Hohoijajaa, ei niit'oo enää vallankumouksiakaa Suames, niinku siihe
aikhan ku mä asustin Kristiinas.
Se oli sitte iloosta hulinaa marraskuus 1917.
Keväällä maaliskuus kaarettihin esti keisari ja me kristiinalaaset
olimma kans kovasti vallankumouksellisia. Totta kyllä jotta me
kristiinalaaset kuljimma aina kaks päivää vallankumouksis muiren
jäliis, mutta me mekastimma sen sijahan sitä hartahammin omhan
läjähämmä aina kaks päivää sen jälkhen viälä ku toiset olivat jo
lopettanhet. Nii jotta täyren satsin m'otimma niinku muukki Suamen
kansalaaset.
Silloo ku se keisari kaarethin, me myähästyymmä oikiastansa kolome
päivää, ku ei meille siitä aijoos ilmootettu. Mutta heti ku saathin
tiätää, jotta mualla on toimhenpantu vallankumousjuhlia, nii me kans!
Kaupunginvaltuusto kuttuthin kokoho ja se päätti laittaa suuret
vallankumous- ja veljeysjuhlat Kristiinan torilla. Meill’ oli
siälä paljo ryssiä ja valtuusto määräs mun, joka m'oon ollu
mones vallankumoukses ennenki mukana, pithön ryssäsoltuulle
vallankumouksellisen puheen.
Ja siihe m'oonki, vaikka mä sen itte sanon, aika mato.
Mä prätistän suaralta käreltä paremmansorttista vallankumousta ryssäksi
vaikka kuinka pitkältä. Venäjällä ennen vanahaan reissatessani opiin
tämän jalon ja nykyaikana useen tarvittavan tairon.
No se vallankumousjuhla alkas sitte. Kristiinan torilla se pirettihin
ja koko kaupunki ja kaikki ryssät oli koolla. Mä nousin lavalle,
kiljaasin »tavaarissi rapotsii», huurin ja huiroon molemmin käsin
niinku valkia olis ollu hännän alla. Ja lopuuksi ko otin aivan pleikinä
nyrkit pystys kolmikertaasen eläköönhuuron ny jo huanohon maineehi
tullehelle vallankumoukselle jotta:
— Da sdravtstvujet revulutsia!
Ja solttupoijat karjuu kurkut suarina:
— Uraaaaaa!
Samas n'oli mun ympärilläni, kun meinasin tulla alha, hairasivat
kiinni, hurrasivat ja paiskiivat ilmahan, jotta sisuskalut pirinpärin.
— Vot maladjets! — hoki ryssät ja ennenku maahan ja jaloolleni taas
pääsin nii jokaikine knappi oli palttoosta ja takista irti lähteny.
Hattuni oli »veljet» trampannehet sen seittämhän kruttuhun, jottei
päähän iljenny panna.
Mutta suuri vallankumoussankari mä olin.
No nii, tämä kaikki on kerrottu vai sitä varte, jotta arvoosa lukija
paremmin käsittääs, kuinka vallankumoussankarin sitte käythin.
Tuli marraskuu —.
Sosialistit päättivät pistää toisen kerran hulinaksi. Meille sinne
Kristiinahan oli Siltasaarelta komennettu — niin kerrothin, en tiärä
sitte — yks vallankumoukselline kräätäri, Aarnio nimeltä, ja se otti
sen toisen vallankumouksen hoitaaksensa yksin urakalla — katalasti
syrjäyttäen mun, vanhan tekijän.
Yhtenä korjana päivänä, kun mä kirja kainalos marssiin kouluhun, johna
m'olin siihe aikhan opettajana, tuloo Pitkälläsillalla yks toisen
luakan oppilas mun tyä, nostaa lakkia ja kuiskaa aiva pleikinä jotta:
— Nyt on vallankumous!
— Mitäh? — Häh!
— Vallankumous...
— Nykkö taas? — Mihnä?
— Tuala kaupungin pualella — sopotti poika. — Koskisen puarin eres
oli suuri joukko vallankumousmiähiä, jokka sanoovat, jotta nyt on
vallankumous ja vaativat, jotta Koskisen pitää panna puarin ovensa
kiinni. Mutta Koskinen ei pannu, ja ku miähet pani ovet väkisin kiinni,
nii Koskinen lykkäs ne sisältä päin ponnistaan taas auki. Ja miähet
pani kiinni ja Koskinen fläiskäs auki. Viimmee ne repii Koskisen takin
ja lähtivät viämhän sitä putkahan — kertoo poika.
— Takkiako?
— Ei ku Koskista! — Ja yks miäs jäi pithön ovia kiinni ja se sanoo
mullekki, jotta nyt on vallankumous.
— Eikä mulle oo puhuttu mitää! — pääsi multa vanhalta
vallankumoussankarilta haikia, katkeroottunu huurahrus.
No me lährimmä siitä paikasta juaksujalkaa kattomhan. Ja aiva
oikee! Siälä viärä retuutettihin Koskista putkahan ja Paasosta
miliisilaitokselle!
Niin äkkiä se puhkes se toinen vallankumous Kristiinas, jotta min'en
meinannu keriitä ollenkaa joukkoho, vaikka m'olin kyllä asialla.
Ryssiä ja tuttuja suamalaasia miähiä, joista ny oli tullu
»punakaarttilaasia», juaksi kiväärit käsis pitkin katuja.
Mä koitin hyssytellä peräs ja kysellä niiltä jotta:
— Mikäs vallankumous se tämä ny on? Kun en m'oo kuullukkaa...
Mutta niill'oli niin kova kiirus, jottei ne keriinnehet seliittämhän.
Juaksivat vain taloosta taloohi hakivat haulikoota ja vanhoja
flinttapyssyjä ihmisten seiniltä ja sylykaupalla kantoovat entiselle
poliisilaitokselle, josta nyt oli kuulemma tullu »miliisilaitos».
Mua rupes jo sapettamhan, ku must'ei hualittu ollenkaa joukkoho.
Sain viimmeen yhren ryssän kiinni ja siltä tutkasin jotta:
— Aa hjuva veli tavaaris, sano mitä sinä juakse?
— A vot vallankumous olemas! -kiljuu ryssä ja heilutti sapeliansa.
— Kokoi vallankumous, hjuva veli? —
— Naa, minä en tiätä, tsort snaajet, ka kun ole vallankumos, nii ole
vallankumos! Uuraaa!
Ja nii se meni.
Silloon mä jo suutuun.
Ja päätin, jotta nyt ei oo vallankumous, ei jukukliut ookkaa!
Mä lährin takaasi torille, johka oli kokoontunu ihmisiä aikalailla.
Tälläsin itteni seisomhan Sampon portahille ja rupesin huuthon jotta:
— Erehrys! Erehrys arvoosat kristiinalaaset! Ei nyt oo vallankumous,
t'ootta erehtyny!
Torilla marssii kolme punakaartilaasta pyssyt olkapäällä. Ne tuli
juasten mun tyä kysymhän jotta:
— Mitä te sanootta? Eikö ny ookkaa vallankumous, häh?
— Ei, hyvät miähet! T'ootta erehtyny! Vallankumous on jo aikoja sitte
loppunu. Lähtekää ny vai vähä joutua kotianna.
— Jassoo — sanoo miähet. — Joko se ny on loppunu? — Pianpa se
loppuuki...
Ja lähtivät löntysthön miliisilaitokselle ihmisten nauraa hohottaas
täyttä kurkkua.
Samas näin yhren keskenkasvuusen poijannallikan, joka kans kuuluu
punakaarttihin, juaksevan torin poikki kolme vanhaa haulikkokrapaa
sylys, jokka s'oli käyny jostakin »takavarikoomas». Oli justhin viämäs
niitä miliisilaitokselle.
— Hei poika, mistä sä ne haulikot oot hakenu, häh? Poika vilkuuli
ympärillensä ja rupes pelkäämhän.
— Seis! — karjuun mä. — Seisokko lurjus, elikkä mä ammun sun!
Mutta s'ei seisahtunu. Lähti lipettihin.
— Siunaa sitte ittes! - kiljaasin ja nakkasin karvalakkini sen perähän.
Poika krääkääsi kauhiasti, purotti haulikot siihe ja juaksi huutaan
miliisilaitokselle.
Ei kulunu ku joku minuutti, nii torille tuli juasten 3-miähinen
punakaartilaaspatrulli kiväärit sojos. Ne piiritti mun ja vaatiivat
lähtemhän »esikuntahan». Mä panin vastahan jotta:
— Niatu tavaarissi! Min'en tuu, en tuu jos että kanna.
— No tulkaa ny...
— En tuu, viärä pitää, ainaki taluttaa. — No sama se, mä paan silmät
kiinni jos talutatta.
Ja niin sitä lährettihin suuren ihmisjoukon saattamana.
Vasta miliisilaitoksella aukaasin silmäni, ja kukas siälä istuukaa
komisarion paikalla?
— Männistö, kaupungin ainua oikia lahtari ja kova ryyppymiäs, kaikkien
tuttu. — Päivää, no sinäkö nyt oot poliisimestarina?
— Minähän täälä — — nauroo Männistö.
— Kyllä sun ny kelpaa, ku saat itte kriivaroora priilappoja —
pahkuloottin mä.
— Kuulkaas ny herra Jaakkoo, kuinka te sillä lailla — rupes Männistö
puhumhan.
— Millä lailla? — kysyyn mä.
— Ku paatta leikiksi koko vallankumouksen. — —
Ihmiset nauraa. — — Lupaattako, ettettä tee enää sellaasta, nii saatta
mennä — kysyy Männistö.
— En mä tohri luvata, ku m'oon niin paha nauramhan.
Ne piti pitkän neuvottelun ja lopuuksi sanoo Männistö jotta:
— Kyllä m'oomma ny päättäny nii, jotta meirän pitää panna teirän
putkahan siksi aikaa kun on vallankumous. — — Älkää ny pahaa tykäkkö...
— Mitäs turhia. Enhän mä —.
Ja niin mun viäthin raastuvan kellarihin ja pantihin suuri kanki oven
päälle.
Putka oli ollu kauan aikaa kylmillä, niin että mä pyyrin puita ja
sainkin. Tein valkian, vetelin haikuja ja voiin hyvin. Sitte pyyrin
vahtia hakemhan mulle kotua ruakaa ja neuvoon, jotta ottaas samalla
yhren piänen potun kaapista. — Ja kaikki se toi. Yhres sitte istuttihin
valkian ääres putkas, polteltihin, maisteltihin ja imehreltihin mailman
menua.
Lopuksi mä oikaasin lavalle maata. Klo 10:n aikana illalla aukaasi itte
Aarnio putkan oven, ravisteli mun hereelle ja sanoo jotta:
— Vallankumous on ny loppunu...
— Joko ny?
— Joo. Meille ilmootettihin Vaasasta justhin, jotta s'oon muualla
loppunu jo eileen, mutta ku sentraalifröökynät treikkas, nii ei saatu
ennen sanaa.
— No taasko me kristinalaaset olimma päivää jäliis muista! — piti mun
jahkaasta.
Hyväs sovus naureskellen astuskelimma sitte alha Kristiinan raastuvan
korkeeta kiviportahia, toivotimma hyvää yätä toisillemma ja lährimmä
levolle ankaran vallankumouksellisen päivätyän jälkehen.