Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
-- Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.
Monesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta
uskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi
lähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran
uhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta
opistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja
jakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka
Kostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p.
ehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan
luulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän
kansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta
syttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset
asettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja
puolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja
ja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni
heistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas _Wenzeslaw_, Sigismundin
veli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia.
Päinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä
sytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan
kokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415
Pragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen.
Kokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto,
josta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia
kansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun
totuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin
tuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen
ja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan,
uhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena
Hieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä
pahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella,
että Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä
viimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin
julistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat
ylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia
ääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa.
Ei ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava
uskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan
vielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan -- mutta Kostnitzin
kokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.
V. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka
oli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun.
Sitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat
aseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten
vastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti
aatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki
ympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui _Taborin_ vuorelle, jolle se
rakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi _Juhana
Ziska_. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden
innostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata
ristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen
kirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan
tuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset
olivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin
Sigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä
paitse oli ruvennut "harhaoppisuuden" kiivaaksi vastustajaksi.
Böhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan
mahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain
hurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja
kurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan
urhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden
innostuttamina, _Deutschbrodin_ verisessä tappelussa (1422) lyötiin
valtakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua
rajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa,
pitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu
kostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m.,
kuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen
innostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä
lähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti
vuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin.
Missä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla,
liehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato
oli varma.
Vähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi
Husilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle
kansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen
(1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa.
Sävyisämpi, joka on tunnettu nimellä _Kalikstinit_, [Nimi johtuu
latinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen
solmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia
tärkeitä oikeuksia; toinen puolue, _Taborilaiset_, sitä vastoin
asettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten
ehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan
melskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se
rauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää
jumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja
kävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema.
Ei hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa
uuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty
päätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket
kävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset
jyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus
V kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli
pidettävä _Baselissa_ ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen
kuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen
toimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi _Eugen IV:nen_
toimeksi.
Baselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin
edellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät
saapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti.
Mutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä
tyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden
kirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti
Eugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi
hän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin
kiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui
Baseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla
Böhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella
olivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita,
joiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä
kohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan,
olivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita
tämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon
tuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset
olivat poistuneet kaupungista. "Eivät jumalattomat kestä tuomiota,
eivätkä syntiset vanhurskasten seuraa". Lähetystöä, jonka johtajana
oli tuo pelätty sotapäällikkö _Prokopius_, kohdeltiin suurella
kunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi
kuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin
ja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä
katsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka
keskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset
pois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous
saisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan.
Miten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! --
Hartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti
Baselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten
vaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään
ollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin
katolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot
auttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä
vallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi
ja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat
Kalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla
ehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa
nauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että
kirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä
suurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot
vapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat
rangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan.
4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä
vaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.
Paljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin
he, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä
ehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan
sopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että
Taborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin
ilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä
jyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan,
kielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä
asioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle.
Vihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia
kansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta
neuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun
Taborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan,
ennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman
mahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat
aseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus:
"Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa"
toteutui _Böhmischbrodin_ verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit
voittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten
sotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia
sankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa
Böhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman
mahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit
ja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot.
Kenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan
omaa syntivelkaansa, todisti: "Jumala on tuominnut kerettiläiset",
vaan Herran todistus kuuluu: "joka paljon on rakastanut, hänelle
monta syntiä annetaan anteeksi".
Näiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista
työtään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen
lakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut
päätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa _Ferraraan_
(1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää
karkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he _Florensiin_ jatkamaan
työtään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi
valitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon
monipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta
niin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä
sitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea
valtaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien
ahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari _Juhana VII Paleologus_
etsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko
puoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän
vihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä
kauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia
juhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti
maailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut
saavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla --
sen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta
kuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!
Turhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä
kristikunnalle, että "yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi".
Kun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä
paavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut
noista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet.
Hämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa
julistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä
hetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin
vaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä
he eivät huomanneet, että "yö kului". Mutta historia todistaa, että
ihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava
perikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy
kaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan
peräsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.