Hän tuli luokseni muutamana pyörryttävän iloisena kevätaamuna.
Ja minä syleilin häntä ja toivotin tervetulleeksi. Pulppuavan
nuorteina, kiiruhtavina kuljimme käsikädessä poppelipuistoon —
muistojemme temppeliin. Vereni oli kuin rytmiloiskuntaa.
Kyllähän tosin uneni, tuo tyylikäs uneni, joka aamun valjetessa oli
liihoitellut ohitseni kuin kinematograafin liikkuvat näkyoliot, silloin
kun satuin muistamaan sitä, saattoi minut alakuloiseksi, mutta pian
unhoitin sen jälleen kokonaan.
Kerron kuitenkin sen teille ensin.
Pienet, violetin väriset perhoset lensivät huoneeseen räpytellen pieniä
siipiään, joilla kantoivat hopeista tarjotinta. Niitä oli satakunta
pientä perhosta. Kuinka minä ihastuin niihin. Somasti liritellen,
hyräillen puhelin niille. Itsekseni olin hurmaannuksissa tästä
suloisesti sattumasta.
Tarjottimella tuoksui kiiltäväuntuvainen joutsen mustien, vereksien
ruusujen keskellä.
Vieressä oli hopeainen veitsi ja kahveli.
Oi, kuinka siroa ja somaa! Sellainen herkullinen ateria: tuoksuva
joutsenpaisti, mustia ruusuja, hopeainen pöytäkalusto, kevyitä,
notkeita perhoshovimestareita, perhosmusiikkia...
Kutsuin heidät tarjottimineen luokseni. Keikkasin hopeaisella veitsellä
kiiltosulkaisen joutsenen kahtia —