VIII.

Lapset.

Yksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien

rakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on,

kerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota

ei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle.

Ei koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä

hellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.

Lapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät

eteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen,

liekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo

useinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään

katsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun

töhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on

oltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.

Mutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin

omaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla

makuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia,

ijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä

merkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja

sitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin

kirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät

sylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta

itsestäsi.

Hän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta,

joille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen

ropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen

hellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa

heille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.

Kellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule

haaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että

rinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin

esikoistani sylissäni.

Omituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun

käsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita

siellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse

Tukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein

meistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian

yksinkertaista painettavaksi!

Olen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun

sivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole

Hannaa niin "kruusaillut" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi

voinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä

vastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun

kuulin että se oli poika.

Niin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin

niin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin

hienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä

molemmat.

"Kuule, Nils", sanoi hän, "oletko yhtään ajatellut miksi me hänet

kastamme?"

Minä tulin sekä punaiseksi että hämilleni.

"Niin, näes, Hanna, olenhan tuota kyllä tuuminut, mutta anna kuulla

ensin mitä sinä arvelet."

"Olen aina ollut niin ihastunut 'Albertiin'. Muutamissa hyvissä

kirjoissa, joita olen lukenut, on kaikista parhaimman nimi ollut

Albert."

"Älä pahastu Hanna, sillä sinullahan on ollut enin vaivaa pojasta.

Mutta minusta olisi ollut oikein mieluista, jos olisit tahtonut

nimittää hänet 'Jöns', isäraukkani mukaan", sanoin minä.

Silloin tuli Hanna vallan hohtavan punaiseksi, kohosi kiivaasti

käsivartensa varaan ja sanoi:

"Se oli kauh... kaunis nimi... tarkotan, lyhyt... ja helppo... sanoa..."

Rakas pikku vaimoni! Hän oli hirmuisesti pahoillaan Jöns nimestä, sen

kyllä huomasi, mutta rakkaus sai hänet heti myöntymään, ja minulla

oli suuri työ saada poika kastetuksi Albertiksi, sillä minulle oli

mahdotonta tehdä hänen mieltään vastaan.

Siitä tuli sukkela poika, kävi koulun läpi kuten tanssien, tuotti

meille, tietysti, kuten muutkin lapset, koko joukon levottomuutta

koulu-ajallaan, mutt'ei mitään varsinaista surua, ennenkuin hänen piti

valita elämän ura.

Virkamiehet harvoin tahtovat poikiaan samoille urille kuin he itse;

siellä he tuntevat kaikki loukkauskivet ja vaikeudet ja toivovat että

joku muu syrjä kruunun leipäkakusta olisi pehmeämpi.

Mutta ammatti- ja liikemiehet tahtovat kernaasti vanhimman poikansa

omalle uralleen, sillä siellä voivat he tasottaa polun heille, ja hyvä

liikenimi ei totisesti olekaan huonoin perintö.

Saada meidän Albertimme tiskin taakse näytti kuitenkin olevan yhtä

mahdotonta kuin viedä lehtori Wadenström varieteeta katsomaan.

Lääkäriksi hän tahtoi tulla, sitä ei voitu auttaa. Mamma itki ja

rukoili, ja minä olin niin vihainen, etten puhunut hänelle montakaan

sanaa koko kevätlukukaudella kun hän oli kahdeksannella luokalla. Hän

kärsi siitä niin että kalpeni ja laihtui, ja kun hän tervehti aamuisin

tai nousi pöydästä tai sanoi hyvää yötä, niin katsoi hän minuun niin

että se viilsi sydäntäni.

Minä rakastin ammattiani yli kaiken muun, lukuunottamatta kotiani,

ja minä olin niin loukattu Albertin ykspäisyydestä etten mennyt

koulullekaan sinä päivänä, jolloin Albert tuli ylioppilaaksi.

Sydämeni kuohui, ja jalkani tahtoivat väkisin viedä minut ulos

huoneesta, kun kuulin nuorten ylioppilaitten laulun ja näin Albertin

keskellä joukkoa, kun he marssivat alas Rantakadulle saamaan lakkinsa

Bengtssonin puodista. Mutta minä sanoin itselleni: "Pysy lujana,

Jönsson, äläkä anna oman lapsesi ratsastaa itseäsi kumoon!"

Mutta kun hän sitte koputti ovelleni ja epäröiden ja ujona astui sisään

valkonen lakki kädessä ja parhaat numerot kaikissa aineissa ja katsoi

minuun suuret siniset silmät täynnä kyyneliä, ja hänen leukansa vapisi

ja hän sanoi:

"Kiitos, rakas isä, siitä kasvatuksesta, minkä tähän asti olen saanut!"

— Silloin oli Nils Jönssonin miehuus kokonaan lopussa. Minä ulvoin

kuin vanha mamseli, olin pusertaa pojan tärviölle, suutelin häntä ja

nyyhkytin:

"Oma, oma poikani! Tule Jumalan nimessä miksi tahdot, mutta pidä aina,

aina isästäsi!"

Ja sen hän kyllä on tehnyt tähän asti, ja lääketieteen tohtori

hän on ja kihloissa tuollaisen maalariryökynän kanssa, joka istuu

kansallismuseossa ja jäljentää tauluja eikä osaa laittaa kunnon

kastiketta edes. Ja minä, joka vihaan "kyvykkäitä" naisia, olen vallan

ihastunut häneen ja kirjottanut monta arkkia ja pyytänyt ja rukoillut

häntä tulemaan tänne kuuskymmenvuotispäiväksi.

Kun toinen poika oli syntynyt, sanoi Hanna, hiukan tultuaan voimiinsa:

"Kuules, Nils, nyt sinä olet totuttanut minut pahaan tapaan saada

määrätä lasten nimet. Älä nyt suutu, jos pyydän saada kutsua tämänkin

pojan aivan niinkuin itse tahdon!"

Minun mielestäni se oli hiukan kovaa, mutta minä sanoin sentään:

"Sen sinä kernaasti saat tehdä, Hanna, kaikesta siitä vaivasta, minkä

tuo poika on sinulle tuottanut. Mikä hänen nimekseen sitte tulee?"

"Ah, rakas Nils, se on kyllä vaan joutava päähänpisto, mutta etkö

tahtoisi tämän kerran, tämän ainoan kerran odottaa, kunnes papilta

kuulet nimen!"

Tämä mielestäni jo oli liikaa, mutta naiset ovat arkoja sellaisissa

asioissa, ja hän sai tahtonsa läpi. Mutta kun pappi alkoi lukea

käsikirjaansa ja jo ehti veteen asti, silloin ajattelin minä itsekseni:

Jos hän nyt sanoo Adalbert, Erengisle, Edmund tai Willehard, niin ei

siitä ikänä hyvää tule. Silloin sanoi kirkkoherra: "Minä kastan sinut

Jöns Lars Andreas Isän Jumalan..." j.n.e.

"Jöns Lars Andreas!" Isä, kauppa-Lassi ja isoisä Peltoniemessä!

"Herra saattakoon! Älkää nyt pusertako rouvaa kuoliaaksi!" sanoi rouva

Johansson, joka pikku Jönsin oli maailmaan auttanut, kun minä heti

toimituksen jälkeen syleilyllä kiitin Hannaani niistä nimistä, jotka

hän oli pojallemme antanut.

Häntä kutsuttiin Jönsiksi ja hänen koko nimensä oli niin muodoin "Jöns

Jönsson". Mutta voitteko ajatella että hän siitä huolimatta, tultuaan

kahdeksannelle luokalle, osotti palavaa halua tulla — husaariupseeriksi.

Nyt jouduin minä vallan epätoivoon. Enkö minä häntäkään saisi

liikkeeseen? Ankaruus senjälkeen kuin Albertille olin ollut niin

myöntyväinen, oli mahdoton; minä vaikenin ja kärsin. Silloin tuli

poika, sillä Jönsillä on hellä sydän, eräänä päivänä luokseni

konttoriin ja sanoi:

"Antakaa anteeksi kaikki suru, minkä olen teille tuottanut, isä! Minä

tahdon totella."

"Kuule nyt, Jöns", sanoin minä, "mikä oikeastaan vetää sinun mieltäsi

noihin siunattuihin husaareihin? Ethän sinä verenhimoinen ole, ethän?"

"En, en millään muotoa, ja sodasta voimme kai toivoa saavamme pysyä

erillämme", arveli Jöns.

"Onko sinun mielestäsi sitte niin erinomaisen hienoa ja hupaista tulla

komennetuksi ja lähetetyksi milloin sinne milloin tänne kuten järjetön

luontokappale, sen sijaan että olisit oma herrasi oman tiskin takana?"

"Oh, ei suinkaan, mitä itsenäisyyteen tulee niin..."

"No, hyvä luoja, univormuako, ja iloista elämää ja toveruuttako sinun

mielesi vaan tekee?"

"Niin, sitäkin, ja sitte... ja sitte en minä tiedä mitään ihanampaa

kuin vapaana ja iloisena kiitää eteenpäin komealla juoksijalla. Minä

rakastan hevosia nähkääs, isä... mutta älkäämme enää puhuko siitä."

"Vai niin, järjetön luontokappaleko siis saisi määrätä poikani

elämän uran. Kuuleppas nyt, Jöns! Samana päivänä kun olet lopettanut

kauppakoulun ja vapaaehtoisena ollut vuoden jossakin konttorissa

Lyypekissä, seisoo hevonen sinua varten papan tallissa, hevonen, jota

ei kenenkään husariupseerin tarvitsisi hävetä."

"Onko se mahdollista, rakas, hyvä isä!" sanoi tuo lurjus ja heittäytyi

kaulaani.

Mutta kun Jöns Lars Andreas palasi Lyypekistä, ei hän tahtonut

mitään ratsuhevosta, vaan ainoastaan uusia, ajanmukaisia laitoksia

konttoriin, ja kassanhoitajan ja kontrollilaitoksen puotiin ja ikkunat

suurennettaviksi maahan asti ja varastokirjan pidettäväksi toisella

tavalla. Niin, se on totta, hän tahtoi myöskin tyttären kauppahuoneesta

Levy & Sohn, jolla oli liikkeensä vastapäätä sitä liikettä Lyypekissä,

missä Jöns oli palvellut. Tästä viimeksimainitusta emme äiti ja minä

oikein olleet hyvillämme, mutta me ajattelimme näin: Tapahtukoon

Jumalan tahto; liike on vakavarainen ja tyttö voi olla kylläkin hyvä

ihminen, vaikka onkin saksalainen. Mutta kun Jöns matkusti sinne

tervehtimään ja kosimaan, olikin Rebekka Levy jo kihloissa, niin että

meidän Jönsimme nyt on naimisissa raatimies Lundströmin tyttären

kanssa täältä Nålköpingistä, ja häneen me kaikki olemme ihastuneet.

Hänen isänsä on minun paras ystäväni, Hanna on vienyt tytön kasteelle,

meidän tyttömme ovat hänen koulutovereitaan, ja Jöns oli tanssinut

hänen kanssaan franseesia jo silloin kun yhdessä olivat käyneet

tanssikoulussa. Niin että hänestä me tiedämme mitä hän on, tahtomatta

sillä mitenkään moittia Saksan kansakuntaa ja sen naisia.

Nyt hoitaa Jöns melkein koko liikkeen, paremmin kuin minä itse

uuden ajan vaatimusten mukaan voisinkaan, ja tästä saa hän kiittää

kauppamiessivistystään, jonka hän on voinut itselleen hankkia paljon

mukavammin kuin minä sen vähän, minkä tiedän. Hän ottaa haltuunsa

toisen yksityispuolen liikkeestä toisensa perästä, ja minä tunnen aina

enemmän ja enemmän, kuinka minä tulen tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi

tuolla alhaalla, kuinka toinen toisensa perästä ne siteet irroittuvat,

jotka kerran sitoivat minut puotiin ja konttoriin. On ainoastaan yksi

side, joka kasvaa lujemmaksi vuosi vuodelta, ja se on rakkauden side

liikkeen vanhemman osakkaan ja hänen välillä, joka nyt johtaa tuolla

alhaalla.

Ainoa, mitä minulla on Jönsiä vastaan on se, että hän toisinaan on

kiivas. Ei kotona; hänen Emminsä saa tehdä ja sanoa mitä tahtoo.

Ei liikkeessäkään; ostaja saa seisoa ja lörpötellä kuinka paljo ja

kuinka pitkiä tyhmyyksiä tahansa ilman että Jönsin ystävällinen hymy

vähintäkään muuttuu. Mutta minä kerron teille pienen jutun, niin

ymmärrätte, mitä tarkotan.

Niin, se oli silloin kun Snusdala—Linkebo-rata piti vihittämän. Minä

olin, tietäähän sen: toimeenpaneva tirehtööri rautatieosakeyhtiön

johtokunnassa, ja vaikka sen itse sanon, jollen olisi oikein olan takaa

takonut, niin olisivat Linkebon tehtaat ja talon isännät vielä tänä

päivänä hevosilla saaneet laahata malmiansa ja viljaansa ulos maailman

markkinoille.

Vihkiäisissä piti tietysti olla juhlajuna ja lipuilla koristettu

lokomotiivi ja kukkaköynnöksiä kaikilla asemilla ja maaherra

virkapuvussa ja juhlapäivälliset Snusdalan tavaramakasiinissa, sillä

koko Snusdalassa ei ollut yhtään salia, joka olisi tarkotukseen

kelvannut. Ja paras kaikista oli, että itse kuningas tuli sinne ja söi

meidän kanssamme tavaramakasiinissa omassa korkeassa majesteetissaan;

mutta tavaramakasiiniksi ei suojusta kukaan ihminen olisi voinut

tuntea, sillä seinissä ei ollut käden levyistä alaa, jota eivät

Nålköpingin. Snusdalan ja Linkebon naiset olisi peittäneet ikkuna- ja

o vi verhoilla ja lipuilla ja kilvillä ja lehdillä ja kukilla; oli

näet heinäkuu. Ja pormestarin rouva oli tuonut sinne kuningas Oskarin

rintakuvan ja asettanut sen peräseinälle kahden suuren maalatun

likavesijohtoputken päälle; niitä käytetään Nålköpingissä paljon

jalustoiksi sekä kuninkaille että kukkaruukuille. Päivällinen maksoi

kolmekymmentä kruunua hengeltä ja rouva Lundin kaupungintalolta oli

tehnyt parastaan, ja keitti ja paistoi niin paljon kuin jaksoi eräässä

lautasuojuksessa ratapihalla.

No, siellä istuivat nyt kuninkaallinen majesteetti ja maaherra ja

pormestari ja minä ja muut johtokunnan jäsenet ja vanha parooni

Sviskonkärna samassa pöydässä peräseinän luona, ja sitte oli makasiini

aivan täynnä, pöytä pöydän vieressä niin että vahtimestarit tuskin

voivat pujotella läpi, sillä kaikkihan tahtoivat istua niin lähellä

hänen majesteettinsa pöytää kuin mahdollista.

Mutta makasiinin toiseen päätyyn jäi hiukan tyhjää ja silloin sanoi

pormestari minulle:

"Mitä me tuolla tyhjällä tilalla teemme? Naiset kyllä näkevät meidät

paremmin lasiruutujen läpi tavaratoimistosta."

"Kyllä tiedän, Trybom", sanoin minä, "vedetään köysi seinästä toiseen

ja annetaan köyhän kansan seisoa siellä takana armollista kuningastaan

katselemassa, niin paljo kuin sinne mahtuu."

Niin tehtiinkin, ja kansa käyttäytyi hyvin siivosti ja säädyllisesti.

Ja maaherra puhui kuninkaalle ja kuningas puhui läänille ja pormestari

radalle ja minun piti oikeastaan puhua osakkeita merkinneille kunnille,

mutta sen olin pyytänyt lääninsihteerin tekemään. Sitte ojentaa

kamariherra kuninkaalle pienen paketin, sitte antaa kuningas lämpimällä

kädellä pormestarille Pohjantähden ritarikunnan merkin ja minulle

Vaasan tähden.

Minä heitin silmäyksen ruudun taakse tavaratoimistoon ja siellä seisoi

Hanna ja pyyhki silmiään ja tytöt olivat punaisia kuin pioonit ja

nähtävästi peloissaan että minä käyttäytyisin jollakin tavoin tyhmästi,

mutta itse asiassa oli heidän laitansa kyllä sama kuin Itämaan kolmen

viisaan, että he iloitsivat kun he tähden näkivät. Istuessani ja

asettaessani tähteä rintaani huudetaan väkijoukosta:

"Maljasi Nisse! Lykkyä tykö!"

Ja kun minä katson sinne, seisoo veli Johannes köyden takana keskellä

väkijoukkoa, ja viittailee minulle pienellä sinisellä pullolla jonka

hän sitte laskee suulleen ja tyhjentää muutamin kelpo siemauksin.

Minulla oli edessäni seitsemän viinilasia ja kolme pulloa ja Johannes

otti oman väkevänsä suoraan taskusta. Jumala jakaa antimiaan niin eri

tavalla tässä maailmassa, eikä Johannes tietenkään pahaa tarkottanut.

Mutta minä sekä harmistuin että suutuin tavattomasti, varsinkin katsoen

siihen, että hän oli paljo enemmän liikutettu kun sellaisessakaan

tilaisuudessa sopii hänen alhaisessa asemassaan olevalle henkilölle.

Silloin kuuluu sieltä ääntä ja rähinää kansanjoukosta, ja minä näen

Jönsini, joka istui eräässä alemmassa pöydässä, ottavan Johannesta

niskasta kiinni ja — heittävän ulos kuin koiran. Kun minä hetken

perästä poikaa siitä läksytin, vastasi hän:

"Joll’ei hän heti olisi mennyt olisi syntynyt häväistys, ja minä pyysin

ensin häntä kauniisti, isä!"

Mutta Jöns näytti niin rajulta ja vihaiselta, että luulen että hän

olisi voinut vaikka lyödäkin omaa setäänsä.

Siihen aikaan oli Johanneksella pieni kruununtila, jonka olin hänelle

vuokrannut, mutta sitte piti minun lähettää hänet Minnesotaan, sillä

hän oli liian taipuvainen märkään, märkään ja väkevään.

Ja sitte en ole vielä puhunut tytöistämme, jotka seisoivat

tavaratoimistossa äitinsä vieressä ja katselivat isää hänen —

jollen ota lukuun tuota Johanneksen juttua — elämänsä ylpeimpänä

päivänä. Heidän nimensä ovat Greta ja Anna, he ovat suurikasvuisia

ja vaaleaverisiä ja naimisissa molemmat. Gretalla on asessori

kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Götan hovioikeudessa ja hän

asuu nyt Jönköpingissä. Anna kulki viisi ja puoli vuotta odottaen

erästä arkkitehtiä, joka asuu meidän omassa talossamme, ja jonka asiat

vielä tänäänkään eivät ole liian hyvällä kannalla. Sekä Greta että

Anna ovat kauniita naisia ja niin toisensa näköisiä kuin olisivat

he kaksosia. Taloustoimiin ovat he hyvin perehtyneet ja soittaapa

Greta hiukan, pianoakin niin että kohteliaammat vieraat jäävät

saliin ja koettavat näyttää huvitetuiltakin. Mutta kun Anna alkaa

laulaa "Mä neljäntoist' olin vuotias", hajaantuvat vieraat kernaasti

sivuhuoneisiin, sen olen huomannut.

Voidaan kai antaa anteeksi isälle, jos sanon, ettei sellaista

tyttöparia usein lasketa maailmaan meidän nykyisistä kodeistamme.

Sydämeltään puhtaina, katse kirkkaana ja mieli raittiina "kuin

kevätvirran juoksu", menivät he vihkituoliin suutelemattomina,

"hakkailemattomina" ilman kirjeitä ja kiharoita, jotka olisi pitänyt

polttaa. Siinä on kaksi nuorta rouvaa, jotka voivat matkustaa maan

ympäri tarvitsematta pelätä, että jostain nurkan takaa sukeltaisi

esiin mies, jonka katseen edessä heidän pitäisi luoda silmänsä alas

tai saada poskensa punastumaan. Asessori Rundqvist ja arkkitehti

Blom ovat saaneet heidät kokonaan niinkuin he ovat, ilman mitään

muistoja ja kokemuksia. No, asessori on mies, jolla on tulevaisuutta

ja jonkun verran omaisuuttakin, vaikka mikään Adonis hän ei ole,

koska silmät eivät oikein tahdo katsella samaan suuntaan ja tukka

on hiukan punaseen vivahtava. Mutta että Anna oli hiukan liian hyvä

arkkitehdille, tuumailimme sekä äiti että minä. Ei mitään tilauksia, ei

mitään käytännöllisyyttä mitä puutavaraan ja tiiliin ja takotöihin ja

rahteihin tulee, mutta piirustaa tavattoman hyvin, tosin enimmäkseen

sellaisia taloja, joita ei täällä Nålköpingissä rakenneta. No, herra

Jumala, kun Annamme kerran on tyytyväinen, niin vähätpä muusta.

Tytöillähän on oma tarkotuksensa tässä elämässä, mutta sydäntä

karvastelee, kun pitää laskea heidät pois kotoa. Kun pojat menevät

naimisiin on asia aivan toisenlainen, sen tiedän Jönsistä. Mies

on sentään aina mies ja määrää itse elämänsä suunnan useimmissa

tapauksissa. Jos vaimo pitää pystyssä hänen nimensä kunniaa eikä tuhlaa

yhteistä omaisuutta, niin muu kyllä menee. Mutta jättää oma rakas

tyttönsä vieraan miehen valtaan, kun tietää, minkälaisia parhaatkin

miehet ovat!

Sitte on meillä yhdeksäntoistavuotias Jenny, ja Katri, rippikoululapsi

ensi talvena, hän jota vanha hovimarsalkka suuteli ja jolle antoi

elinkoron. He ovat tummia ja hienoja ja näyttävät olevan aivan toista

rotua kuin vanhemmat sisaret. Jenny harrastaa, suureksi harmikseni,

"ajan suuria kysymyksiä" ja lukee aivan liian paljon ja juttelee niin

että tahtoo pää mennä ympäri, ja haluaa itselleen paikkaa "saadakseen

vaikutusalan ja tunteakseen itsensä itsenäisemmäksi", vaikka hän

sellaista ei ollenkaan tarvitsisi. Ensin kun hän tuli seuraelämään

täällä Nålköpingissä tulin minä oikein pahoilleni siitä että hän yhtä

mittaa tahtoi olla herrojen seurassa, jutteli, nauroi, väitteli ja

käveli heidän kanssaan sekä myöhään että varhain. Mutta sitte sain minä

kuulla, että hän on hirmuisen ilkeä ja nenäkäs heille, pisteliäs ja

härnäävä, niin että herrat pitävät häntä suorastaan pienenä hirviönä.

Jumala lasta auttakoon! Jos hän tällä tavoin jatkaa, joutuu hän tuskin

koskaan naimisiin.

Mutta jos me näin olemme kaikki koolla ja kaikki lapset ja lastenlapset

voivat hyvin ja kaikki on kunnossa eikä ole mitään huolestuttavaa eikä

painostavaa, mutta rullatuoli pienen pöydän ääressä salin keskimäisen

ikkunan alla on tyhjänä, niin ei synny oikeata tunnelmaa meidän

piiriimme.

Huoneustomme on nyt suuri, koko yksitoista huonetta, ja me olemme

vilkas perhe ja Jönsin ja tyttöjen lapset pitävät kauheata elämää kun

sattuvat yhteen, mutta kun he lähestyvät sinistä kamaria, silloin

hiljenee pienten jalkojen vauhti itsestään, äänet laskeutuvat ja

rakkaita katseita luodaan kamarin oveen.

Jos meille jotain tapahtuu, iloa tai surua, tai kirje saapuu lapsilta

tai olemme saaneet kuulla jotain uutta kaupungilta, ystävistä ja

tutuista, niin aina joku nopeasti nousee piiristä, katsoo onko

rullatuoli tyhjä ja kiiruhtaa siinä tapauksessa siniseen kamariin,

mistä ääni aina kuuluu hiljennettynä.

Siellä lepää valkoisilla tyynyillä, tavallisesti puolihämärässä, kasvot

kuin kauniin naisen, vartalo kuin raajarikon, suuruudelta lapsen

kokoinen.

Se on meidän Eevamme, kolmas tyttömme järjestyksessä, hän jonka kovat

kärsimykset ovat kuluttaneet ja sulkeneet kaikesta elämän ilosta, hän,

joka määrättiin meidän murhelapseksemme, mutta joka enemmän kuin kukaan

muu voi kääntää katseemme sinne, missä on ikuinen ilo!

Lääkärit sanovat... niin, samantekeväähän se on mitä he sanovat; auttaa

häntä he eivät kaikissa tapauksissa voi, kaikkea on koetettu. Lapsen

iloa ja nuoruuden riemua ei hän ole saanut maistaa, paljo ulkoelämästä,

luonnosta ja ihmisistä on hänelle tuntematonta, ja toisinaan vääristää

tuska kauniit kasvonpiirteet päässä, jonka hän, ikäänkuin julmalla

ivalla, on saanut pitää terveenä ja täyteläisenä, ruusuja poskilla ja

loistoa silmissä, kun muu ruumis on suhdaton luuranko.

Tunteeko ja ajatteleeko hän meidän tavallamme, vaikk'ei voi toivoa eikä

odottaa niinkuin me? Emme sitä tiedä. Emme ole koskaan huomanneet,

että ne tuulahdukset elämästä, jotka ovat voineet hänen pieneen

leposijaansa tunkeutua, olisivat aikaan saaneet hänessä kaipausta

tai alakuloisuutta. Pojat ovat uskoneet hänelle tulevaisuuden

tuumansa, tytöt ovat aikasemmin kuin äidille hänelle ilmaisseet

sydänsalaisuutensa, rakkautensa ja riemunsa, ja hänen kauniit silmänsä

ovat loistaneet hellyyttä, hän on kuunnellut osaa ottavana, hän on

koettanut hyväillä pienellä kuihtuneella kädellään; mutta kuuluviin ei

ole päässyt pieninkään tuskan ilmaus siitä että itse on auttamattomasti

sulettu kaikesta siitä, mitä elämä muuten tarjoo.

Minä luulen, että hänen sydänjuurensa näin vähitellen irtaantuvat

maasta aina sitä mukaa kuin hänen mielensä kääntyy siihen, mikä

ylhäällä on. Oikeastaan on nyt enää vain yksi side pitämässä häntä

jälellä: rakkaus meihin kaikkiin. Kuinka kauan voi se sitoa hänen

siipensä? Kuinka pian on hän kohoova kurjuudesta ihanuuteen? On julmaa

ja itsekästä rukouksillamme tahtoa viivyttää sitä hetkeä, mutta emme

muuta voi; murheen lapsi on tullut kodin auringonsäteeksi, ramman

tyttären pieni käsi on vahvempi kuin kenenkään meidän tukemaan ja

nostamaan, ja kun tuo heikko liekki sammuu, tulee se koskemaan meitä

melkein kovemmin, kuin jos joku meistä kutsuttaisiin pois terveyden ja

voiman päivinään.

Eeva tietää, mitä minä olen askaroinnut näinä päivinä. Eilen sanoi hän:

"Isä, joko sitte vieraatkin saavat nähdä sinun pikku teoksesi tahi jos

se vaan jää rakkaaksi testamentiksi äidille ja meille, niin puhutaan

siinä kai oikein paljo Jumalan ihmeellisestä hyvyydestä ja armosta?"

Minä painoin pääni alas, ja vanhat poskeni punastuivat häpeästä.

"Sen pahempi, ei paljoa, lapsukaiseni..."

Lempeiden, hellien piirteiden yli kulki musta varjo ja hän oli hetken

hiljaa. Sitte kirkastuivat kasvot taas ja hän hymyili:

"Samahan se onkin, isäni. Hänen työnsä häntä ylistävät eikä

kukaan ihminen voi kirjottaa, mitä hänelle todella on tapahtunut,

kirjottamatta ylistyslaulua Hänen kunniakseen!"

Ja näin lausuu hän, jota on lyöty niin kovasti!

Kas niin, kello on jo kuusi illalla ja kahdenkymmenen minuutin päästä

tulee äiti laivalla Tukholmasta viettämään kuusikymmenvuotispäivää

huomenna. Hänen mukanaan tulevat Albert ja hänen maalariryökkinänsä.

Jumala häntä siunatkoon, mutta jos hän öljyväreillään rupee tuhrimaan

keltaisessa salissa, parhaassa vierashuoneessamme, niin ei siitä

koskaan hyvää seuraa.

Äiti tulee! Ei auta, että on mäkituvassa syntynyt ja tullut

kuudenkymmenen vuotiaaksi ja kumaraksi ja harmaaksi. Hän, jolla on

sydämeni ollut aina nuoruuden keväästä alkaen, voi yhä vieläkin saada

sen kielet väräjämään yhtä hellästi, nyt kun pellot ovat korjatut ja

syystuuli hivelee ryppyisiä poskia!