RISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!
JUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä
— no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä
tahdot —
RISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.
JUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta
joku kasvannainen siellä on.
RISTO: Silmästä silmään!
JUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.
RISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin
puhut suusi puhtaaksi.
JUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.
RISTO: Suu puhtaaksi!
JUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin
otaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin,
takaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi
täsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja
laajuus.
RISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.
JUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja
potilas eri. Minä olin typerä.
RISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden
perästä?
JUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä
filosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä.
Ja turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa.
Mutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen
määrätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä,
silloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää
ryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin
monet hulluiksi.
RISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan
olemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että
kuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.
JUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat
erilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen
itse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani
kauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa.
Erilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin
tapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä
olin valmistunut.
RISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen,
jotta se maistuisi tapaukselta.
JUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista
kuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.
RISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit
kuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi
abstraktioon.
JUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista
fraseologiaa.
RISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?
JUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen
lakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian
kannalta.
RISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn
ruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa.
Kuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.
JUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi
alistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.
RISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä
täytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo
pikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta;
sehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin
aatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!
JUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä
kiirehtiä.
RISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?
JUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa
suorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi
mielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata
pysyä kylmäverisenä.
RISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.
JUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että
joskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan
kuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme
riippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun
voimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että
koetat kestää loppuun asti.
RISTO: Mihinkä loppuun?
JUSSI: Viisasteletko?
RISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä
tapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian
kannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta
tai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai
tilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa
lopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt
laskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se
on tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää
tyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen
varalääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra,
ja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian
henkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs.
Siinä olisi se tapaus.
JUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää
elonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.
RISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan
piirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman
dieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki,
joka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman
saatu henki.
JUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.
RISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti,
vähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä
kuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin
protokollat:
vakuudeksi
Risto Salonen.
Ja siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern.
Turhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema
maistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.
JUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos
sikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.
RISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli
väittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa
luontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain
toimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa
elämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma
on »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun
salaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan
kiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian
vuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen
kateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus,
elämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni
elämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän
takana honottaa läksyään.
JUSSI: Eikö hän ole lahjakas?
RISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun
tekemäni?