Arvotus oli 1585 viety Savosta Värmlantiin, ja vuonna 1925 se vielä
tunnettiin siellä. Mutta Miina Oinonen ei ollut käynyt ruotsalaista
kansakoulua ja puhuikin paremmin suomea kuin ruotsia.
Vuonna 1922, siis 7 vuotta sitten, kuoli samoilla seuduilla kansakoulua
käymätön vanha akka. Kun ruotsalainen pappi antoi hänelle hengen
lähtiäisiksi ehtoollista, ei akka ymmärtänyt papin puheita. Piti kutsua
tulkki.
Parin kymmenen vuoden kuluttua, kun ikäihmiset ovat vaipuneet
hautoihinsa, ei suomea ymmärrä muut kuin Olli Vilhunen, joka on käynyt
Suomessa terästämässä suomenkielen taitoaan. Hänkin taitaa paremmin
ruotsia kuin suomea, sillä ruotsi on hänen koulukielensä. Se oli sama
mies, joka kysyi minulta, käyttävätkö savolaiset vielä kirosanaa
"juutas"? Johon minä vastasin, ettei savolainen milloinkaan kiroa,
noituu harvakseen, mutta silloin hän aina sanoo: "juutastako sinä siinä
runkloot!" ja "juuttaan näkönen!" Nyt Ollille lähetetään tämä kirja,
jotta hän saa nähdä, että tämän kirjan kokoojakin on Juutas.
Ei Savon murteella hätää ollut, niinkauan kun papit hoitivat
kansanopetusta. Sillä usein olikin niin, että Savossa syntyneet papit
saarnasivat paksuimmalta Savon murteella. Eivät ne somistelleet
kieltään raamatun käännöksien mukaan koleaksi länsi-Suomen murteeksi.
Meillä oli Kuopion lyseossa matematiikan opettaja, entinen pappi
Karl Arnold Therman, joka luki rukoukset selevällä Savon murteella.
Näin kuului "Isä meidän rukous" hänen kielellään: "Isä meijän, joka
out taivaissa, pyhitetty olokoon sinun nimesj, lähestulokoon sinun
valtakuntasj, tapahtukoon sinun tahtosj, niin moassa kuin taivaissa,
anna meille tänä päivänä meijän jokapäiväinen leipämme, eläkä johata
meitä kiusaukseen, vaan piästä meitä pahasta j.n.e."
Nyt tapahtui se ihme, että meitä lyseolaisia nauratti tämä murteellinen
"Isä meitä", vaikka me aina keskenämme käytimme juuri samaa murretta
ja vaikka savolaiset ylioppilaat aina keskenään puhuvat murretta.
Mutta meillä oli se ajatus, ettei Savon murre oikein pyhää kieltä
ollutkaan, vaikka se muuten olikin meille hyvin rakas. Ja niinhän se
onkin, että jos meidän murteella ruvetaan pyhistä asioista haastamaan,
niin väkiseltäkin siihen säkeytyy jokin arkipäiväinen sutkaus. Ja
sutkauksethan ovat hyvin harvinaisia raamatussa. Englantilaiset
väittävätkin, että raamattu olisi muuten mainio kirja, mutta
valittavat, että siitä puuttuu tykkänään leikinlaskut.
Mutta kun Iisalmen rovasti, edesmennyt Th. Brofeldt, Juhani Ahon
isä, sutkautti saarnastuolista: "Elekee työ iisalamelaiset luulla,
että sinne taivaaseen niin vuan kepulkaupoilla piästään", niin eikö
se hieman tuoksahda _sutkaukselta_. En ainakaan minä olisi sitä
hymyilemättä kuunnella saattanut. Mutta onhan niitä raamatussa kohtia,
joita ei itse Brofeldtkaan rohjennut kääntää Savon murteelle. Ei
hänkään uskaltanut sanoa: "Oi Jumalan vuona", vaan sanoi aina: "Oi
Jumalan karitsa". Karitsoita ei Savossa ole muuta kuin _yksi_. Kaikki
muut ovat vuonia. Mutta eiväthän ne ole pyhiä.
Kaikki aitosavolaiset rovastit osasivat seuraavan ihmeellisen taidon.
He lukivat postillastaan, joka oli laadittu kirjakielelle, sivu
sivulta nuhteettominta Savon murretta. Ei erehdyksessäkään heiltä
päässyt kirjakielen muotoa, vaikka se oli kirjakielelle präntätty.
Se minut aina ennen muinoin täytti sekä ihmetyksellä että koko
ruumista hykäyttävällä hymyn halulla. Se minua myös hymytti, että
rovastit aina muuttivat vanhan roomalaisen maaherran Pilatuksen nimen
savolaisvoittoiseksi. He saarnasivat: "piinattiin Pontius Pilaatoksen
aikana". Eräs Oulun puolelta kotoisin oleva rovasti taas säännöllisesti
sanoi oman murteensa mukaisesti: "ja kansa katui tomusa ja tuhuvasa".
Mutta niin kait papit muuallakin Suomessa saarnasivat oman murteensa
mukaisesti. Ainakin eräs emäntä Kaavilla, joka oli syntyisin Lammin
Evolta, luki aina "Isä meilän", meidän suureksi riemuksemme. En epäile
ollenkaan, että Lammin rovastit saarnasivat samaan tapaan.
Kaikesta tästä näemme, että Savon papit eivät ole pilanneet
saarnoillaan paikallista murretta, vaan pikemminkin antaneet sille
pyhyyden leiman.
Toista on kansakoulujen laita. Niissä täytyy oppilaitten pakostakin
oppia kirjakieltä. Eikähän sitä saa valittaa. Niin täytyy käydäkin,
sillä jokaisen suomalaisen tulee osata kirjakieltä käyttää suupuheessa
ja myöskin sitä kirjottaa kuta mitenkin oikein. Kyllä se myrkyn lykkää
opettajan elämään, mutta ei siitä päästä. Eräs opettajatar valitti,
että hänellä oli kova urakka saadakseen oppilaansa lausumaan oikein
hänen nimensä. Eivät tahtoneet taipua sanomaan: "neiti Pulkkinen", vaan
vänkäsivät aina vain "neiti Pulukkinen". Kolmen vuoden harjoituksen
jälkeen he tunnilla sanoivat Pulkkinen, mutta lomatunnilla pihamaalla
sittenkin tulla tupsahti Pulukkinen. Vielä pahempi urakka oli neiti
Davitsaisella. Siinä piili kolme kompastuskiveä. D:ääni, pitkä a:ääni
ja ts, tavuissa vitsainen. Kun lapset tulivat kouluun, sanoivat he
säännöllisesti Tuavihtainen, niinkuin savolainen tuon mahdottoman
nimen aina ääntääkin. Neljän vuoden kuluttua useimmat olivat oppineet
sanomaan Taavitsainen, jokunen harva Daavitsainen. Koulun ulkopuolella
se kumminkin aina kuului Tuavihtainen.
Savolaisen täytyy tietysti oppia ääntämään kaikkia ääniä, myöskin
ulkomaalaisia suhuääniä. Ja mikäs on hänen oppiessa. Visupäinenhän
savolainen onkin. Mutta nyt on vain kysymys se, pitääkö hänen unohtaa
murteensa? Ei suinkaan.
Kyllähän murre muuttuu ilman kansakoulun opetustakin. Gottlund, joka
kirjoitti Juvan murretta, sanoo aina: "otak ja annak". Mutta niin ei
savolainen enää sano. Sadassa vuodessa on se k. täydelleen hävinnyt
murteesta. Ei sitä pohjois-savolainenkaan enää paljon viljele. Sanoohan
joskus tervek. Mutta pohjois-karjalainen vanhus sitä vielä yleisesti
käyttää. Hän sanoo: "otan vielä ryypyn, jotta höyry peässä pysyisik".
Kaikki maailmassa muuttuu. Ei mikään pysy paikoillaan. Ei murteetkaan
jähmety vanhoihin muotoihinsa. Isoisä puhuu toista murretta kuin
pojanpoika. Kehitykselle ei mikään mahti maailmassa mahda mitään.
Älkäämme koittakokaan jarruttaa sitä.
Tärkeintä vain on, että savolaisen lystikäs, viisasteleva ja
sutkautteleva luonne säilyy. Se ei saa muuttua murteen mukaan. Me
tarvitsemme tässä pilvisessä, koleassa maassamme ilon pilkettä. Kun
aurinko kahlaa pilvien kinoksissa viikkomäärittäin eikä näytä iloista
naamaansa, silloin meidän täytyy luoda tekoaurinko eli niinkuin
sitä nykykielellä sanotaan _vastike_. Ja paras vastike on sutkaus
ja hyväntahtoinen letkauskin. Se kirkastaa hetkeksi murhemielen.
Onko mokomampaa sutkausta kuultu, kuin minkä Sahan-Juakko Iisalmessa
päästi huuliltaan, kun halla näpisteli ruispeltoa: "jos ei tästä
ilimat parane, ei tässä monj mies ens talavena eäneen röyhtäätä (hän
käytti vieläkin lemuavampaa sanaa, joka tässä jääköön kirjoittamatta,
mutta jonka vilkkaalla mielikuvituksella varustettu savolainen
mahdollisesti arvaa), sissäänpäin se vuan suhahtaa". Ja Saha-Juakon
suupielet venähtivät korvallisille asti. Hän nauroi hallalle! Se on
sitä savolaisen "pyhää kevytmielisyyttä", joka on pelastanut sen satoja
kertoja epätoivoon lankeamasta. Se on lämmittävän auringon paisteen
vastiketta.
Entä kun savolainen ukkeli meni karhunpesälle ja karhu syöksyi miehen
kimppuun, kaatoi hänet allensa ja repäisi karvapäänahan miehen
silmille, luuletteko hänen parkuneen? Eikös mitä! Hän vain hoki:
"henkees kaapallako out karhu; henkees kaapallako out karhu"! Se on
voimattomuuden vastiketta.
Entä vielä. Nuori kaartilainen makasi Helsingin sairaalassa
henkihieverissä. Keuhkotauti oli musertanut miehen. Kutsuttiin
sotarovasti antamaan miehelle ehtoollista. Lääkäri kuiskasi rovastille
korvaan, ettei pojalla enää ollut monta minuuttia jälellä. Rovasti
lausui:
- Nyt taitaa olla parasta, että heitätte sielunne Jeesuksen, Kristuksen
huomaan.
Kaartilainen käänsi kasvonsa rovastiin ja korisi sortuneella äänellään:
- Eipä taitasj olla hullummaks.
Rovasti tyrmistyi, mutta kysyi lääkäriltä:
Mistä tämä nuorukainen on kotoisin?...
Lääkäri vastasi:
- Leppävirroilta.
Heti rovasti tajusi tilanteen, otti kalkin esille ja antoi kulauksen.
Poika nielasi juoman, sai verensyöksyn ja - kuoli.
Ei hänen vastauksessaan piillyt hituistakaan Jumalan pilkkaa. Hän oli
vain leppävirtalainen. Ja jumala, joka tuntee kaikkien mielen, ymmärtää
myös oikein leppävirtalaisen kielen.
Se oli toivottomuuden vastiketta.
Eipä taitasj olla hullummaks, jos Savon kansan tulevatkin sukupolvet
säilyttäisivät isiensä leikkisän mielen ja torjuisivat luotaan
epätoivon, ei parkumalla, vaan lyömällä murheen leikiksi. Sillä eihän
murhe murhetta ole, jollei ihminen sitä murheeksi omaksu. Ainakaan ei
murhe murehtimalla parane, "pyhällä kevytmielisyydellä" se hetkeksi
häipyy pois. Muutamille se onnistuu, ei kaikille. Ehkä savolaiselle
useammin kuin monelle muulle suomalaiselle.
Iloinen ihminen saattaa kuolemallekin päräyttää vasten kasvoja:
"Kuolema, missä on sinun otasi!"
Uskonnollinen intomieli ja sutkautteleva pyhä kevytmielisyys ovat
sisaruksia. Uskonnollinen intomieli on naisellinen piirre, pyhä
kevytmielisyys miehekäs ominaisuus.
ErnstLampén.
Maltiton.
Kaartilaista kaksi sairaalassa
Taudistansa oli toipumassa.
Toinen sai jo panna vaatteet ylle,
Mennä virkistykseks kävelylle.
Sairaampi kun tunsi himon piinaa,
Pyysi: "Tullessas tuo, veikko, viinaa".
Toinen vastas: "Kernaastikin toisin,
Jos vain neuvot, kuin sen tehdä voisin".
Neuvo kuului: "Suussas viina kanna,
Tultuasi mulle suukko anna.
Silloin minä sitten viinan nielen,
Kiittäin kautta sydämen ja kielen."
Ohjeen mukaan lupas tehdä veikko —
Kunpa täyttämään ei ois vain heikko...
Pitkäks aika tuntui varttoessa
Toivossa ja toivottomuudessa.
Mutta vihdoin, posket pullollansa,
Toinen palajaapi matkaltansa.
"Saitko? Toitko"? Moiset sairas heti
Kysymykset esille nyt veti.
Mutta viina puhumisen tiellä
Tullehella oli suussa siellä.
Kun sen alas niellä kurnahutti,
"Kyllä", vastata hän paukahutti.
Arvataan kai, että oli nolo
Mieli odottajan sekä olo.
Maltiton hän! Miks ei hiljaa maannut,
Oisi suukkosen ja viinan saanut!...
Kaarlo Hemmo.
* * * * *
_Raittiusmies_ (junassa ennen kieltolakia miehelle, jonka näkee
kulauttavan ryypyn pullon suulta): Monellaisiahan niitä on miehiäkin,
mutta minä en ole vielä koskaan viinaa ryypännyt.
_Kulauttaja_ (iskien korkin kiinni): Etkä ryyppee nytkää.
* * * * *
Huluhan Heikki on saanut kolme kuukautta viinankeittopuuhistaan.
Menomatkalla laivassa utelee naapurin Ville Heikin matkan tarkoitusta.
Heikki sylkäistä ruiskauttaa ja selittää:
- Tuonne kaikemmualiman kansanopistohan se ruunu miäräs jatkokurssin
kolomeks kuukaaveks.
* * * * *
Saaren Santeri Äkymäen isännälle, jonka poika on antautunut
liikehommiin:
- Teijän poika-Villellähän kuuluu olevan isot ruateet eissään.
- Issoo nuottoohan se vettää, kun ei vuan perä reppiis.
* * * * *
Viikon päivät viinamäessä vierrettyään arvelee Isko Miettinen muutamana
aamuna:
- Mikäs ihme minua nyt niin raakasoo ja väsyttää?
Jonka jatkoksi kaveri jorauttaa:
- Johtuu kaiketi liijasta lukemisesta.
* * * * *
Renki on lähetetty Kuopioon heiniä viemään. Siinä kuorman päällä
lökötellessään ja tupakkaa turostellessaan hän torkahtaa ja savukkeen
pätkä putoo heiniin. Hädin tuskin ennättää renki pudottautua hangelle
ja kietaista hevosen valjaista, mutta heinät paloivat. Palattuaan
kotiin tiedustelee isäntä, että palovatko ne ihan kaikki.
_Renki_: Eihän ne kuvalle piisanneetkaan.