo —
koko päevee passoom muoata — —
Piika ihan säekäht, toata,
tormasj ylös, voatteet vetj
peällesä ja aeva' hetj
hävisj, männen navetalle.
Ukkoe siitä pihasalle
pistäätyy - näet nurkan taa — —
Eiline' om poskessaa’
aeka mälli, sitä siirtää. —
Keltaviiruh hankeem piirtää - —
Palloo toaisj jo tuppaan siitä,
kylymä kun selekpiitä
karmii. Akka kuppiij jo
koataa kahvin, sannoo: no
toassa kaete toata oes' —
luirua - ka, hörppee, poes - — —
Hörppee. Kaevaa piippuvärkit,
näköjäsä oekeen tärkit
kapistukset. Kessujasa
polttaa siinä istuissasa,
eekä mietij justiim mittää —
totta huokastahhii pittää —
kerkiää tok vähemmälläe
ohha aekoo päevemmälläe − — —
Piikae tulloo navetasta
elikoeta ruokkimasta.
Sannoo niinkuih hättäessäsä:
- Torstikki on touhullansa.
- Sitäkö se pittiim myyvä
härkä, sekä rahat syyvvä, —
akka äkäsenä mannoo.
Sylykäsöö ukko, sannoo:
- Mikäs toassa nyt on hätä —
jotta iham mannoot tätä. —
Löyskäv Ville lupasj härkee
silloinj ku' on tarve tärkee − − −
Piika lähtii siitä pija'
tormuuttammaa Torstikkija - — —
Ehkä ensimmäisiä vääränrahantekijöitä maassamme olivat Talviainen ja
Turpeinen. Ainakin he olivat maailman kaikkein huumorintajuisimpia
väärentäjiä. Kun heidän piti kirjoittaa nimensä siihen kohtaan, mihin
pankinjohtajatkin sen piirtävät, ei heidän mielestään Talviainen ja
Turpeinen olleet kyllin hienoja nimiä. He koettivat saada nimiinsä
hiukan ruotsalaista väritystä ja kirjoittivat: "Dalviainen ja
Durbeinen." Mutta ei sillä hyvä. He painattivat seteleihin sitä paitsi
seuraavan sutkauksen:
"Suomen pankki _ei_ maksa tästä setelistä kymmenen markkaa!"
Oikeastaan miehet eivät olleet muodollisesti syypäät rikokseen.
Ensiksikin he käyttivät omia nimiään seteleissä, joten itsekullakin
oli tilaisuus arvostella heidän lunastuskykyään miten tahtoi. Eivät
siis väärentäneet kenenkään nimeä. Toiseksi: he suoraan lausuivat
julki, ettei Suomen pankki niitä suinkaan lunasta. Olivatpahan vain
savolaisia, leikillisiä sutkauttelijoita, jotka ottivat sutkauksistaan
hyvän maksun, ehkä paremman kuin moni suuri kirjailija.
Suomen laki ei tajua huumoria. Mikäli tiedetään joutuivat Dalviainen
ja Durbeinen tiilejä laskemaan Kakolaan tai muuhun yhtä epämukavaan
vankilaan.