Kirj. Tatu Pekkarinen.
Kun johtajat Perimmäinen ja Hyntty ynnä varatuomari Niljakas lähtivät
onkimaan, oli heidän eväskorinsa ladattu runsaasti ja monipuolisesti
kuin paremmanpuoleinen siirtomaatavarakauppa. Ettei lukija tulisi
kateelliseksi, luettelen korin sisällöstä ainoastaan suolatut silakat
ja litranvetoisen astian sitä, minkä tehokkuus merkitään 96 %.
Kun oli päästy onkimapaikalle ja heitetty riipat, ehdotti johtaja
Perimmäinen, että eikös tehdä, pojat, semmoinen päätös, jotta jokainen
saa sekoittaa itselleen ryypyn aina kalan saatuaan eikä kukaan ota
yhtään ryyppyä ennen ensimmäistä kalaansa.
Toiset myönsivät, että mikäpäs siinä, tehdään vain niin. Mutta johtaja
Perimmäinen kaivoi tällä ehdotuksellaan katalasti toisille kuoppaa,
sillä hän tiesi olevansa paras kalamies koko seurueesta.
Sitten sylkäistiin matoihin, hujautettiin sumat veteen ja ruvettiin
hartaasti odottamaan sitä ensimmäistä kalaa, joka toisi tullessaan
ryyppyluvan.
Puolen tunnin kuluttua sanoi Niljakas, että tämä on nähtävästi
kalojen pyhä paikka, johon ne saapuvat ainoastaan omina sunnuntai- ja
juhlapäivinään, mutta ei silloinkaan mässäämään ja syömään, varsinkaan
matoja, joissa on kavala koukku sisässä, vaan harjoittaakseen jotakin
muuta, mitä niiden tapoihin ja menoihin kuuluu. Mutta nyt hän,
Niljakas, aikoi koettaa muuatta taikaa, jolla tavallisissa pateissa
pitäisi tulla kaloja sen kun kerkiää veneeseen noukkia, sillä niin
taiottuina kalat suorastaan tappelisivat siitä, kenen vuoro kulloinkin
olisi päästä koukkuun.
Sitten Niljakas kävi eväskorin ääressä laittamassa voileivän ja istui
jälleen paikalleen perätuhdolle. Mutisi siinä outoja sanoja, joita
tuskin lienee itsekään ymmärtänyt, ripotteli leivänmuruja veteen,
pyöritti silmiään kuin sotajalalla oleva kafferineekeri ja sanoi sitten
toisille, että katsokaapas nyt liattujenne pohjiin ja huutakaa sinne,
että "pii!"