»Erehdyt, hyvä ystävä. Olin menossa suoraa päätä kotiin, kun huomasin
tämän naisen rimpuilevan vapaaehtoisten käsissä. Juoksin paikalle ja
kysyin, miksi hänet oli pidätetty.»
»Sellainen sinä olet», sanoi Lorin.
»Luonto se on ranskalaisten herrojen.»
Sitten tämä runoilijakorpraali kääntyi vapaaehtoisten puoleen ja kysyi:
»Ja miksi vangitsitte tämän naisen?»
»Sanoimme sen jo luutnantille», vastasi pikku joukon päällikkö, »koska
hänellä ei ollut lupatodistusta.»
»Pyh», sanoi Lorin, »oli sekin suuri rikos!»
»Et siis tunne Kommuunin käskyä?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Totta maar! Mutta on olemassa toinen käsky, joka tekee sen
mitättömäksi.»
»Mikä se on?»
»Se on tämä:
Näin vuorilla Kreikan Parnasson
julisti Amor kuolematon:
Sulo, Nuoruus, Kauneus ainiaan
saavat passitta käyskellä missä vaan.
Hei, mitä sanot tästä käskystä, kansalainen? Se on kohtelias, niin
ainakin minusta tuntuu.»
»Niin on, mutta minusta se ei näytä kumoavan edellistä. Ensinnäkään
ei sitä ole julaistu _Moniteurissä_, toiseksi emme ole Kreikassa yhtä
vähän kuin Parnassollakaan. Viimeksi ei nainen ehkä olekaan nuori, yhtä
vähän kuin kaunis tai suloinenkaan.»
»Väitän päinvastoin, että hän on», sanoi Lorin. »Katsokaamme siis!
Näytäpäs, kansatar, minulle, että olen oikeassa! Ota myssy päästäsi,
jotta koko maailma voisi arvostella, koskeeko julistus sinua.»
»Voi, herra», sanoi nuori nainen painautuen Mauricea vasten,
»suojeltuanne minua vihollisiltanne, suojelkaa minua nyt vielä
ystäviltänne, rukoilen sitä teillä!»
»Näettekö, näettekö, hän piiloutua», sanoi vapaaehtoisten päällikkö.
»Luulen, että hän on ylimystön vakoilija, ilotyttö, katunainen.»
»Oi, hyvä herra», sanoi nuori nainen pannen Mauricen astumaan askeleen
eteenpäin ja paljastaen lyhdyn valossa hetkeksi kasvonsa, joista uhkui
nuoruus, kauneus ja hienous. »Oi, katsokaa minua, olenko sen näköinen
kuin he sanovat?»
Maurice seisoi pää ihan pyörällä. Milloinkaan hän ei ollut
uneksinutkaan sellaista kuin mitä juuri oli nähnyt. Sanomme nähnyt,
sillä tuntematon oli peittänyt kasvonsa uudelleen melkein yhtä nopeasti
kuin oli paljastanut ne.
»Lorin», sanoi Maurice, »vaadi sinä saada viedä vanki omaan
vartiotupaasi. Kulkuvartion päällikkönä sinulla on siihen oikeus.»
»Hyvä», vastasi nuori korpraali, »ymmärrän puolesta sanasta». Sitten
hän jatkoi kääntyen tuntemattomaan naiseen:
»Lähtekäämme, kaunokainen! Koska ette halua antaa meille todisteita
siitä, että julistus koskee teitä, on teidän seurattava mukana.»
»Kuinka, teidänkö mukananne?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.
»Epäilemättä. Me aiomme saattaa hänet kaupungintalon vartiotupaan,
jonka vartiomiehistöä me olemme, ja siellä otamme hänestä selvän.»
»Ei suinkaan, ei ensinkään», sanoi ensimmäisen joukon päällikkö. »Hän
kuuluu meille, ja me hänet pidämme.»
»Voi, kansalaiset, hyvät kansalaiset», sanoi Lorin, »me suutumme».
»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää.
Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette
katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»
»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin
voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»
»Kohteliaisuus on ylimystön hyveitä, mutta me olemmekin sansculotteja»,
sutkauttivat vapaaehtoiset.
»No niin», sanoi Lorin, »mutta älkää puhuko noista asioista madamen
kuullen. Hänhän saattaa olla englantilainen. [Englannissa ei katsota
sopivaksi puhua housuista naisten kuullen. _Sans-culottes_ merkitsee
»ilman polvihousuja». Vallankumouksen alussa se oli alhaison ja
radikaalien nimitys, koska heillä erotukseksi ylemmistä säädyistä oli
pitkät housut. — Suom.] Älkää suuttuko tästä olettamuksesta, kaunis
yölintuni», lisäsi hän kääntyen kohteliaasti tuntemattoman puoleen.
»Runoilija laulaa ja mä toistan sen
hänen perässänsä kuiskaamalla:
Englanti on pesä joutsenen
ison kalalammen ulapalla.»
»Vai niin, jopa annoit itsesi ilmi», sanoi vapaaehtoisten päällikkö;
»myönnät olevasi Pittin kätyri, Englannin palkkalainen...»
»Hiljaa!» sanoi Lorin, »sinä et ymmärrä runoudesta mitään, hyvä ystävä.
Niinpä puhunkin sinulle nyt suorasanaisesti. Kuule, me olemme lempeitä
ja maltillisia kansalliskaartilaisia, mutta yhtä kaikki aito Pariisin
lapsia. Se merkitsee, että jos tulistumme, iskemme siekailematta.»
»Madame», sanoi Maurice, »näette miten on asian laita ja mitä nyt tulee
tapahtumaan. Viiden minuutin perästä teurastaa kymmenen tai tusina
miestä toisensa teidän tähtenne. Onko teidän puoltajanne omaksuma asia
sen veren arvoinen, joka virtaa sen vuoksi?»
»Hyvä herra», vastasi tuntematon pannen kätensä ristiin, »en voi
sanoa teille muuta kuin yhden asian: jos sallitte heidän pidättää
minut, koituu siitä minulle ja muillekin niin suuri onnettomuus, että
ennenkuin jätätte minut oman onneni nojaan, rukoilen teitä lävistämään
sydämeni tuolla miekalla, jota pidätte kädessänne, ja heittämään
ruumiini Seineen.»
»Hyvä on, madame», vastasi Maurice, »otan koko vastuun itselleni».
Hän päästi irti kauniin tuntemattoman kädet, joita oli pitänyt
omissaan..
»Kansalaiset», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »upseerinanne,
isänmaanystävänä, ranskalaisena minä käsken teitä suojelemaan tätä
naista. Ja kuule, Lorin: jos yksikään näistä veijareista sanoo
sanankaan, niin käytä pistimiä!»
»Taisteluun... valmiit!» sanoi Lorin.
»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja
nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»
Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä
pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.
»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä
alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai
kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään
ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus
aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen
alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.
Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät
piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut
pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen
rintaa vasten.
»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin
lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa
tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä
vastuussa.»
»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»
»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan,
»tunnussana?»... Asia on niin, että...»
»Et kai pelkää minun käyttävän sitä väärin?»
»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma
asiasi.»
»Sanot siis?» toisti Maurice.
»Sanon sen tuossa paikassa, mutta suoriutukaamme ensin näistä
veijareista! Ja ennen kuin eroamme, sanoisin sinulle vielä kernaasti
pari sanaa neuvoksi.»
»Hyvä, odotan.»
Ja Lorin lähti puhuttelemaan kansalliskaartilaisiaan, jotka yhä vielä
pitivät vapaaehtoisia kurissa.
»No, oletteko nyt saaneet kylliksenne?»
»Olemme, girondistikoira», vastasi päällikkö.
»Erehdyt, hyvä ystävä», sanoi Lorin tyynesti, »sillä me olemme parempia
sansculotteja kuin sinä, koska kuulumme Thermopylen kerhoon, jonka
isänmaallisuutta ei kiellettäne. Antakaa kansalaisten mennä», jatkoi
Lorin; »he eivät väitä vastaan».
»Siitä huolimatta on varmaa, että jos tuo nainen on epäilyttävä...»
»Jos hän olisi epäilyttävä, olisi hän karannut tiehensä tappelun
kuluessa eikä odottanut sen päättymistä, kuten näet hänen tehneen.»
»Niin», hymähti eräs vapaaehtoinen, »se on kyllä totta, mitä
kansalainen Thermopyle sanoo».
»Sitäpaitsi saamme kyllä tietää sen, koskapa ystäväni lähtee viemään
hänet vartiotupaan sillä aikaa kun me menemme juomaan kansakunnan
terveydeksi.»
»Menemmekö me juomaan?» kysyi päällikkö.
»Varmasti! Minulla on kova jano ja tunnen hauskan kapakan
Thomas-du-Louvre-kadun kulmassa.»
»No miksi et sanonut tuota heti, kansalainen? Nyt meitä kiusaa se,
että epäilimme isänmaallisuuttasi. Kansakunnan ja lain nimessä sekä
luottamuksemme todisteeksi syleilkäämme nyt toisiamme!»
»Syleilkäämme toisiamme!» sanoi Lorin.
Niinpä vapaaehtoiset ja kansalliskaartilaiset syleilivät toisiaan
innostuneina. Siihen aikaan käytettiin yhtä mielellään kaulailemista
kuin kaulan katkaisemista.
»Lähtekäämme, hyvät ystävät», huusivat silloin molemmat yhtyneet
joukot, »Thomas-du-Louvre-kadun kulmaan!»
»Entäs me!» sanoivat haavoittuneet valittavalla äänellä, »onko aikomus
jättää meidät yksiksemme tänne?»
»Niin juuri, jättää teidät», sanoi Lorin, »jättää urhot, jotka ovat
kaatuneet taistelussa isänmaan puolesta, tosin kyllä isänmaanystäviä
vastaan ja erehdyksestä, se on myöskin totta. Lähetämme teille paarit.
Laulakaa sillä aikaa _marseljeesia_, se lieventää suruanne.
Lapset synnyinmaan, marssikaatte,
päivä koittanut on kunnian.»
Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät
käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo,
joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.
»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on
tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon
suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta
silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka
juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan...»
»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen
mukaan, millä teistä näytän!»
»Ensinnäkin te sanotte _herra_, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö,
kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»
»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä
loppuun asti!»
»Kuinka niin?»
»Saattamalla minut kotiini saakka ja suojelemalla minua koko matkan.»
»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi
kauhean huonoon valoon».
»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän
hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet
joka askelella.»
»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra... sinun seurassasi,
kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»
»Kuuletko, pelastunut!» sanoi Lorin. »Hän on siis suuressa vaarassa.»
»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme
oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen.
Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme;
jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»
»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääli
Aristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:
Iris järkeni vei
ja ymmärrykseni vaatii.»
»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard
[ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme
vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»
»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko
velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni
puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»
»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä,
päätä heti!»
»Etkö väärinkäytä sitä?»
»En, lupaan sen.»
»Ei riitä, vanno!»
»Miten siis?»
»Vanno isänmaan alttarilla!»
Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja
tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla
vaaditun valan yhtään nauramatta.
»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä
on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle
'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin
roomalaista!»
»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne.
Kiitos, Lorin!»
»Hauskaa matkaa!» sanoi tämä pannen isänmaan alttarin taas päähänsä.
Ja uskollisena anakreonilaiselle maulleen hän poistui hyräillen:
»Eleonoora, viimeinkin
suloiseen suostuit syntikin.
Sä pelkäsit jo halutessas
ja vielä sitä maistaessas.
Mut kuinka pelkos poistaisin?»