Tämä ääni ilmaisi niin paljon pelkoa ja ylhäisyyttä toisiinsa
yhtyneinä, että Maurice vavahti. Sähköiskuna oli tämä väräjävä ääni
tunkeutunut hänen sydämeensä saakka.
Hän kääntyi vapaaehtoisiin sotilaihin päin, jotka neuvottelivat
keskenään. Heitä oli nöyryyttänyt se seikka, että yksi ainoa mies
oli saattanut pitää heitä kurissa, ja nyt he silminnähtävästi
suunnittelivat tappionsa korvaamista. Heitä oli kuusi yhtä vastaan, ja
kolmella oli kiväärit, muilla pistoolit tai keihäät. Mauricella oli
vain sapelinsa. Taistelusta ei saattanut tulla tasaväkinen.
Nainenkin ymmärsi tämän seikan, sillä hän painoi päänsä rintaansa
vasten ja huokasi.
Maurice seisoi silmäkulmat rypyssä; huuli oli halveksivasti koholla ja
sapeli ulkona tupesta. Hän oli kahden vaiheilla, tuliko hänen noudattaa
miehistä mieltään ja puolustaa naista vai kansalaisvelvollisuuttaan,
joka käski häntä jättämään naisen heidän haltuunsa.
Äkkiä näkyi Bons-Enfants-kadun kulmassa välähtelevän useita
kiväärinpiippuja ja kuului kulkuvartion tahdikkaita: askelia.
Huomattuaan väenkokouksen kulkuvartio pysähtyi noin kymmenen askeleen
päähän siitä, ja korpraalin ääni huusi: »Ken siellä?»
»Ystävä», huusi Maurice, »ystävä! Tule tänne, Lorin!» Mies, jolle tämä
määräys annettiin, lähti marssimaan kahdeksan miehen etunenässä.
»Vai niin, se oletkin sinä, Maurice», sanoi korpraali, »jaha,
elostelija, mitä sinä toimitat kadulla tähän aikaan?»
»Itsepähän näet, tulen Veljien ja Ystävien piirin kokouksesta.»
»Niin juuri, mennäksesi Sisarien ja Ystävättärien piirin kokoukseen.
Kyllähän se tiedetään.
Armaani, sun lempijäsi
uskollinen, hellä käsi,
puoliyö kun lyönyt on,
avaa salvat kammion,
jotka sulkevat sun multa
illan tullen, tyttökulta.