Esittely.
Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja
ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.
Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana
marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua.
Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin
arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan
matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.
Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että
luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut
ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi
kruunua.
Nimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.
Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä
hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle,
muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin
tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine
kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen;
vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat,
elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo
nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.
Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla
aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu
oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien
katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi
häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan
Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä
mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven
kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.
Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien
kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin
kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha,
kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut
tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan
vartalosi ympäri...
Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat
kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta
rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin,
viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen
hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet
kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin,
sittenkin... Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni
Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa
hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet
nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte
polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.
Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja
karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat
kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden
toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset
perunat.
Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen
öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet
täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki,
jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.
Ja ne muut kasvot?
Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia
puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun
minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien
ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin
väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä
rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä
ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että
sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.
Josko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?
Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt
perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi
sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan
tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi
hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta
hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä
hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita
sanoja, ilman personallista tapaamista.
En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät
komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu
siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän
on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon
juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin
viikon päästä.
Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen
penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen
lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa
eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.
Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren,
valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on
tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea,
ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna
vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman
rouvansa — kamarin seinältä.
Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja
liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas
olekaan konttorissa.
Jospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa...?
Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo
edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja
vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti
välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa
oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan,
ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä,
joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen
ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi
Jumalan hyvyyteen.
Jumalaan, niin... Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi,
ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä
olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen
usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä
johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen
kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.
Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen
enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen
muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.
Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan
sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan
värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa,
mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa
elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy
välttämättömästi huomauttaa, että
On huokeata Jumalalle
Tomusta köyhä korottaa,
Ja rikas panna vaivan alle
Sen mieli ynsiä masentaa.
Jumala, ihmeen tekijä
Voi alentaa ja ylentää.