Oli päästy toukokuun alkuun; kirkas päivä sai ihmiset hengittämään
syvään keuhkoillaan, jotka olivat jo väsyneet talven jäätäviin
sumuihin, ja auringon lämpöiset ja elähdyttävät säteet lankesivat
Templen mustille muureille.
Sisemmän jalkaportin luona, joka erotti tornin puutarhasta, nauroi ja
poltteli vartiosotilaita.
Mutta vaikka päivä olikin kaunis ja vangeille oli anneltu lupa
mennä ulos puutarhaan kävelemään, kieltäytyivät nuo kolme naista
siitä. Miehensä mestauksen jälkeen kuningatar pysytteli itsepäisesti
huoneessaan, jotta hänen ei olisi tarvinnut astua sen toisen kerroksen
huoneiston ohi, jossa kuningas oli asunut.
Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi
nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli
peitelty kaihtimilla.
Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla
kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko
päivän heidän tuloaan.
Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi
vartiota johtavaa kersanttia.
»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui
olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.
»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi,
kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen
neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»
»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton
isä?» sanoi kersantti.
»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan
toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen
kuukauteen, ja syleillä häntä... noin, noin, oikein perusteellisesti,
kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo
palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä
kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia
odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»
»Onneton isä», sanoi kersantti.
»Näin velvollisuus, isänmaa
veresi äänen vaimentaa.
Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi,
niin uhraa kaikkes velvoll...»
Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat
sointumaan _eepi_, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä
hetkellä.»
»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan
äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»
»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on
tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista:
kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».
»Kiitos, urhokas Thermopyle, kiitos», sanoi Tison.
Ja hän lähti tekemään raporttiaan kunnallisneuvostolle, mutisten
itsekseen:
»Voi vaimoparkani, kylläpä hän tulee onnelliseksi!»
»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään
Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään,
»tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»
»Mitkä seikat, kansalainen Devaux?» kysyi Lorin.
»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee
tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta,
kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi
ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä
tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti,
sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi...»
»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies,
joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»
»Mitä hänen sitten tulisi ajatella?»
»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole
myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen
onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli
kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi
vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä
paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».
»Vähätpä siitä, tämä on kaikki hyvin surkeata», sanoi Devaux.
»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten
sanoit, olla tuumiskelematta...»
Ja hän rupesi rallattamaan:
»Nicetten näin
yksinään
lehtohon päin
viileään
eilen lähtevän käyskelemään...»
Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion
vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.
»Mitä se on?» kysyi Devaux.
»Sitä voisi pitää lapsen äänenä», vastasi Lorin kuunnellessaan.
»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin
lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on
lapsia».
»Laulatko sinä?» sanoi karkea, juopunut ääni.
Ja ääni lauloi kuin näyttääkseen, miten piti tehdä:
»Rouva Véto tais luvata
koko Pariisin kaulan katkaista...»
»Ei, minä en laula», sanoi lapsi.
»Lautatko sinä?»
Ja ääni aloitti uudestaan:
»Rouva Véto tais luvata...»
»Ei», sanoi lapsi, »en laula, en, en».
»Vai niin, pikku lurjus!» sanoi karkea ääni. Ja ilmassa kuului
nahkahihnan vinkuna. Lapsi päästi tuskan ulvonnan.
»Saakeli soikoon» sanoi Lorin, »tuo iljettävä Simon siellä lyö pientä
Capetia».
Muutamat kansalliskaartilaiset kohottivat hartioitaan, pari kolme
yritti hymyillä. Devaux nousi ja lähti pois.
»Sanoinhan», murisi hän, »ettei tänne olisi koskaan tuotava isiä».
Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa
pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti
jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.
»Voi», parahti lapsi horjahtaen ja lankesi toiselle polvelleen.
»Tuo, pieni hirviö, lestini takaisin, taikka minä...»
Lapsi nousi seisaalleen ja ravisti kieltäytyen päätään.
»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan,
saatpa nähdä.»
Ja paikkasuutari Simon loikkasi kamaristaan kuten peto luolastaan.
»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin
menemme, mestari Simon?»
»Kurittamaan tuota pientä sudenpenikkaa», vastasi suutari.
»Ja miksi kurittamaan?» kysyi Lorin.
»Miksikö?»
»Niin miksi?»
»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin
eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»
»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta
uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»
»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut,
kansalainen kersantti? Vastaapas.»
»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä,
joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi
nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»
»Pyh, tyrannin lapsi.»
»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi,
joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule
rangaista.»
»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen
sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaa _Rouva
Véto_-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»
»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen
äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet
heittiö?»
»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»
»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään
Capet... eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».
»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»
»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs
vain vangita thermopyleläistä!»
»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet,
sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen
tulimmaista...»
»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin,
kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi;
minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai
on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää
kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»
»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.
Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi;
hän kääntyi vartiomiehen puoleen.
»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää
päästä äitiään katsomaan».
»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin
tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä
hyväkseen lyömällä lasta.
Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat
nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat
Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.
Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut
erottaa.
Maurice pysäytti heidät.
»Keitä te olette, kansattaret», kysyi hän, »ja mitä tahdotte?»
»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla
katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»
»Niin kyllä», sanoi Maurice; »mutta lupa koskee vain sinua, kansatar».
»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista
täällä sotilaitten keskellä.»
»Varsin hyvin; mutta ystäväsi ei pääse sisälle.»
»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä
kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja
kauhuissaan.
»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille,
joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään,
mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää
silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»
»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.
»Menkää siis», sanoi Maurice.
Molemmat naiset lähtivät.
Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä
oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.
»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä
melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»
»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin
luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi,
tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».
Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.
»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa,
»ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai
petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».
»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»
»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä
jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».
»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä
kertaa uhkasi oikein todella.
»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon
oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt
lasta».
»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaa
_Madame Vétoa_, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»
»Kurja mies!» sanoi Maurice.
»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä
pettureita!»
»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten
hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice
Lindey on petturi».
Ja hän sivalsi nahkahihnalla paikkasuutaria lujasti hartioihin.
»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä
näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».
»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö
sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä.
Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»
»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi
lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»
»Kuinka, eikö se ole nimesi?» sanoi Lorin. »Mikä sinun nimesi on?»
»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. Tunnen
Ranskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»
»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan
kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä
lailla!»
Ole huoletta», sanoi Maurice lapselle, »minä teen kyllä raportin
asiasta».
»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain
yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»
Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti
heidän luoksensa.
»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko
nähnyt äitisi?»
Sophie Tison pyörähti heti virkamiehen ja toverinsa väliin.
»Olen, kansalainen, kiitos kysymästä», sanoi hän.
Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen
äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen
olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.
Tämä pelko synnytti Mauricessa epäluulon.
Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki
lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka
näytti kirjelipulta.
»Kas, kas», sanoi hän, »olisikohan minua petkutettu?»
Hän kutsui virkatoverinsa luokseen ja sanoi:
»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä
häntä silmistäsi.»
»Mitä kummia», sanoi kaupunginvirkamies, »olisiko...?»
»Menehän sisään, kuuletko, ja heti paikalla, silmänräpäyksessä.»
Virkamies astui kuningattaren huoneeseen.
»Kutsu Tisonin vaimo tänne», sanoi Maurice toiselle
kansalliskaartilaiselle.
Viiden minuutin perästä saapui Tisonin vaimo ilosta säteillen.
»Olen nähnyt tyttöni», sanoi hän.
»Missä niin?» kysyi Maurice.
»Juuri täällä, tässä eteisessä.»
»Hyvä on. Eikö tyttäresi pyytänyt päästä näkemään Itävällatarta?»
»Ei.»
»Hän ei mennyt sisälle hänen luokseen?»
»Ei mennyt.»
»Eikä kukaan tullut vankien huoneesta sinun puhellessasi tyttäresi
kanssa?»
»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut
nähnyt kolmeen kuukauteen.»
»Muistelopa tarkasti.»
»Ai, kyllä luulenkin muistavani.»
»Mitä niin?»
»Tulihan sieltä tyttö.»
»Marie-Theresekö?»
»Niin.»
»Ja hän puhutteli tytärtäsi?»
»Ei.»
»Eikä nostanut mitään lattialta?»
»Minunko tyttöni?»
»Ei, vaan Marie-Antoinetten tytär.»
»Kyllä hän nosti nenäliinansa, jonka oli pudottanut.»
»Voi onnetonta!» huudahti Maurice.
Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello
oli hälytyskello.