Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää
Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on,
kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet,
jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin
tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.
Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana
oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun
varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä
puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa
olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin
vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi.
Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli
huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta
nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä
1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä
jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä
omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.
Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice
oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka
sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista
kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa
ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka
paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi
syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä
alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti
kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella
menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja
oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia
laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän
kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen
päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.
Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai
kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa
oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri
rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät,
kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat
valkeat kuin norsunluu.
Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen
yhteiskunnallisesta asemastaan.
Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti
riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi,
ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä
vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme
päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon.
On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan
laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän
sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin
kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen
hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen
päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun
silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.
Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon
kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin
retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja,
lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää
kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia
murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.
Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta
hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen
tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt
Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen
sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän
huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt
halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä
teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin
käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä
ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja
Kreikan urhoilla oli.
Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja
lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen
mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan
ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa
miestä.
Ensimmäisessä taistelussa, johon hän otti osaa, toisin sanoen
Jemmapesissa, hän sai luodin, joka lävisti hänen teräksiset
hartialihaksensa ja litistyi sitten luuta vasten. Rahvaan edustaja
tunsi Mauricen ja lähetti hänet Pariisiin parantumaan. Kokonaisen
kuukauden ajan Maurice vääntelehti tuskissa vuoteellaan kuumeen
hivuttamana. Mutta jo tammikuussa hän oli jalkeilla ja johti,
vaikkakaan ei virallisesti, kuitenkin todellisesti Thermopylen kerhoa,
toisin sanoen sataa nuorta pariisilaista porvarismiestä, jotka olivat
valmiit asevoimin vastustamaan jokaista tyranni Capetin hyväksi
tehtävää yritystä. Vieläpä hän sapeli kädessä oli mukana avustamassa
kuninkaan mestausta, kulmat rypyssä synkästä vihasta, silmä kovana,
kasvot kalpeina, sydän sekä siveellisen vihan että ruumiillisen
säälin ahdistamana, ja mahdollisesti hän oli koko väkijoukosta ainoa,
joka pysyi ääneti, kun tämän Ludvig Pyhän jälkeläisen pää putosi ja
sielu nousi taivaaseen. Sitten hän kuitenkin nosti ilmaan peloittavan
sapelinsa, ja kaikki hänen ystävänsä huusivat: »Eläköön vapaus!»
huomaamatta, että tällä kertaa ei hänen äänensä ollutkaan kajahtanut
mukana kuten ennen.
Sellainen oli siis se mies, joka maaliskuun 11 päivän aamuna lähti
kävelemään Lepelletier-kadulle ja jonka kohokuvan saamme vielä
tarkemmin piirtää sen myrskyisen elämän taustalle, jota tänä
aikakautena vietettiin.
Noin kello kymmenen Maurice saapui siihen piiriin, jonka sihteeri hän
oli.
Levottomuus oli suuri. Aiottiin äänestää Konventille osoitettavasta
adressista, jossa pyydettiin tukahduttamaan girondistien vehkeet.
Mauricea odotettiin kärsimättömästi.
Ei puhuttu muusia kuin Maison-Rougen ritarista, siitä
häikäilemättömyydestä, miten tämä kuningaspuolueen vannoutunut
vehkeilijä oli toistamiseen saapunut Pariisiin, vaikka täällä oli,
kuten hän hyvin liesi, luvattu hinta hänen päästään. Tämän miehen
saapuminen pantiin edellisenä iltana Templessä tapahtuneen yrityksen
yhteyteen, ja jokainen lausui ilmi vihansa ja suuttumuksensa pettureita
ja ylimysmielisiä kohtaan.
Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja
vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa
koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän
vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.
Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän
joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt
tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän
seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen
rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri
kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa
ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun.
Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti,
teki yön muistot selviksi joka askeleella.
Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä
siihen aikaan nimitettiin.
»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi,
että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa
luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen
oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä
jossakin ikkunassa?»
Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui
seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä
iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että
eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan.
Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella
polttikin vielä.
Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla,
toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden
puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja,
hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan
olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan,
kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita
toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut,
muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi
vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja
hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt
minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen
perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat,
kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet
näyttivät sumu ja sade hävittäneen.
»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri
ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen
asuntona.»
Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan
toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään,
sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä
sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui
kotiin epätoivoissaan.
»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua
kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut
tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain
kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin
linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»