Koko aamun ovat auringonsäteet askaroineet pöydällä, tanssittaen
tomuhitusia ja piirtäen uskollisesti näkyviin tiimojen vaiheet.
Onhan nimittäin pöydänkulmalle, mikroskoopin viereen, kyhätty
pieni yksinkertainen aurinkokello, niin yksinkertainen ettei sen
rakentamiseen tarvita muuta kuin pystyyn isketty parsinneula ja
muutamia lyijykynän piirtoja. Sellaisenaan se laite kielii julki
ettei tämän huoneen asukas rakasta koneita, ei edes taskukelloa. Vain
mikroskooppi tekee poikkeuksen.
Mitä huoneessa rakastetaan, se käy vielä helpommin selville, kun
yhdenkään silmänluonnin heittää muuhun sisustukseen. Ainoalla pöydällä,
tuoleilla ja lattialla rehottaa papereissaan runsaus kuivattuja
kasveja, seuranaan miltei yhtäläinen runsaus avattuja kirjoja, joitten
sisällys ilmaisee että nekin puolestaan edustavat korkeata oppia
kasvitieteen alalta. Tässä huoneessa asustaa yliopiston kasvitieteen
dosentti, filosofian tohtori Lauri Turkka. Hän asuu äitinsä luona
täyshoidossa, mutta näyttäytyy omaisilleen tuskin muulloin kuin
päivällispöydässä.
Auringonsäteillä olisi edellä kerrottujen toimiensa lisäksi vielä
yksi luottamustehtävä. Osapuilleen siihen aikaan, kun kellojen on
tapana osoittaa seitsemää, pitäisi säteitten herättää huoneen asukas,
paistamalla silloin suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta siinä tehtävässään
ne tänä aamuna ovat suoraan sanoen täydellisesti epäonnistuneet.
Dosentti Turkka nukkuu yhä, vaikka neulan varjo pöydällä pyrkii jo
sivuuttamaan 9-numerolla merkityn piirun. Ja tämä on peräti harvinainen
tapaus.
Ihailtavalla täsmällisyydellä nousee Turkka tavallisesti seitsemän
tienoissa makuusijaltaan. Hän milloin herää pelkästä tottumuksesta,
milloin taas täytyy auringon kolkuttaa hänen silmäluomiinsa, tai
ainakin aamukahvia tuova piika, kirjojen ja kasviarkkien yli
harppaillessaan, aiheuttaa sellaisen melun että siihen on pakko
havahtua.
Nyt ovat kevätauringon säteet aikansa hypelleet nukkujan iholla,
koputellen silmäluomille, silittäen valkoista otsaa ja sinertäviä
silmänalustoja, hautoen kuopalle painahtaneita poskia. Lihava piika
on siunaillen ja voivotellen saattanut kahvitarjottimen päämääräänsä,
tuolille sängyn viereen. Mutta unipa ei ole katkennut.
Ei olekkaan tämä uni aivan luonnollista laatua. Tyhjä pulverilappunen
lattialla todistaa että on kysymys pulveriunesta, johon
kiusattu elimistö voi turvautua, pelastaakseen aivoille lyhyen,
kuolemankaltaisen levon. Tänä aamuna varhain, kun auringonsäteet vasta,
vinosti seinää pitkin lentäen, yltivät akkunapuitteisiin, silloin on
dosentti Turkka kyllä ollut jalkeilla, joskaan ei hereillä. Sillä eihän
voine sanoa hereilläoloksi sellaista sairasta olotilaa, jossa avoimien
silmien eteen unen hourio viskoo hauraita kuvasarjojaan ja korvissa
värähtelee olemattomia ääniä. Silloin ihminen on yhtaikaa unessa ja
hereillään, eikä kuitenkaan oikein tolkulla kummastakaan. Eilisillan
oudot elämykset — pienen alkoholiannoksen avustuksella — ovat tämän
hourien tuoneet työn uuvuttamiin aivoihin. Sellaisessa olotilassa
täytyy luonnon palvelijan Turkankin pistäytä kesken yön apteekissa ja
turvata pulveriin. Nyt hän yöllisen piinansa jälkeen lopulta nukkuu,
vaikka silmäluomien ja huulten väreily tietää etteivät painajaiset ole
häntä vieläkään rauhaan jättäneet.
Arastelevan koputuksen jälkeen kurkistaa tohtorin äiti ovesta, muttei
uskalla häiritä nukkuajaa. Rouva, joka on tunnetun lakimiehen leski,
kunnioittaa ja pelkää poikaansa enemmän kuin ketään muuta, enemmän
kuin miesvainajaansa, enemmän kuin vuokralaistaan kansanedustajaa.
Muitten silmissä Turkasta tuskin ainakaan mitään peljättävää löytyisi,
vaikka isonnuslasilla hakisi. Hän on tunnollinen ja sävyisä tutkija.
Näitä ominaisuuksiaan hän saa kiittää yliopistollisesta asemastaan,
sillä kiltti ja pikkutarkka työ luetaan siellä nuoren tutkijan
parhaaksi ansioksi. Mutta äiti lienee joskus, itkevän palvelijattaren
valituksista, saanut aavistaa poikansa sisimmässä erään oudomman
ominaisuuden. Se on kiihko, näivettyneen sielun salainen työmoottori.
Turkka on kaikessa hiljaisuudessa silmitön fanaatikko omaa lajiaan.
Isävainajaansa ja tämän ammattia hän väheksyy, samaten äitiään, ja
heidän mukanansa koko niin sanottua ihmiskuntaa, joka vuorostaan sitoo
saman ylenkatseen piiriin koko eläinkunnan. Hän suvaitsee vain kasveja,
muttei niittenkään joukossa loissieniä, muun kasvikunnan tuholaisia.
Pelkästä vihasta hänellä ovat loissienet erikoisalanaan. Mutta auta
armias sitä ihmistä, joka kohentelee hänen kirjojaan tai kuivattuja
kasvejaan. Se kohentelija saa kuulla tohtori Turkan äänen ukkosena
rätisevän ja silmien aivan lieskoja välähyttelevän. Pohjimmiltaan
pelottava mies on hän, joka tuossa nukkuu.
Kun Lauri Turkka lopulta rävähyttää silmänsä auki, ovat painajaisunet
ruhjoneet jäsenet raukeiksi ja pään verestävän helläksi. Hän kurkottaa
voimattomat kätensä naista kohti, joka häilyy silmien edessä. Mutta
kädet putoavat peitolle, ja sairas kääntyy vatsalleen, puskien
päänsä pieluksen sisään, välttyäkseen näkemästä toista hahmoa, joka
häilähtelee naisen kintereillä. Se on mies. Molempien sanat surisevat
kipeässä päässä, lause kerrallaan. Sellainen lause toistuu monet kerrat
peräkkäin, vaihtuakseen ilman mitään järkisyytä taas äkkiä johonkin
toiseen, joka vuorostaan samalla tavoin toistuu, toistuu.
Turkka säntää ylös etsimään pöytälaatikostaan uudemman pulverin. Sen
hän nielaisee kylmenneen kahvin mukana. Vapiseva käsi läiskähyttää
kahvia lattialle. Pulverin vaikutusta ei Turkka jaksa odottaa. Hän
ryhtyy pesemään koko ruumiinsa kylmällä vedellä. Sen tehtyään hän
pukeutuu nopeasti, tallaten kasvejaan ja kirjojaan. Hän kiirehtii ulos
kävelylle. Töölöstä vie kulku nopein, tempovin askelin Espistä myöten
kauppatorille, joka ammottaa tyhjyyttään, vaikka Nikolainkirkon kello
näyttää vasta vajaata yhtätoista. Siis on sunnuntaipäivä.
— Niin, eilenhän oli lauvantai, tuumii kulkija.
Päästyään tajulle ajasta ja paikasta alkaa dosentti Turkka saada
päähänsä jotain asiallista järjestystä. Hän herää, alkaen raukeasti
muistella eilistä iltaa.
Eilen oli Turkka kihlajaisissa, ja tänään, juuri näillä hetkillä,
tuolla kirkossa jo kuulutettiin niin sanottuun avioliittoon
filosofianmaisteri neiti Liisa L. ja lääketieteen tohtori Paavo K.
Tämä asia se on riittänyt nuljauttamaan Laurin pois raiteiltaan.
Tämä vähäpätöinen tapahtuma maailmankaikkeudessa, niin vähäpätöinen
ja oikeastaan jokapäiväinen ettei se järkevän tietomiehen puolelta
sietäisi muuta huomiota kuin hymähdyksen ja yliolkaisen onnittelun,
kuten monet muut samantapaiset typerät teot. Lauri Turkka halveksii,
miltei inhoaa inhimillistä »yhteenmenoa», joka hänestä liian läheisesti
muistuttaa koirien, kissojen ja nautaeläinten laatua.
Mutta eilisiltana hän joutui äkikseltään likeltä itseään tekemään tiliä
tämän vakiintuneen mielipiteensä kanssa. Hän meni Kulosaareen kahden
tuttavansa kihlajaisiin, ja perillä vasta huomasi jo kauan asuttaneensa
liki sydäntään toisen morsiamen kuvaa. Liisa oli hänen opintotoverinsa
ja ystävänsä, jonka selvää järkeä ja iloista uteliaisuutta botaniikan
alalla hän piti kunniassa. Nyt, eilen, Lauri yllätettynä näki Liisassa
niin sanotun rakkauden täyttämän naisen. Liisa painautui häpeämättä
tuon karkeasuisen, itserakkaan lääkärin kylkeen. Vuoroin Lauria
puistatti, kuin kerran Zornin näyttelyssä, joka oli muistuttanut
lihakauppaa. Vuoroin hänessä aukoi salaisia porttejaan jokin outo
aisteja huumaava kaipuu, joka pyrki lyömään harkintakyvyn pyörryksiin,
ja kidutti häntä, pakottamalla yhä uudelleen toteamaan että Liisa
eritoten nyt oli kaunis ja kiehtova. Tästä ei ollut enään pitkälti
kateelliseen harmitteluun että mitä peijakasta Paavo juuri Liisaa
tarvitsi, miksei välttänyt vaikka joku sairaanhoitajatar, kuten monille
muillekkin lääkäreille.
Näitä vaikutelmiaan koettaa Lauri Turkka järjestellä päässään ja
varustaa ne asiaankuuluvilla nimilapuilla, astellessaan botaanista
puutarhaa kohti, joka on hänen koeteltu turvapaikkansa maailman
myrskyissä. Puut, pensaat ja ruohot siellä ovat hänen äänettömät
ystävänsä ilman vilppiä ja petosta. Ensin hän yrittää tappaa aikaa
kertaamalla mielessään täällä kituvien havupuitten kotiseutuja ja
elämänvaatimuksia, mutta heittää sen homman alkuunsa, ryhtyäkseen
tarkastelemaan heiniä ja saroja. Ne ovat täällä joutuneet hiukkasen
huonoon hoitoon. Lopulta pysähtyy hän tylsänä ihailemaan komeaa
keväistä kukkasarkaa alppiryhmän edessä, ulkomuistista höpisten
latinalaisia nimiä. Fritillarioitten loistavissa kelloissa tungeksii
armeijoittain mehiläisiä. Eremurus kohottaa jättiläisvaltikkansa miehen
pään tasalle.
Mutta puutarhan sunnuntaitunnelmaan kuuluu tällä erää paljous nuoria
pareja, jotka etsivät syrjäisiä käytäviä ja suojattuja penkkejä.
Käytäviä kierrellessään joutuu Turkka tahtomattaan kerrassaan kahden
hempeän muiskuttelukohtauksen todistajaksi. Dosentin on paettava
rauhansa satamasta takaisin kaduille. Mennä viilettäessään keksii hän
poiketa einehtimään Kappeliin, jonka edustalla soittokunta pauhaa ja
sunnuntaikävelijät tunkeilevat niin tiheässä ettei minkäänlainen kaksin
oleminen käy päinsä.
Säästeliään dosentin tapoihin ei kyllä kuulu Kappelissa istuskelu,
mutta kerran tasapainostaan horjahtaneen on vaikea välttyä
horjahtelemasta edelleen kaikissa toimissaan. Ja tällä kertaa hän
lienee hairahtunut pahimpaan mahdolliseen paikkaan, sillä atriaansa
alottaessaan Turkka keksii muutaman metrin päässä taasen uuden
pariskunnan. Ne ovat hänen oma sisarensa ja toimittaja Uitto, molemmat
kyllä eilisiä Kulosaaren vieraita hekin, mutta odottamattomia silti
nähdä jo tänään kaksittain. Laurin on pyynnöstä siirryttävä lorun
lopuksi heidän pöytäänsä kahville. Joko tämä kevät on tehnyt kaikki
ihmiset hulluiksi tai ovat dosentti Turkan silmät tänä kirottuna
päivänä voidellut kaikkialla näkemään asioita, joille ennen on ollut
umpisokea. Oman hyväpäisen sisarensa, josta hän on toivoskellut jotain
tavallista parempaa apteekkialalla, on hän nyt näkevinään miltei
samassa eläimellisessä tilassa kuin järkevän ystävättärensä eilen.
Tilanne etoo Turkan mieltä. Kaikki vastenmieliset kihlajaishistoriat,
joitten lähettyviltä hän aina on paennut etäämmälle, piirittävät nyt
hänen eristetyn persoonansa kuin vihollisen sotajoukot tuhoon määrätyn
linnakkeen. Jostain muistin pimennoista lähenee tyttäriään tarjoilevia
äitejä, suopeasti katsahtavia isiä, uteliaasti kurkistelevia
pikkusisaria ja veljiä. Ne muistokuvat eivät sinänsä ole vaarallisia,
mutta ne ovat liittyneet samaan juoneen kuin tämä pari tässä,
jonka patterista lentää mörssärin luoteja suoraan Turkan parhaiten
varustettuun kasemattiin, veljen itsekkääseen ihannekuvaan sisarestaan.
Hätääntyneenä piiritetty pöyhii mielessään tilanteeseen sopivia
teorioja, kuten Weiningerin halventavia lausuntoja naisesta ja Freudin
seksualipsykologian paljastuksia perhekomplekseista, esimerkiksi
veljestä ja sisaresta. Ne aikoinaan ohimennen hankitut tiedot, mitä
Turkalla näistä teorioista on muistissaan, eivät kelpaa liittolaisiksi
piiritetylle, vaan päinvastoin näyttävät olevan taipuvaisia kavaltamaan
hänet hyökkääjien valtaan. — Ajattelipa ihmiskunnan eläimellisyyttä
kokonaisuudessaan tai omaa osaansa siinä, niin Turkka tuntee maan
hajoavan entisen selvän kannanottonsa alta ja pingoitetun sisäisen
ryhtinsä raukeavan niin olemattomiin että sivullisetkin sen näkevät.
Kun pöytätoverit muistuttavat että tänään on luvattu palata Kulosaareen
viettämään joutopäivää, ei herra dosentilla ole voimaa keksiä mitään
kelvollista tekosyytä, pois jäädäkseen. Hänen on uitava virran mukana.
Perillä, Paavo-lääkärin huvilassa, julistaa isäntä juhlien edelleen
jatkuvan kuin ryssän vallankumouksen. Siellä on taas pieni seurue
koolla, parittain tietysti kuin eläimet Noakin arkissa. Siinä jää
Turkalle kylliksi aikaa väkistenkin huomioida ympäristöään, joka
julkeasti vehkeilee, pari siellä toinen täällä, turvallisina siitä
tiedosta että kukin soittaa omaa instrumenttiaan, näkemättä ja
kuulematta muita.
Vain siellä, missä hintelä, mutta pystyniskainen toimittaja Uitto
daameineen ja pyöreine silmälaseineen liikkuu, siellä tyrehtyy kikatus
ja vehkeily. Toimittajalla on pienen Napoleonin pelottava maine. Hän on
nykyajan turnajaisritari, jonka sana kantaa etäälle ja pisto kirvelee.
Kukaan ei tiedä että tämä Napoleon sisimmältään on verrattavissa
pikkuiseen arkaan siiliin. Sen tietää vain hän itse, mutta sepä tieto
tekeekin hänet diplomaatiksi. Hän osaa säästää sanoja, ja osaa jakaa
ne kolmeen kategoriaan — 1. sellaisiin, jotka on hyödyllistä ääntää
rotatiokoneen välityksellä, 2. sellaisiin, jotka sopii puhua julki,
ja 3. sellaisiin, jotka on kuiskattava selän takana. Kaikki tietävät
että tuossa on tulevaisuuden mies. Sen tietää herra dosentti Turkka,
ja hienokseltaan kammoaa häntä, sen tietää neiti farmaseutti Turkka,
ja ihailee häntä, sen tietää suultaan siivoton Paavo-tohtorikin, ja
imartelee häntä valituin sanoin:
»Veli Uitto, saanko tarjota daamillesi lämmintä tai jääkahvia?» Elikkä
näin: »Hei, Armas, täältä pöydältä löydät oman sikarilaatusi. Sain
juurikään niitä hankittua Kämpistä.» — Lauria Paavo sensijaan pienellä
ivan häiveellä nimittelee ruoholääkäriksi.
— Ja tuosta apinasta tulee Liisan mies, ihmettelee Turkka. Liisa
riisuutuu hänen vuoteeseensa.
Turkan aivoihin ei mahdu tämän pykälän ratkaisu. Hänelle, Laurille,
saattaa Liisa yhä puhua järkevästi, mutta Paavonsa pakeilla impykäinen
latelee hölynpölyä ja punastelee. Toimittaja, joka huomaa Turkan
ihmettelevän tarkkailun, kuihkasee ohimennessään:
»Merkillinen teho naissydämeen on lääkärien jutuilla, raaoillakin.
Jotain sadismin tapaista kai.»
Turkka ei tiedä mitä sadismi merkitsee. Mutta hän keksii pistäytä
kirjastohuoneeseen haastattamaan tietosanakirjaa. Siellä sanotaan:
ransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut
seksuaalipatologinen mielihalu, jonka tyydyttämiseksi rakastaja koettaa
kiusata ja kiduttaa rakastettuansa.
Kuvaannollisesti puhuen mainitaan joskus että se ja se on kuin puulla
päähän lyöty. Tietosanakirjan mykistyttävä viisaus lyö puulla päähän
dosentti filosofian tohtori Lauri Turkkaa. Kun hän tuperruksistaan
selkiää tällä uudella tiedollaan mittailemaan eliömaailmaa, niin hän
on unehuttanut määritelmästä sanan patologinen. Sensijaan ärtyneitten
aivojen valopiiriin tulvii tähän asti tajunnalta hämärässä pysyneitä
esimerkkejä miten tuo ominaisuus on läpikäyvänä piirteenä kaikessa
niin sanotussa rakkauselämässä, jopa avioliitossa, jos sielullinen
kidutus otetaan mukaan. Ja ihmiselle tekee tässä pykälässä seuraa
koko muu eläinkunta. Paavon eiliset jutut vaikeista leikkauksista,
esimerkiksi siitä naisesta, ovat verrattavissa teräviin pistimiin,
joita rakastavaiset etanat työntävät toistensa ruumiiseen.
Turkan silmät kulkeutuvat kirjoituspöydälle, vanhaan operatiopuukkoon,
joka yli-ikäisenä on joutunut palvelemaan isäntäänsä kynä- tai
paperiveitsenä. Sitä käsissään punniskellen Turkka tuumii että jos
Paavo olisi etana ja puhelahjaa vailla, niin, suhteellisen koon
huomioonottaen, ainakin tuon mittaiseksi pistelisi —
Inho puistattaa Turkkaa koko sukukuntansa puolesta. Välttääkseen
ylenantamista täytyy hänen lähteä kävelylle. Veitsi jää kouraan.
Kalliokummulle noustuaan hän heittäytyy pitkäkseen ruohikkoiselle
rinteelle. Koko maailma keinuu silmissä kuin kerran karonkassa
tohtorinväittäjäisten jälkeen, kun onnellinen väittelijä naukkasi
itsensä juovuksiin. Nyt ei hän ole nauttinut pisaraakaan väkeviä
eilisillan jälkeen. Sitä suuremmalla syyllä hän säikkyy omaa tilaansa.
Huimaukselta ei kärsi edes pitkällään katsoa kummulta alas. Turpeesta
kiinni puristaen sairas rupeaa tarkastelemaan nurmen ruohoja nenänsä
edessä. Kaikki ne ovat tietysti tuttuja, samaten kuin niitten kukkien
rakenne ja silmälle näkymätön salaperäinen elontoiminta niitten
lehtimallossa, kun aurinko niihin paistaa.
— Kasvit eivät kykene tuntemaan kipua, tuumii Turkka. Niitten
käsittämätöntä rauhaa eivät voi raadella eläimelliset intohimot, eivät
ne pelkää, eivät haudo mielessään rivouksia, eikä niitä pyörrytä
ajatusten jyrkänteet. Turkka toivoisi hartaasti olevansa kasvi.
Hän on kasvi, tuo Veronica tuossa, vaatimattomin sinisin kukin. Hän
imee ravintonsa vedestä ja ilmasta, yhteyttäen viherhiukkasissaan
CO₂-kaasusta ja tuntumattoman heikoista suolaliuoksista elimellistä
ainetta. Lehtien sisällä, solujen pylväistössä, imeytyy auringon
vihertävä kajastus paisuttavana voimana kaikkialle. Ei ole aivoja ei
lihaa. Mutta vihreää ruumista pingoittaa nesteitten paljous. Kaikki
liikkeet ovat tiedotonta kasvun paisuntaa, nesteitten virtailua
putkiloissa, ja kuolleesta aineesta äskettäin luodun protoplasman
vavahtelua soluseinien sisällä. Kukat kurkottuvat — pyhät jumalat! —
kukissa heteitten ponnet repeävät auki, pursuttaen siitepölyä, jota
medestä juopuneet hyönteiset syövät ja kuljettavat lukemattomiin muihin
kukkiin. Kukan omat emilehdet odottavat raukeina pölyyttymistään.
Pieni Veronica ei ole ainoastaan sukupuoliolento, vaan kaksineuvoinen
eliö, vanki sukunsa loppumattomassa ketjussa. Hän tuntee omassa
kasviruumiissaan miltä maistuu olla mies ja miltä olla nainen. Eikä
hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin siementyä ja mädätä — tai
katkaistulla ruumiillaan ruokkia nälkäisiä nautoja.
Turkka repii pienet sinikukkansa palasiksi ja leikkelee vihreän
ruumiinsa veitsellään pikkaraiseksi silppukasaksi. Jätteet hän kokoaa
kouraansa, katsellen niitä katkerin miettein kuin luomistyönsä
tuloksista pettynyt jumala. Koko maailma on siinä hänen kourassaan.
Silmänsä terästäen hän koettaa paloitella jätteet vielä pienemmiksi. Ja
puhaltaa ne menemään. Se on maailman loppu.
Vielä pistelee Turkka veitsellä kämmeneensä, koettaakseen onko
tosiaankin jo kaikki loppunut. On, sillä mitään kipua ei tunnu. On
todistettu että eräs yliopiston dosentti Lauri Turkka ja kaikki muu on
hävinnyt sen pois puhalletun Veronican mukana.
Vain entisen Lauri Turkan muisto on tuo ruumiiton olento, joka
kävelee takaisin huvilalle. Häneltä lie sinne jäänyt vielä
jotain toimitettavaa. Iloinen seurue istuu verannalla, kukitetun
päivällispöydän ympärillä. Haamu pysähtyy hetkeksi neiti Turkan
kohdalle, mutta hypähtää sitte onnellisen morsiamen taakse, ja
valkoisten olkapäitten yli salamannopeasti painaa operatioveitsen
vasemmanpuoliseen rinnan kumpuun. Outo hurmio vääristää kasvot.
Kukaan ei ole vielä tapahtumaa käsittänyt, kun sairas ikäänkuin heräten
pyyhkäisee otsaansa. Nöyrästi hän pyytää:
»Viekää minut sairaalaan. Minä olen tullut hulluksi.»