Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi
huutokaupalla.
Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä
palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden
vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli
kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas
mahdollisesti liian aikasin.
Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti
lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi
kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi
kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin
hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin
pikku sieluni mitä suurin kauhistus.
Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset
pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat
yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin
taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja.
Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä
metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu,
päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen
välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa
vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä
perunamaahan sotkemaan.
Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi,
edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla
oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa
ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä
paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja
kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä
Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset
saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan
kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.
Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa,
suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi
minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus
siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin
tuli hän hylätyksi.
Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan,
ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain
minä paikan.
Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että
valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja
kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole
sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin
kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:
"Oletko sinä kiltti eläimille?"
"Olen", sanoin minä.
"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"
"En, Jumala minua siitä varjelkoon."
"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?"
"En, en suinkaan."
"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä
pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa
aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin
neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut,
jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren
vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan
maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku
raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.
Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa
pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä
maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja
paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.
Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava,
pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.
”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä,
päästäessään sonnin ulos.
”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat
suussa kalisivat.
Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet
metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin
herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen
lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan
kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat
ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa
kauranhelpeitä.
Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni,
ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani.
Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän
hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran
siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa,
olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka
jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää
pienten ääntä...", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.
Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen
korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma
ja ääneen itkien aloin huutaa:
"Herra kaikki ravitset,
Tarpehemme taritset — —"
Pois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.
— Hoi... Niin, niin sinä! Ulos!
Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää
ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois
pellosta.
Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua
yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni
marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni
mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:
"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa."
Ja yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:
"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa."
Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin
nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.
Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta
keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin,
silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin
että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein
vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.
"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen
velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.
Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin
jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi
auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno
neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin,
puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle
kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta
vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi:
"Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta,
ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli
joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa
vispilöilläni.
Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin
oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni,
mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku
vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä.
Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin
ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin
eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä
äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä.
Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän,
sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta
vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin
että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten
ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan
kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen
väen keskuudessa.
Mutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian
ei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana,
vähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut
puimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot
hiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella
kasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä
ei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:
"Hyvä Jumala, missä on äiti?"
Silloin kohotti isä päätänsä ja kuiskasi:
"Äiti on kuollut."
Yhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut
pelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi
ollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?
En koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin
välillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet
viittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat,
silloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun
Mäkelän Kustaa sanoi hänelle: "Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!",
sanoi hän vaan: "Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun
on kulettavana niin pitkä matka!" Maailman nähden olivat he vain kuin
kaksi yhteen valjastettua työkonia.
Ja kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti
suri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli
vaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen.
Ennenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi
suutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.
Miia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias,
olin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes
seitsemän ja Emma kolmen.
Eräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana
päivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä,
patoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte
tukkaansa ja sanoi: "Täällä täytyy pitää huutokauppa."
"Oh, näistä roskista ei kai montaakaan äyriä lähde", arveli
naapurinvaimo.
"Tarkoitin tietysti _lapsia myöskin_."
Nämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon
niiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.
Kuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana,
sateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät
tervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan
keskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat
itkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä,
eikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin
vaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo
yksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa
pelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku
sisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja
niin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:
"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?"
Silloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi
nauraa hohottaen:
"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä
tuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin."
Toisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn
sisarieni viereen ja itkin.
"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?" kysyi Jussilan isäntä,
hän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.
Puheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.
"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä
huutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen
huutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran,
niin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään
paloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies
antaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava
kolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä
ei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan
padanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan."
Niin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot
kapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa
viheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet
tuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin
virsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime
aikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä
lujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille
voinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen
ostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna
sisareni luokse ja kuiskasi:
"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä
seisoimme alttarin edessä."
Kun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka
kyyristyneinä istuimme sängyssä.
"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin
hyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei,
ukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua
pojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen
kirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa."
"Minä otan sen viidestäkymmenestä", kuului ääni joukosta.
"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta,
sanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa
ryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei
valehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin."
Kun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä
minusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä
neljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli
tuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan
niitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta
lausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte.
"Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus
yleisiin asioihin", silloin sanottiin.
Molemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi
minä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta
kruunusta kuudestakymmenestä äyristä.
Sitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin
tavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi.
Luku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi
läpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa
syntiensä tähden oli saanut niskoilleen.
"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka
tukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita
paimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa
viidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka
tapauksessa tulee kuin poika."
"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu", kuului ääni ovensuusta.
"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi
olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit
nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta.
Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme
enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät
vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"
"Lyö jos uskallat", sanoi vuohi akalle.
"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit
pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes,
ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona
kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein
pelata naisväen kanssa."
Joka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa
ja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä
ollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään
ja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan.
Joku tuolla tavoin "myyty" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi,
mutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa
"majoittamisen" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo
puolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa
pahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei
tahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan
vadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin
tekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet
paljoakaan paremmassa asemassa.
Hanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli
kuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö
vanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.
Jos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään
näistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään
mitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun
naapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. "Nyt on sinun
vuorosi", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.
Hän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi.
Kullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken
köyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi,
ja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina,
jollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.
Jussilan isäntä rykäsi, sylkiisi uunin nurkkaan ja huomautti hiljaa:
"Koreapa on, pikku raukka."
Ja esimies pani huomaamattansa pois vasaran, jota hän tähän asti oli
käyttänyt huutokauppanuijana ja sanoi tavallisella keskustelu-äänellä:
"Hän on nuorin ja vaivaloisin hoitaa, ja seitsemänkymmentä viisi
kruunua olisi sopuhinta, mutta eihän sitä tiedä, mihin omatkin lapset
vielä joutuvat, ja minä otan tytön kuudestakymmenestä. Tahtooko joku
mennä vielä alemmas?"
Sitä ei kukaan tahtonut.
Pikku Emma! Kyllä oli leipä karkeaa ja vuode kova ja hame ohut
"esimiehen" luona, mutta sinä viihdyit siellä hyvin, kasvoit solakaksi
ja vahvaksi, kuin nuori, valkonen solkikoivu haassa, ja sinä tulit
iloiseksi kuin leivonen ja kauniiksi kuin aurinkoinen toukokuun päivä.
Seuraavan kerran kun sinut myytiin, kävi huonommin, sillä ostajan
hienon takin alla sykki huonompi sydän kuin "esimiehen" karkean
sarkatakin alla. Ja kun sinua ajattelen, en tahdo muistaa tuoreessa,
täyteläisessä kukoistuksessasi, joka tuli turmioksesi, enkä kalpeassa
kurjuudessasi kun tulit Nils veljen luo kuolemaan. En, tahdon muistaa
sinua kolmivuotiaana, suloisena palleroisena, joka katseellasi voit
pehmentää satoja sydämiä, juuri sellaisena kuin olit, kun sinut myytiin
kuudestakymmenestä kruunusta...
Oli kuin olisi väkijoukko tuntenut helpotuksen ja vapautuksen tunteen
sydämessään. Esimies muutti paikkaa ja sanoi:
"Ja nyt, hyvät ystävät, on pidot lopussa, sanoi Jokelan Taneli
tanssiessaan polkkaa navetan lattialla."
"Oletko hullu, esimies? Täällähän on yksi poika vielä", sanoi Pohjosen
Jaska.
"Kas perhanaa! Missä se on sitte?"
Ruvettiin etsimään Johannesta. Lopulta hän itkevänä ja vastustelevana
vedettiin esiin puuliiteristä. Hän teki mitä kiukkuisinta vastarintaa
ja hänen ilmeinen "ällipäisyytensä" teki hänet kylläkin muutaman
kruunun kalliimmaksi kuin mitä olisi tarvittu, jos hän olisi pysynyt
tyynenä kuten me muut. Nyt hän, huolimatta seitsemästä ikävuodestaan
tuli yhtä kalliiksi kuin Emma. Ruotusotilas Tapper tuli hänen
omistajaksensa.
"Sanokaa nyt hyvästi toisillenne!" kehotti esimies.
Minä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni
ensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat
kyynelet taas esiin.
Ukot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista
tuvassa. "Vapauttavan sanan" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi
Länsikylän Lassi:
"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan
tuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa."
Tämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa
Marttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella,
kotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:
"Pidä suusi kiinni, Lassi, äläkä sekaannu meidän Herramme tehtäviin!"
Pohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja
ämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi
sen minun kannettavakseni. "Tule nyt, poika!"
Kun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat
ihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi "esimies" ja
pani par'aikaa esilukkoa oveen.
Kuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja
pieneltä!
Mutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja
kodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet
eivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen
ja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja
köyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.
Oliko siinä kerran myöskin ilo ja elämän toivo asunut?
Ehkä. Mäkitupalainenkaan tuskin ajattelee, nuoren vaimonsa kanssa
muuttaessaan matalan katon alle, kuolla puutteeseen, ja että hänen
lapsensa joutuvat huutokaupalla myytäviksi.
Kun Pohjosen Jaska tuli kotiin, piti hän seuraavan puheen:
"Tässä on vasara sen sijaan, jonka tyttö pudotti kaivoon, ja
pannunjalat ja ämpäri, jossa sopii kantaa sikaruokaa. Ja sitte
sain minä sieltä pojan, joka yöt voi maata tuvan laskettavassa
likavesisaavin vieressä."
Niin että nyt virkaveljeni terveydenhoitolautakunnassa, jonka
varapuheenjohtaja olen, voivat mahdollisesti ymmärtää, miksi minä
kesäiseen aikaan niin erityisen tarkasti pidän silmällä talojen
likavesisaaveja.