-- Minä tietysti edustan siinä unikuvassa tätä meidän liikettämme ja
veljeni niitä suomalaisia, jotka ovat liikkeellemme antaneet
aatteellisen kannatuksensa, vaikka eivät ole tahtoneetkaan siihen
aktiivisesti ryhtyä. Kun minä esimerkiksi lähdin matkaan ja puhuin
asiasta veljelleni, hyväksyi hän kyllä askeleeni, mutta itse ei
perheellisenä virkamiehenä sanonut voivansa siihen ottaa osaa.
Hyväksymme hänen loppuselityksensä naulan päähän osattuna.
-- Ja uskokaa jos tahdotte, pojat, -- jatkaa M. innostuneesti näppiään
lipsauttaen, -- mutta meidän hommamme on merkinnyt paljon Suomen
vapaudelle. Sanokoot nyt mitä sanokootkin, mutta kyllä se vielä
kaikille selviää.
Miltä kannalta sitä asiaa vallankin juuri noina vallankumouksen
alkuaikoina erinäisillä tahoilla katsottiin, sitä kuvaa hyvin seuraava:
Pari päivää tämän jälkeen palasi Vuoksi kaupungille tekemältään
vierailulta meidän pääkortteeriimme Suomen asemalle. Hän oli
hyvin alakuloisessa mielentilassa seuraavasta syystä: hänen
vierailupaikassaan oli ollut koolla joitakin Pietarin suomalaiseen
sivistyneistöön kuuluvia nuoria herroja. Nämä olivat hyvin selvästi
antaneet tietää, että he pitävät meidän menettelyämme kevytmielisenä ja
tuomittavana, mutta samalla lohduttaneet sillä, että he ovat kyllä
säälineet meidän kohtaloamme sekä antavat meille anteeksi.
Kiivas suuttumuksen kuohahdus valtasi meidät, joille Vuoksi tätä
kertoi.
-- Me emme kaipaa emmekä tarvitse kenenkään anteeksiantoja! -- huudahti
yksi joukosta. -- Kysymys on vain siitä, voidaanko niille
maitosuonisille nuorille herroille antaa anteeksi, jotka lukujaan ja
karrieeriaan ajatellen ovat rauhallisesti istuneet alallaan ja
diplomatiseeranneet silloin kun sortaja on isänmaatamme tallannut
julkeammin ja röyhkeämmin kuin koskaan ennen. Diplomatia ei kuulu
nuorille. Me olemme kuunnelleet veremme ääntä ja noudattaneet sydämemme
käskyä ja sen vuoksi isänmaa on kerran antava meille hyvän
tilinpäästön. -- -- --
Osa meistä jää yöksi toisen luokan vaunuihin, osa hajaantuu
rautatieläisten koteihin.
Hermot ja mielikuvitus ovat siksi kiihdyksissä, että unta on mahdoton
saada. Loikoilen sohvalla, jutellen maisteri R:n kanssa niistä
mahdollisuuksista, joita vallankumous avaa Suomelle. R. on
historiantutkija ja paljon ovat hänen ajatuksensa kuluneina aikoina
seuloneet Suomen kansan kohtaloa sekä sen tulevaisuuden mahdollisuuksia
-- ja niinhän on vähin itsekunkin laita meistä Shpalernajassa
eläneistä.
Puolen yön tienoissa tulee vaunuun, jonka olemme panneet pimeäksi,
kaksi sotilasta kivääreineen, ryhtyen etsimään jotakin. He ottavat
tulitikulla valkeaa, nostavat peitteitä ja tutkivat makaavien kasvoja.
Jokohan meitä suomalaisia etsitään uudelleen vangittaviksi? vilahtaa
mielessäni. Mutta sotamiesten käytös ei juuri puhu sellaisen
olettamuksen puolesta.
-- Mitä te etsitte? -- kysyy R.
-- Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, --
vastaavat sotilaat.
-- Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, -- selittää R.
-- Harashoo! -- sanovat sotilaat ja poistuvat.
Hm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina
julkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä
lymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä
on syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä
etsitään ja armotta surmataan.
Kun Jussi V. muutamana päivänä palaa kaupungilta ja minä tiedustan,
missä hän on ollut, vastaa hän:
-- Olin vähän poliiseja jahtaamassa.
-- No saitko monta pudotetuksi?
-- Olisihan niitä saanut, mutta ei ollut asetta. -- -- --
Lämpimään kiitollisuuden velkaan saattoi meidät vankilasta päässeet
Suomen rautatieaseman henkilökunta. Suomalaiseen sivistyneistöön
kuuluvain suhtautuessa meihin hieman kuin ruton saastuttamiin,
varustautui mainittu henkilökunta heti maanantaina rohkeasti ja
auliisti ottamaan meidät huostaansa. Keskuudestaan keräämillään
varoilla panivat he meitä varten pystyyn ruokatarjoilun yhdistyksensä
huoneistossa aseman vieressä. Siellä ovat meille koko sen viikon, jonka
olemme pakotetut vielä Pietarissa viettämään, ilmaiseksi tarjolla
oivalliset ateriat. Ja nautinto onkin saada pitkästä aikaa syödä
kotoista ruokaa kuoriperunoineen ja kaurapuuroineen. Tässä suhteessa
tulkitsi iäkäs kanttori Palmu varmaankin meidän kaikkien tunteet, kun
hän ensi kerran aamiaispöydän ääreen tullessaan ja puolinenällä
lepäävien sankalasiensa yli silmäillessään pöytää pani kätensä ristiin
ja julisti korkealla paatoksella:
-- No Jumalan kiitos, että näkee vielä silakkaa ja kaurapuuroa!
Mutta rautatieläisten vieraanvaraisuus ei supistunut tähän ruuan
tarjoiluun, jota heidän naisväkensä hoiti, vaan he tarjosivat lisäksi
meille ilmaiset asunnot perheissään. Siten sain minäkin jo seuraavana
päivänä kortteerin erään vaihdemiehen siistissä ja miellyttävässä
asunnossa ja nautintopa oli viettää seuraava yö kunnollisella vuoteella
puhdasten lakanain välissä.
Kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein tulee varmaankin jokainen
Shpalernajasta vapautunut suomalainen kauan muistamaan sitä alttiutta,
vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, mitä Suomen aseman henkilökunta
osotti meille tuon viimeisen Pietarissa vietetyn viikon kuluessa.
-- -- --
Onnen tunnettani sumentaa käsikirjotusteni kohtalo. Eräänä päivänä tuo
provisori S., joka on käynyt Shpalernajassa sekä pistäytynyt minunkin
kopissani, siellä olleet kirjani sekä vihkon, jossa on uuden romaanini
alku. Tämä herättää minussa heikkona kyteneen toivon kipinän
ilmiliekkiin ja muutamien tuttavain kera lähden nyt itsekin entistä
olinsijaani katsomaan.
Koska vankila heti tyhjentymisensä jälkeen on joutunut rosvojen
temmellyspaikaksi, on sen porteille asetetta sotilasvartiat. Mutta kun
mukanamme olevat naiset livertelevät heille kauniita sanoja, pääsemme
sisälle.
Hävityksen kauhistus kohtaa meitä joka askeleella. Sisäpihalla on
kaikki puuaine palanut. Käytävissä on hujanhajan kaikenlaista puoleksi
palanutta törkyä. Siellä täällä on vesijohtotorvia rikottu ja puoleksi
jäätyneinä puroina lorisee vesi pitkin lattioita. Suuri joukko
akkunoita on rikottu.
Kopistani on tietysti kaikki tyyni mukaan kelpaava rosvottu:
alusvaatteet, sukat, pyyheliinat, tyynynpäälliset, viltti. Lusikan,
suola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi. Saman kohtalon
ovat luonnollisesti saaneet toverinikin vaatetavarat, sillä hänkään ei
ottanut mitään mukaansa.
Osastonvartian nurkassa on lattialla kasa puoleksi palaneita papereita
ja vihkoja. Muutamat kansien jäännökset ovat aivan samannäköiset kuin
minun käsikirjotusvihoissani. Ahdistunein sydämin alan niitä
tutkistella, mutta omistani en löydä jälkeäkään. Kun joku meistä tietää
vankilan varastohuoneen, menemme sinnekin katsomaan. Mutta se tarjoaa
vieläkin toivottomamman näyn: paljaat, nokeentuneet tiiliseinät ja
lattialla metriä vahvalti tuhkaa!
Viimeisimpänä toivonani on osastonvartia. Kun saisin hänet käsiini,
että voisin kuulla käsikirjotuksistani! Jos olisi vähänkään toiveita
niiden tallella olosta, lupaisin hänelle vaikka pari sataa ruplaa, jos
hän voisi toimittaa ne minulle takaisin.
Ilmestyypä sitten pääkortteeriimme Massisen veljesten seurassa vartia
Omnapuu. Häneltä saan kuulla, missä osastonvartia, ukko Afanasjev --
nyt vasta saan hänen nimensäkin tietooni --, tätä nykyä asustaa.
Saatuani Jussi V:n ja lääket. kandidaatti L:n tovereikseni lähdemme
iltahämärissä etsimään asianomaista taloa, joka on Shpalernajakadun
varrella, lähellä vankilaa.
Pihalla kohtaamme, tietysti sivilipuvussa, vartia Jakovlevin, joka
näyttää olevan pikku hutikassa. Iloisesti tulee hän meitä tervehtimään
ja neuvoo Afanasjevin asunnon.
Kapuamme ylöspäin pimeässä ja likaisessa porraskäytävässä ja soitamme
muuatta ovikelloa. Ovi aukenee ja Jussi V. työntyy edellä pilkkopimeään
etehiseen.
-- Ka terve, käy sisäh! -- kuuluu sieltä tuttu ääni.
Työnnymme eteenpäin ja seuraavassa hetkessä olemme pienen pienessä
kamorkassa, joka on täynnä sikin sokin heitettyjä huone- ja
talouskaluja, joiden välissä liikkuvat Afanasjevin vaimo ja lukuisa
lapsijoukko. Ystävällisesti ja iloisesti tervehtivät he kaikki meitä ja
raivaavat istuimia huoneen perällä. Ja eukko, kivuloisen näköinen,
laiha ja molempia jalkojaan ontuva staruha, ryhtyy heti teetä
laatimaan. Saamme kuulla, että he ovat ennen asuneet vankilassa, missä
heillä on ollut samanlainen pieni, sementtilattiainen kamorkka, kylmä
ja vetoinen, jonka vuoksi vaimo on jo vuosikymmenen sairastanut vaikeaa
kolotusta. Roskaväen raivon ja ryöstönhimon takia oli heidän
vapautuspäivänä täytynyt rihkamineen kiiruunkaupalla paeta vankilan
piiristä. Kolme vartiaperhettä asuu nyt tilapäisesti tässä samassa
kamorkassa.
Minua ihan kauhistuttaa ajatus, että toistakymmentä ihmistä on
pakotettu edes tilapäisestikään asumaan tällaisessa kopissa. Ja millä
he mahtanevat elää? Palkkahan on ollut niin surkean pieni, ettei
minkäänlaisista säästöistä voi olla puhettakaan. Ja lisäksi kuuluu tuo
palkkavähäinenkin olevan kahdelta kuulta saamatta! Mutta iloisia he
ovat, vaikka tuon ilon takana näyttää olevankin kyyneleet lähellä.
Lapset ovat kauniita ja kesyjä, vanhin tytär, noin viisitoistavuotias
neitokainen, on kerrassaan kaunottaren alku. Kuusivuotias, sairaloisen
näköinen Ljubov tulee, polveeni nojaten, rakentamaan tuttavuutta
kanssani. Kun pistän hänelle muutamia ruplan seteleitä ja kehotan häntä
antamaan ne äidilleen, ei tämä tahdo mitenkään suostua niitä
vastaanottamaan.
Huligaanivangit kuuluvat vainoavan entisiä vartioitaan. Niinpä kuuluu
edellisenä yönäkin yrittäneen väkisin tänne heidän asuntoonsa muutamia
Shpalernajassa säilytettyjä roistoja, kostaakseen muka kärsimänsä
vääryydet. Meillä suomalaisilla, jotka olimme Afanasjevin osastossa,
ei kellään ole hänestä ikäviä muistoja. Ukko kertookin, että
päällikönapulainen Antonov -- koipeliini -- murisi hänelle toisinaan
siitä, että hän on muka liian hyvä "noille suomalaisille".
Käsikirjotuksiini nähden sammuttaa Afanasjev minulta viimeisenkin
toivonkipinän. Hän kertoo niiden olleen varastohuoneessa ja sen olivat
vapauttajat heti alussa sytyttäneet tuleen. Olinhan itsekin jo nähnyt,
kuinka perusteellista jälkeä tuli oli siellä tehnyt.
Neuvottelen hiljaa toverieni kanssa, eikö meidän olisi syytä
meikäläisten keskuudesta kerätä pieni rahalahja tälle tuuliajolle
joutuneelle perheelle. Teen juotua ehdotamme sitten Afanasjeville, että
hän lähtisi meidän seurassamme Suomen asemalle, mihin hän hiukan
vastusteltuaan suostuukin. Kädenkäänteessä saamme siellä kokoon
viitisenkymmentä ruplaa. Kyynelsilmin ottaa Afanasjev ne vastaan ja
suutelee Kemppaista, joka rahat hänelle antaa, molemmille poskille.
-- -- --
-- Seyn on tuotu asemalle!
Kuin pommi putoaa tämä uutinen eräänä aamuna keskellemme
rautatieläisyhdistyksen talolla. Silmänräpäyksessä ovat kaikki
liikkeellä, rientäen asemalle.
Asemahuoneisiin ja -sillalle ei sivullisia lasketa ja meidän täytyy
pysähtyä aseman edustalla olevalle pienelle torille. Sinne on
kerääntynyt jo melkoinen joukko yleisöä, sekä sotilaita että
siviliväkeä. Muuan nokkela, venäjän taitoinen meikäläinen kiertelee
sotilasten joukossa selittämässä, että Seyn on kaiken sen pahan alku ja
juuri, mitä Suomessa viime vuosina on tapahtunut ja kuinka hän on
Suomessa koettanut näytellä kuningasta.
-- Revitään se palasiksi! -- kiihtyy jo muuan harmaatakki.
-- Ei huolita, vaan menköön herja duuman tuomittavaksi, -- estelee
kiihottajamme.
Väkijoukossa syntyy liikettä ja aseman portaille ilmestyy Seynin tuttu,
vastenmielisyyttä herättävä haahmo. Hänen seurassaan on hänen rouvansa
ja Borovitinov, kaikki kolme merisotilaista muodostetun vartiaston
ympäröiminä. Kulkue pysähtyy hetkeksi portaille ja Seyn tuntuu
vartiastoa komentavalta upseerilta tiedustavan hevosta tai
automobiilia. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole näkyvissä.
-- Vai hevonen! -- huutavat sotamiehet. -- Kävele, sika, onhan sinulla
paksu niska!
Alistunein ilmein tyytyy upseeri joukon komentoon, joku takana olevista
sotilaista tyrkkää Seyniä selkään ja niin lähtee kulkue liikkeelle.
Samalla puhkeaa torille kokoontunut väkijoukko, jonka halki kulkue
etenee, mitä moniäänisimpään haukuntaan ja ulvontaan.
Yöllä on ollut ankara lumipyry ja kaduilla on korkeita kinoksia.
Tahallaan mutkittelee vartiasto sellaisten kautta, niin että vangit
saavat väliin polviaan myöten kahlata lumessa. Seyn on kalpea ja
näyttää purevan hampaansa lujasti yhteen. Vihellysten ja herjausten
keskeltä erottaa huutoja sellaisia kuin: "Sabaka! Tsar Finlandi!"
Niin vastenmielistä kuin onkin nähdä yksinäisiä ihmisiä kansajoukon
häväistyksen esineenä ja niin helposti kuin myötätunto sellaisissa
tapauksissa kiepahtaakin uhrin puolelle, niin tällä kertaa ei ainakaan
kukaan meistä suomalaisista tunne muuta kuin silkkaa tyydytystä,
nähdessään tuon isänmaansa monivuotisen pyövelin, jonka pelkkä
ulkomuotokin todistaa jo raakuutta ja häikäilemättömyyttä, alennettuna
ja solvattuna marssivan kohti vankilaa. Eikä hänen vaimonsakaan, tuon
Isebelin kohtalo, herätä meissä hituistakaan sääliä.
Jos kellään, niin on Frans Albert Seynillä syy tällä haavaa huudahtaa:
-- _Sic transit gloria mundi_ -- siten katoo maallinen loisto! -- -- --
Seynin ilmestyminen vangittuna Pietariin on puhuva todistus siitä, että
vanha järjestelmä on jo Suomessakin kukistunut ja että tie on auki
meidän Shpalernajan miesten vihdoinkin lähteä kotimatkalle.
Sunnuntaina, maaliskuun kahdentenatoista päivänä, lausuu meistä suurin
osa hyvästit ystävällisille isännilleen ja nousee Helsinkiin lähtevään
junaan.
Mikä ihana tunne -- kuinka monesti siitä Shpalernajassa uneksinkaan! --
istua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia
tienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja
onnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa
vaunussa reipas laulu.
Rajajoen yli kulkiessamme kohotamme huikean hurraa-huudon. Rajajoki!
Mitä kaikkea sen ylitse onkaan aikojen kuluessa kulkenut, ryöminyt,
hiipinyt ja matanut idästä meidän maahamme! Alkaen entisaikain ryöstöä
ja murhaa tietävistä sotajoukoista aina Bobrikovin ja Seynin aikain
santarmeihin ja yhdenvertaisuus-tshinovnikkoihin, russakoista ja
kolerabasilleista aina viime päivien sekapäisiin bolshevikeihin,
rosvoileviin svaboda-solttuihin ja arvottomiin ruplanseteleihin saakka!
Kolme sataa vuotta sitten pystytti Kustaa II Aadolf Laatokan
koilliskulmaan rajakiven, joka on siellä vieläkin olemassa. Onko tämä
kohtalokas aika Rajajoen varteen pystyttävä toisen kiven, entistä vielä
paljon selvempää kieltä puhuvan, joka kaikille idästä tuleville
ilmottaa, että tästä alkaa vapaa, _suvereeninen Suomi_? Järkähtämätön
uskoni on, että niin on tapahtuva. Sillä se on välttämätön elinehto
Suomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo määrännyt elämään,
kasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman tehtävänsä suuressa
kansojen perheessä -- siitähän sisältää historiamme läpi aikojen
puhuvia todistuksia.