* * * * *
Hänen äänensä vapisi ja minun ääneni vapisi. Sanat kävivät yhä
terävämmiksi, purevammiksi. Olimme kiihkeitä, ivallisia. Pieninkin
varomattomuus sytytti sarjan murhaavia käänteitä. Huudahtelimme,
ihmettelimme, säälimme. Hän valitti vain antaneensa, antaneensa,
yhäti antaneensa, ei mitään saaneensa, ja minä väitin samoin.
Mielikuvitukseni keksi syytöksiä, ilmaisin puoliksi tukahutettuja
ajatuksia, muistelin mitä ihmiset olivat sanoneet.
Mutta kumpikaan ei muistanut kahta ihanaa vuotta, jolloin joka päivä
olimme vakuuttaneet toisillemme, että olimme rikkaita, upporikkaita,
onnellisia...
Olimme kokonaan intohimojemme repimiä, raatelemia. En voinut sietää
häntä enempää. Ei hänkään minua. Hän oli mielestäni kerjäläinen, joka
oli saanut kaikki minun armostani. Ja hän vakuutti puolestansa samaa
minulle.
— Ei meillä siis ole enään mitään toistemme suhteen toivottavaa?
— Ei, paitsi ikuista eroa.