oli yksinkertaisesti ajopuu, jommoisella villi-ihmiset vieläkin
kulkevat vetten yli, käyttäen kämmeniään tai puunoksaa melana.
Myöhemmin älyttiin sitoa useampia puunrunkoja yhteen, niin että syntyi
lautta. Tällaisen aluksen kulkua voi jo ohjata ja edistää joko
irtonaisen tahi kiintonaisen pienemmän puun, airon tai peräsimen
avulla. Sitten kun ihmiset olivat keksineet tulen käytön ja oppineet
valmistamaan itselleen työaseita, kykenivät he kovertamaan puunrungon
yhdeltä puolelta ontoksi ja saivat siten kanootin, joka on varsinaisen
veneen vanhin muoto. Alkuaan lienee tämä ollut tasapäinen, mutta sitten
opittiin nopeuden enentämiseksi veistämään keula ja perä suipoiksi.
Seuraava aste oli, että valmistettiin oikein lavalliset airot.
Miljoonat ihmiset käyttävät vieläkin tällaista ontosta puusta kyhättyä
kanoottia ainoana vesikulkuneuvonaan.
Tästä asteesta on alkanut suunnaton kehitys. Kanootista on muodostunut
mitä erilaisimpia aluksia, jotka ensin rakennettiin palkeista ja
lankuista, vihdoin raudasta ja teräksestä; ja käyttövoimaksi tuli
airojen ja purjeiden asemesta höyry ja kaasu. Kehityksen tähänastisena
huippuna ovat hirvittävät "Dreadnought"-malliset sotalaivat ja
niidenkin tuhoojat, veden alla liikkuvat sukellusalukset, suunnattomat
50,000 tonnin kantoiset valtamerijättiläiset sekä pienet sirot
moottoriveneet.
Luonnonkansojen veneet.
Mutta tämän edistyksen alkumuotoja voi vielä nykyisinkin nähdä
kehityksessään kesken jääneillä tahi luonnontilassa elävillä
kansoilla. Niillä on kullakin oman-malliset aluksensa, riippuen niiden
elintavoista ja niiden asumain alueiden ilmanalasta. Grönlannin eskimo
lähtee myrskyävälle merenulapalle hylkeen-nahkaisessa "kajakissaan",
joka on meidän palkoveneen perikuva. Se on umpinainen, niin että
sisässä istuja kaaduttuaan keikahuttaa veneensä jälleen pystyyn, ja
niin kevyt, että hän voi sen kantaa olallaan kotia. Yhtä kevyt ja
näppärä on punaihoisen intiaanin tuohesta kyhäämä piroogi, jolla hän
pelkäämättä viilettelee kuohuisia virtoja myöten. Sitä käytetään
yleisesti Kanadassa ja brittiläisessä Kolumbiassa, ja mahtuu siihen
useampikin henkilö kantamuksineen. Tyynen Valtameren Fidshi-saarelaiset
tukevat kovin kiikkeriä pursiaan niiden laitaan kiinnitetyillä
tukilaitteilla eli apukanooteilla, jotka sallivat pystyttää purteen
purjeenkin. Afrikan villikansoilla sekä monien Australian saarten
asukkailla on erikoisia kanootteja sekä rauhan että sodan tarpeita
varten. Edelliset ovat isoja, jykeviä ja usein runsaasti koristeltuja,
jälkimmäiset pitkiä, kapeita ja kevyitä, jotka voivat kuljettaa suuren
joukon sotilaita, mutta samalla ovat hyvin nopeakulkuisia. Kiinalaiset,
jotka väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla,
osaavat käyttää mainiosti hyväkseen suunnattoman maansa monilukuisia
virtoja ja keinotekoisia vesiteitä. Tiheimmin asutuissa maakunnissa
paljon ihmisiä tykkänään elää lautoilla, joilla he harjottavat
puutarha- ja maanviljelystäkin vähäisissä multapenkeissä. Heidän
kalastusvenheensä ja merirosvoaluksensa (aikaisemmin sotalaivansakin)
ovat eräänlaisia isoja, litteäpohjaisia ruuhia, "dshonk’eja" ja
"sampan’eja", joita kuljettavat nelikulmaiset, bamburaa’oilla tiheästi
tuetut purjeet.
Purjeet.
"Tuu’ittele, tuuli, purtta,
Aalto, laivoa ajele
Ilman sormin soutamatta,
Ve’en kieron rikkomatta,
Väljille meren selille,
Ulapalle aukealle."
Tämä kalevalainen toivotus kuvastaa kauniisti ensimmäisten
merenkulkijain harrasta halua päästä purrellaan liitämään vaivatta
eteenpäin, niinkuin lehdellä siipiensä avulla purjehtiva perhonen
tahi kuin orava, jonka joskus näkee häntä pystyssä seilaavan
kaarnapalasella. Arvatenkin oli muinainen soutelija huomannut myötäisen
tuulen auttavan häntä siihen suuntaan, johon hän airojensa tai
melansa avulla pyrki, ja sen vuoksi älynnyt kiinnittää pukuverhonsa
pystyynnostetun airon nenään; sitten kelpasi hänen itsensä käsivarsia
levähyttäen huilata huoletta matkan päähän.
Ensimmäinen purjemuoto oli epäilemättä tuo kaikkein yksinkertaisin,
aluksen ainoaan mastoon nostettu suunnikkaan muotoinen purje, joka
yhä vielä on ainoa käytännössä oleva kiinalaisilla ja muilla itäisen
pallonpuoliskon kansoilla. Läntisessä maailmassa tuli myöhemmin
käytäntöön kolmikulmainen tai vinokaiteen muotoinen, "latinalaiseksi"
nimitetty purjemuoto. Vasta aluksien suuretessa sekä mastojen luvun
ja ko’on yhä kasvaessa ovat helpommin käsiteltävät, tasaepäkkään ja
epäkkään muotoiset purjeet tulleet yleisiksi.
Näiden erilaisten purjeiden lukua, muotoa ja kokoa voitiin sovitella
monenmoisiin ryhmiin — riippuen alusten suuruudesta, niiden
tarkotusperästä ja kulkureitistä, miehistön lukumäärästä j.n.e.
Purjeiden muodon ja asettelun mukaan on alus "takiloitu" joko
_raakapurje-_ tahi _kahvelipurjealukseksi_. Edellisessä purjeet
ovat monilukuisia ja monennimisiä, pitkulaisia tasaepäkkäitä, jotka
vaakasuorien raakapuiden nojaan viritettyinä ovat kiinnitetyt
toinen toisensa päälle mastojen etupuolelle. Jälkimmäisessä on
niitä mastossaan vain yksi tai kaksi — alapuolella mahtavan iso
epäkäs, "mesaanipurje", ja sen yläpuolella pienempi kolmikulmainen
"latvapurje", joita kumpaakin mastoa vastaan kannattavat sen taakse
kohtisuorasti ja vinosti asetetut kahveliraa’at. Etukeulassa on
ilmaa halkaisemassa yksi tahi useampia terävän kolmikulman muotoisia
purjeita. Mastoja nimitetään järjestyksensä mukaan: keula- l.
fokkimasto, isomasto ja perämasto eli kryssi-, mesaani- l. ankkurimasto.
Eri purjealusmuodot.
Nykyiset purjealukset ovat vähitellen kehittyneet 14. ja 15.
vuosisatain asestetuista kauppalaivoista, paitsi meidän päiviemme 4-
ynnä useampimastoiset suurlaivat. Ne jakautuvat mastojensa luvun mukaan
seuraavasti.
3-mastoisia ovat "täysin rikatut" laivat eli _frekatit_, joissa kaikki
purjeet ovat raakapurjeita; parkkilaivat, jossa molemmat etummaiset
mastot ovat takiloidut kuin edellisessä, mutta perimmäisessä on
mesaanipurje, _kuunarilaivat_ ja parkit, joissa vain etumasto on
takiloitu raakapurjeella, molemmat toiset kahvelipurjeilla.
2-mastoisia: _priki_, jonka etu- ja isomasto kantavat raakapurjeita;
kuunaripriki, jossa etumastossa on _raakapurjeet_ ja isomastossa
kahvelipurje; _kuunari eli kuunertti_, jonka molemmissa mastoissa on
kahvelipurjeet.
1-mastoisia: _kutteri_, _jahti_ ja _sluuppi_ kahvelipurjeineen.
Kaikissa näissä on sitäpaitsi yksi tai useampia halkaisijoita ynnä
latvapurjeita. — Kaljaasi on 2- tai 3-mastoinen kahvelipurjealus,
jonka leveä pohja tekee sen hitaaksi mutta vakavaksi purjehtijaksi.
Luovaus.
Mutta purjehtiminen ei ole vain pelkkää myötätuuleen laskettamista.
"Tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo". Purjeita on osattava käyttää
niin, että aluksella kykenee kulkemaan myöskin laitatuulessa, jopa
miltei vallan vastaisessakin. Myötätuulessa purjepinnat asetetaan
luonnollisesti kohtisuoraan aluksen pituusviivaa vastaan;
laitatuulessa ne taas asetteluköysien ("prässien", "kuuttien" y.m.)
avulla pannaan tarpeen mukaan viistoon. Mutta vastatuulessa täytyy
turvautua "luovimiseen" — s.o. silloin purjehditaan ristiin rastiin
tuulta vastaan, purjeet siksi paljon viistoon asetettuina, että niiden
täyttyessä toiselta puolelta keula näyttää yhtä monta astetta tuulen
toiselta puolelta. Tämä on purjehtimista "vastahankaan"; ja oikean
kyljen, ylihangan l. "tyyrpuurin" ollessa tuulta kohti sanotaan aluksen
olevan "tyyrpuurin halsseilla", ja vasemman kyljen, alihangan l.
"paapuurin" ollessa päin tuulta, "paapuurin halsseilla".
Purjehduksen apukeinot.
Purjehtimiseen ei kumminkaan riitä ainoastaan taito hoitaa purjeita.
Täytyy myöskin tietää minnepäin matka käy ja missä kohdin kulloinkin
ollaan, osata varoa ajamasta alusta vaarallisilla vesillä karille,
määritellä kulun nopeus j.n.e. Kaikkea tätä varten on pakko opettanut
purjehtijoita käyttämään hyväkseen monenmoisia kojeita, joista
muinaisilla merenkyntäjillä ei ollut aavistustakaan. Tärkein niistä
on ilmansuuntien osottaja eli _kompassi_, jonka arvellaan olevan
kiinalaista alkuperää ja joka arapialaisten merenkulkijain kautta tuli
länsimaissa tunnetuksi v. 1300 tienoilla. Alkuaan kompassi uiskenteli
irtonaisena oljenkorren sisässä vedellä täytetyn kupin pinnalla, kunnes
huomattiin edullisemmaksi kiinnittää se keskusnavastaan neulan kärkeen
ja piirtää alla olevaan pyöreään valkoiseen pintaan taulu 32 eri
ilmansuunnasta, n.s. kompassiruusu. Nykyään se on laivoissa sovitettu
aina vaakasuorassa pysyvään asentoon tukevan messinkikylkisen ja
lasikantisen laatikon sisään.
Ilmansuuntia tutkivat ja paikanmääräyksiä toimittivat vanhat kansat
yksinomaan taivaan tähtien asentoa tarkastamalla. Tarpeen tämä taito
on nykyisillekin purjehtijoille, mutta matkojen kautta lisäytynyt
merien tunteminen ja suuretieteellisten havaintojen teko ovat
opettaneet piirtämään tarkkoja _merikarttoja_ sekä valmistamaan
erilaisia tähtitieteellisiä koneita. Jälkimmäisistä ovat tärkeimmät
tarkkakäyntiset kellolaitteet, _kronometrit_, ja _sekstantti_, joiden
avulla jonkin paikan maantieteellinen pituus- ja leveysaste (longitudi
ja latitudi) lasketaan taivaankappalten kulloinkin huomatusta
korkeusasemasta.
Kulun nopeus määrätään _lokin_ avulla. Vanhanaikaisessa muodossaan se
on päältä pyöreä, pohjasta tasapintainen puukapula tai samanmuotoinen
kangaspussi, joka on kahdella rihmalla kiinnitetty lokinuoraan siten
että uiskentelee sekä vaaka- että pystysuorassa asennossa. Lokinuorassa
on lukuisia solmuja ja niihin kiinnitettyjä kangas- tai nahkapalasia,
joiden välimatka toisistaan on yhtä suuri osa engl. meripenikulmasta
(1,852 km) kuin sovittu aikamäärä, 14 (tai 28) sekuntia on tunnista.
Laivan kulkiessa lapetaan lokinuoraa sen perään, ja laskemalla,
montako solmuväliä tuona määräaikana ennättää mennä, saadaan suoraan
kulun nopeus meripeninkulmissa. Siksipä ilmaistaankin laivan nopeus
"solmuväleissä". — Suuremmissa aluksissa, varsinkin höyrylaivoissa,
käytetään n.s. patenttilokia, jossa siipiratas on koneiston pääosana.
Itsetoimivan rekisteröimislaitteen avulla se laskee kulun nopeuden.
Vaarallisilla vesillä tutkitaan veden syvyyttä ja pohjan laatua
"luotaamalla", s.o. herkeämättä laskemalla ja nostamalla _luotiliinaa_,
nuoraan kiinnitettyä lyijypainoa, jonka alasyrjässä on pieni talittu
syvennys pohjanäytteiden kiinnitarttumista varten. Luotia, "sinistä
kyyhkyä", käyttelevä merimies huutaa tuontuostakin purjehdusta
johtavalle esimiehelle mittauksen tulokset, jotta tämä voi antaa
peränpitäjälle ja purjeidenhoitajille tarpeelliset määräykset.
Muista merenkulun apukeinoista tunnetaan sen pitemmittä
selittelyittäkin majakat ja luotsit, merenkulkutaulukot ja
purjehdusohjeet y.m.s. Rannikkovesillä kulkiessa täytyy erityisesti
ottaa huomioon vuorovesivaihtelut eli kuun vetovoiman säännöllisesti
joka vuorokauden mittaan aiheuttamat luode- ja vuoksivirrat, jotka
esiytyvät eri voimakkaina eri merissä.