Kun Maurice saapui Dixmerin ja Genevièven seurassa ruokasaliin,
joka sijaitsi päärakennuksessa, jonne hänet ensiksi oli viety, oli
illallispöytä katettu, mutta sali vielä tyhjä.
Kaikki kuusi pöytäkumppania saapuivat loinen toisensa perästä,
Ulkomuodollaan he olivat kaikki miellyttäviä miehiä, useimmat nuoria,
päivän muodin mukaisesti puettuja; olipa kahdella kolmella lyhyt
jakobiinitakki ja punainen lakki.
Dixmer esitti heille Mauricen mainiten hänen arvonimensä ja säätynsä.
Sitten hän sanoi kääntyen Mauricen puoleen:
»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat
minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet,
jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän
tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi
kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette
hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme.
Käykäämme pöytään, kansalaiset!»
»Entä... herra Morand», sanoi Geneviève arasti, »emmekö odota häntä?»
»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta
olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini.
Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa
kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja
siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että
hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»
Samassa hetkessä avautui ovi, ja kansalainen Morand astui sisään.
Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat;
vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet,
salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia
kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen
samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon
hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä
oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin
hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli
kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno,
ollakseen nahkakauppiaan käsi.
Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven
oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä
vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän
ympärille.
Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän
hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle
hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä.
Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin
ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä
häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi
mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki
hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen
tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.
Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan
pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän
pieneen piiriinsä.
Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman
miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria
vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija
suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni
esittelypuheensa kaikkia.
Maurice katseli häntä hämmästyneenä.
»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin.
Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi
minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten
välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä
joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin
ammatti muuttaa miehen!»
Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä
tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän
kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt
sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli
etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt
jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi
itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi
Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän
sai nähdä, mursi hänen sydämensä.
Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet
vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa.
Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä
sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta
1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä
päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin,
kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas;
hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä
vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo
rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka
oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan
tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka
harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève
tuon kuilun?... Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi:
rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka
hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän
tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.
Ajatus, että Geneviève rakasti toista miestä, kidutti Mauricen sydäntä.
Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä
voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.
Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta
ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen,
joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa
syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi
pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän
kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle
kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia
laskettelevalle kelpo porvarille.
Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan.
Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka
sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja
peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?
Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi
uutisia Templen tornissa olevista vangeista.
Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi
miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin
pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.
Kuitenkin sai tämä mies, jota ainakin Dixmer sanoi kelpo parkitsijaksi
ja työnjohtajaksi, Mauricen hyvän tuulen taas pian palaamaan
esittämällä erittäin isänmaallisia ja hyvin vallankumouksellisia
mielipiteitään. Tämä nuori mies puolsi määrätyissä tapauksissa niitä
voimakkaita toimenpiteitä, jotka tuohon aikaan olivat niin kovin
muodissa ja joiden sankari ja apostoli oli Danton. Hänen aseensa ja
äänensä olivat herättäneet ja herättivät vieläkin varsin tuskallisia
vaikutelmia Mauricessa, mutta hänen sijassaan ei tämä olisi murhannut
aseetonta miestä, jota piti vakoilijana, vaan olisi päästänyt hänet
puistoon ja siellä antanut hänelle samanlaisen aseen kuin itselläänkin
oli ja tappanut hänet kaksintaistelussa armolla ja sääliltä. Niin
hän olisi tehnyt. Mutta pian hän ymmärsi, että olisi liikaa pyytää
nahkurinsälliä menettelemään siten kuin hän itse olisi tehnyt.
Tämä mies, joka harrasti äärimmäisiä toimenpiteitä ja jonka
valtiollisissa aatteissa oli sama väkivaltainen järjestelmä, kuin
hänen yksityisessä käyttäytymisessäänkin, puhui siis Templestä ja
ihmetteli, että sen vankien vartioiminen oli uskottu vakinaiselle
neuvostolle, joka olisi helppo lahjoa, ja kaupunginvirkamiehille,
joiden uskollisuutta jo useat kerrat oli koetettu horjuttaa.
»Niinpä kyllä», sanoi kansalainen Morand; »mutta täytyy myöntää, että
kaupungin virkamiesten käytös on kaikissa tapauksissa tähän asti
todistanut kansakunnan heille osoittaman luottamuksen osuneen oikeaan,
ja historia tulee vielä sanomaan, että muutkin kuin kansalainen
Robespierre ovat ansainneet lisänimen lahjomaton».
»Ihan oikein, ihan oikein», vastasi kysyjä, »mutta eihän se, ettei
jotakin vielä ole sattunut, oikeuta päättämään, ettei sitä milloinkaan
tapahdu. Sama pitää paikkansa kansalliskaartiinkin nähden»,
jatkoi työnjohtaja: »eri piirien komppaniat kutsutaan vuorotellen
vartiopalvelukseen Templeen; ja näin tehdään ihan huolettomasti.
No niin, ettekö myönnä, että tuollaisessa kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta miehen komppaniassa saattaisi olla kahdeksan tai
kymmenen päättäväistä veitikkaa, jotka jonakin yönä katkaisevat
vartiomiesten kaulat ja vievät mukanaan vangit?»
»Ei», sanoi Maurice; »etkö näe, kansalainen, että se on huono keino,
sillä koeteltiinhan kolme viikkoa tai kuukausi takaperin käyttää sitä
eikä onnistuttu».
»Niin», sanoi Morand, »mutta se tapahtui vain siitä syystä, että yksi
noista aristokraateista, joita vartio oli, päästi varomattomasti
suustaan sanat hyvä herra puhuessaan en tiedä kenelle».
»Ja sitäpaitsi», sanoi Maurice tahtoen todistaa tasavallan poliisin
oivallisuuden, »koska oli huomattu Maison-Rougen ritarin saapuneen
Pariisiin».
»Vähäpä tuosta!» huudahti Dixmer.
»Tiedettiinkö, että Maison-Rougen ritari oli saapunut Pariisiin?» kysyi
Morand kylmästi. »Ja tiedettiinkö, millä keinoin hän oli tänne päässyt?»
»Täydelleen.»
»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea,
»olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut
kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka
olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat
tiedot?»
»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on
silkkaa totuutta».
Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavan
Mauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.
»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu
selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa
seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello
yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut
nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin
puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies,
joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt
miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli
ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja
syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi
Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin
uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa.
Loput tiedätte itse.»
»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin
ihmeellinen...»
»Ja se on ennen kaikkea totta», sanoi Maurice.
»Niin, siltä se tuntuu: mutta tiedetäänkö, minne nainen joutui?»
»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja
mikä hän oli.»
Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän
vapaammin.
Geneviève oli kuunnellut koko juttua kalpeana, liikkumalta ja ääneti.
»Mutta», sanoi kansalainen Morand kylmänä kuten aina, »kuka todistaa,
että Maison-Rougen ritari oli mukana siinä joukossa, joka sai aikaan
hälytyksen Templessä?»
»Eräs ystäväni, kaupunginvirkamies, joka oli sinä päivänä Templessä
päivystäjänä, tunsi hänet.»
»Hänelle oli siis kuvattu hänen ulkonäkönsä?»
»Hän oli nähnyt hänet aikaisemmin.»
»Ja minkälainen on tuo Maison-Rougen ritari ulkomuodoltaan?» kysyi
Morand.
»Viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen, pieni, vaalea; hänellä on
miellyttävät kasvot, kauniit silmät ja erinomaiset hampaat.»
Tuli syvä hiljaisuus.
»No siis», sanoi Morand, »jos ystävänne kaupungin virkamies kerran
tunsi tuon luulotellun Maison-Rougen ritarin, miksi hän ei pidättänyt
häntä?»
»Ensinnäkin, koska ei tietänyt hänen tulostaan Pariisiin, pelkäsi hän
yhdennäköisyyden johtavan hänet harhaan; lisäksi on ystäväni hiukan
laimea; hän teki kuten viisaat ja varovaiset tekevät: koska epäröi, ei
tehnyt mitään.»
»Te ette olisi tehnyt sillä tavoin, kansalainen?» sanoi Dixmer
Mauricelle nauraa hohottaen.
»En», sanoi Maurice, »myönnänpä sen: olisinhan paljon mieluummin
erehtynyt kuin päästänyt käsistäni niin vaarallisen miehen kuin
Maison-Rougen ritarin».
»Ja mitä te siis olisitte tehnyt, hyvä herra?» kysyi Geneviève.
»Mitäkö olisin tehnyt, kansatar?» sanoi Maurice. »Oi, hyvä Jumala,
se olisi ollut lyhyt temppu: olisin suljettanut kaikki Templen ovet,
mennyt suoraan kulkuvartion luokse, tarttunut ritarin kauluriin
kiinni ja sanonut hänelle: 'Maison-Rougen ritari, vangitsen teidät
maanpetturina!' Ja kun kerran olisin saanut hänen kauluksestaan kiinni,
en olisi hellittänyt, siitä otan vastatakseni.»
»Ja mitä olisi tapahtunut?» kysyi Geneviève.
»Olisi käynyt siten, että hän olisi rikostovereilleen saanut tuomionsa
ja hänen päänsä olisi tällä hetkellä jo katkaistu giljotiinilla.»
Geneviève värähti ja loi naapuriinsa kauhistuneen silmäyksen.
Mutta kansalainen Morand ei näyttänyt huomaavan tätä katsetta, vaan
sanoi tyhjentäen lasinsa tyynesti:
»Kansalainen Lindey on oikeassa; ei olisi muuta tarvittu. Vahinko,
ettei niin tehty.»
»Ja tiedetäänkö», kysyi Geneviève, »minne se Maison-Rougen ritari
joutui?».
»Tietysti», sanoi Dixmer, »on luultavaa, että hän on kaikessa
hiljaisuudessa korjannut luunsa ja heti poistunut Pariisista
huomatessaan yrityksensä epäonnistuneen».
»Vieläpä luultavasti lähtenyt maastakin», lisäsi Morand.
»Eipä ensinkään, eipä ensinkään», sanoi Maurice.
»Kuinka! Onko hän ollut niin varomaton, että on jäänyt Pariisiin?»
huudahti Geneviève.
»Hän ei ole hievahtanutkaan.»
Kaikki liikahtivat hämmästyksestä kuullessaan Mauricen lausuvan tuon
mielipiteen niin kovin varmalla äänellä.
»Tuohan on pelkkä olettamus, kansalainen», sanoi Morand, »pelkkä
olettamus».
»Eipä suinkaan, väitän, että se on tosiasia.»
»Voi», sanoi Geneviève, »myönnän, että mitä itseeni tulee, en voi
uskoa teidän lausuntoonne, kansalainen; sehän olisi anteeksiantamaton
varomattomuus».
»Olette nainen, kansatar; ymmärtänette siis erään seikan, jonka on
sellaisen miehen luonteelle, kuin Maison-Rougen ritarin, täytynyt
painaa paljon enemmän kuin hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa.»
»Ja mikä seikka voi hänen vaa'assaan painaa enemmän kuin pelko menettää
henkensä niin hirveällä tavalla?»
»Voi, hyvä Jumala, kansatar», sanoi Maurice, »rakkaus».
»Rakkaus?» toisti Geneviève.
»Aivan varmaan. Ettekö siis tiedä, että Maison-Rougen ritari on
rakastunut Antoinetteen?»
Pari kolme miestä ilmaisi epäilynsä nauramalla arasti ja väkinäisesti.
Dixmer katsahti Mauriceen ikäänkuin lukeakseen, mitä hänen sielunsa
pohjalla liikkui. Geneviève tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja
koko hänen ruumiinsa vavahti, mikä ei jäänyt Mauricelta huomaamatta.
Kansalaiselta Morandilta läikähti viiniä lasista, jonka hän juuri
oli viemässä huulilleen, ja hänen kalpeutensa olisi saanut Mauricen
säikähtämään, ellei nuoren miehen koko huomio olisi tällä hetkellä
ollut kiintyneenä Genevièveen.
»Se liikuttaa teitä, kansatar», kuiskasi Maurice.
»Ettekö sanonut, että minä naisena käsitän sen? No niin, meitä naisia
liikuttaa aina uhrautuminen, vaikka se tapahtuisikin periaatteitamme
vastaan.»
»Ja Maison-Rougen ritarin uskollisuus on sitäkin suurenmoisempi», sanoi
Maurice, »kun vakuutetaan, ettei hän ole milloinkaan edes puhutellut
kuningatarta».
»Luvallasi sanoen, kansalainen Lindey», sanoi äärimmäisten
toimenpiteitten mies, »sinä tunnut minusta koko lailla suopealla
ritaria kohtaan...»
»Hyvä herra», sanoi Maurice käyttäen kenties tahallaan tätä puhuttelua,
joka ei enää ollut käytännössä, »rakastan kaikkia rohkeita ja
uskaliaita luonteita, mikä ei estä minua taistelemasta niitä vastaan,
silloin kun ne ovat vihollisteni riveissä. Toivon jonakin päivänä
kohtaavani Maison-Rougen ritarin.»
»Ja...?» kysyi Geneviève.
»Ja jos tapaan hänet, taistelen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta.»
Illallinen oli lopussa. Geneviève antoi poistumismerkin nousemalla itse.
Samassa löi pöytäkello.
»Keskiyö», sanoi Morand kylmästi.
»Keskiyö!» huudahti Maurice, »jo keskiyö!»
»Kas, tuo huudahdus minua miellyttää», sanoi Dixmer, »se todistaa,
ettei teidän ole ollut ikävä, ja panee minut toivomaan, että tapaamme
jälleen. Teille on tämä isänmaallinen talo aina avoinna, ja toivon
teidän pian huomaavan, kansalainen, että se on myöskin ystävänne talo.»
Maurice kumarsi ja kysyi kääntyen Genevièveen päin:
»Salliiko myöskin kansatar, että tulen uudestaan?»
»En ainoastaan salli, vaan pyydän», sanoi Geneviève innokkaasti.
»Hyvästi, kansalainen.»
Ja Geneviève poistui huoneeseensa. Maurice heitti jäähyväiset kaikille
pöytätovereilleen, etenkin Morandille, joka oli häntä suuresti
miellyttänyt, puristi Dixmerin kättä ja poistui pää pyörällä, mutta
enemmän iloisena kuin surullisena kaikkien niiden tapausten johdosta,
jotka, vaikkakin niin erilaiset, olivat kiihdyttäneet hänen mieltään
illan kuluessa.
»Harmillinen kohtaaminen!» sanoi Mauricen lähdettyä nuori vaimo
purskahtaen itkuun miehensä läsnäollessa, joka oli tullut hänen
luokseen.
»Pyh! Kansalainen Maurice Lindey, tunnettu isänmaanystävä, piirin
sihteeri, puhdas, jumaloitu, kansanomainen, on päinvastoin hyvin
kallisarvoinen tuttavuus köyhälle nahkurille, jolla on kotonaan
salakuljetustavaroita», vastasi Dixmer hymyillen.
»Niinkö, uskotteko niin, hyvä ystävä?» kysyi Geneviève arasti.
»Uskon, että hänen käyntinsä antaa talollemme isänmaallisen leiman ja
synninpäästötodistuksen; ja uskonpa, että tästä illasta lähtien itse
Maison-Rougen ritarikin olisi turvassa meidän luonamme.»
Sitten Dixmer suuteli vaimoansa otsalle enemmän isällisesti kuin
aviomiehen tapaan, jätti hänet pieneen paviljonkiin, joka oli hänelle
kokonaan pyhitetty, ja lähti takaisin rakennuksen toiseen osaan, jossa
hän asui yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka olemme nähneet pöydän
ympärillä.
X