Ne moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina
liene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse
kernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme
kyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet
tuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme
varmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme
menneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät
ulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä
kohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat
luonnettamme.
Nämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä
tilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan
päinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme
pahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo
unohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten
tunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana
saattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain
ääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi
aavistaa.
Jokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin
pysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin
mielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin
kala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on
vain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole
käsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa
mitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen
tapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina
tarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä
kuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa
saman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».
<tb>
On pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti
että on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin
aikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat
tihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita.
Mieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin
hidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan
omituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja
ylimielisesti.
Tuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille.
Tien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista.
Toisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.
Kuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain
tuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä
pilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää
lyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.
Jokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin
hypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään.
Se etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy...
Niin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten
ystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen
suhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun
kansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun
tuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun
naista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin
kissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo,
kaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.
Edelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään
askeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat
arkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen
luottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta
puolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy
katsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi
kiiltomatoa.
Mitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista
säväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.
»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.
»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku
oikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte
arkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei
eläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä.
Tavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä
lennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi
tapahtunutkaan.
Tuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä
yksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin
taasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä
silmäilee alas maan puoleen.
Silloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin
lähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä
tulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy
edellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja
lasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.
»Se on minun kissani», sanoo kantaja.
Hän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen.
Me seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä
olevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En
ymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan
häneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on
onnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on _minun_ kissani», sanoi hän.
»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä,
mutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»
Poika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! —
yhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua
— tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin
hetkinen sitte potkaissut sitä.
Enhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan
näön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan
yhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin,
lapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen,
hiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he
murrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.
Silitän kissaa.
»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy
pinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»
»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy
parantua. Kissimirri!»
Poika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi
jo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka
oli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta,
astelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.
Heidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa.
Etumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka
on tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti
vaivaloisesti ja aristi kylkeään.
Lieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin
nähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen
aavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä
tapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen?
— Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat
sälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua
vaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.
Ja minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin
nimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että
se rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky
oli totta.