Kevään merkeissä valkenee maanantai, maaliskuun kahdestoista päivä.
Taivaanlaki on sininen ja kuulas, vastapäisillä katoilla leikkivät
päivänsäteet ja ikkunakomeroissa kuhertelevat kyyhkyset iloisesti.
Naapuri H. lähtee tänään varhain sotaoikeuteen. Tunnin kuluttua palaa
hän kuitenkin koppiinsa. Pyydän häntä telefooniin ja kysyn siihen
syytä. Hän kertoi vain, että kun vangit olivat lähdössä oikeuspaikkaan,
annettiin käsky, että kunkin on palattava takaisin koppiinsa.
-- Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, -- teemme me
toverini kanssa johtopäätöksen.
Kello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on
leppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja
tyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.
-- Toveri, kuuletteko, ampuvat! -- huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin
naulattuna paikoilleen.
Olen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta
ja sen vuoksi vastaan kuivasti:
-- Puita hakkaavat jossakin.
Mutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.
-- Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.
Jännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka
raskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.
-- Da, streljajut, -- myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin
nyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia
räsähtää.
Ne käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu
kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.
Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan
keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin,
odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan
yksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet,
merkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu
vesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin
kaamea myrskynpuuska...
Kohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan
ruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla
olevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee
venttiilin raosta.
-- Kuuletteko, toveri? -- huutaa hän minulle.
Laukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän
ääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina
ja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.
Yhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne
vastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan
sisäpihalla.
-- Avatkaa ovet! -- kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.
Onko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä
minun on mahdoton tietää.
Joukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.
-- Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet -- huutaa toverini
venttiilistä ulos.
Hänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä
maan alta.
Käytävässä on tähän saakka ollut hiiren hiljaista. Nyt alkaa sielläkin
kohista ja paukkua, toverini viskaa palttoon päälleen, juosta vauhottaa
ympäri koppia, puuskuttaa ja lausuilee käsittämättömiä sanoja. Hetkisen
päästä kuotasee hän palttoon päältään ja istahtaa jakkaralle,
ponnahtaakseen jo seuraavassa tuokiossa ylös ja ottaakseen jälleen
palttoon ylleen. Hänen silmänsä pyörivät, hengitys on läähättävää ja
minua ei hän enää huomaakaan. Hän on mitä täydellisimmässä
vallankumoushumalassa.
Päivällisen syötyäni olen minä istahtanut vuoteelleni tupakoimaan. Kun
laukauksia alkaa pihallakin kajahdella, uskon että vapautuksen hetki on
ovella. Mutta mikähän sekamelska tässä syntyneekään? Entäpä jos
vartioille on annettu käsky äärimmäisessä tapauksessa ampua meidät
suomalaiset koppeihimme? Tai on itse vapauttajat provoseerattu käymään
kimppuumme? No, sille ei mahda mitään, sillä olemmehan me, aseettomat
miehet, yksi paikassaan kuin hiiret satimessa.
Pelkäänkö? Sytytän uuden paperossin ja totean, ettei tulitikkua
pitelevä käteni yhtään vapise. Samalla tuntuu minusta, että kaikki
muutkin Shpalernajan suomalaiset istuvat siten äänettöminä alallaan ja
kohtalon valtaan heittäytyneinä odottavat, mitä tuleman pitää.
Kohina, ryske ja laukaukset käytävässä lähenevät. Yhtäkkiä alkaa
etäämpää kuulua kiireellistä ovien aukomista.
-- Kuuletteko, ovia avataan? -- huohottaa toverini.
Hätäiset askeleet, huudot, yksittäiset laukaukset ja ovien ryske
lähenee. Nyt kirskuu meidän lukkomme ja ovi paiskataan selälleen.
Aukossa vilahtaa vartia Petrov, hermostuneesti olkapäitään nytkien, ja
hänen kintereillään revolverit ojona ja silmät tulta iskien kaksi
mustatukkaista "jakobiinia".
Toverini syöksyy kuin nuoli käytävään. Minä seuraan perässä.
-- Svaboda! svaboda! -- huudetaan joka puolella, kattoon ja ikkunoihin
suunnattuja revolverinlaukauksia pamahtelee ja vangit ja vapauttajat
suutelevat toisiaan.
Saan siinä sekamelskassa käsiini naapuri H:n, opettaja S:n, Kemppaisen
ja Jussi V:n.
-- Kuulkaahan, eikö ole parasta että me pysymme kukin kopissamme ja
varromme, kunnes tässä syntyy jonkunlaista järjestystä, -- ehdotan
toisille. -- Onhan tietämätöntä kuinka ulkona on asiat. Siellä voi olla
taistelu käynnissä ja meidän on turhaa sinne pistää nenäämme.
-- Aivan niin, aivan niin! -- yhtyy minuun harmaatukkainen opettaja S.
ja mielenliikutuksesta vapisten palaa hän koppiinsa.
Juuri kun minä itse olen parahiksi päässyt koppiini, tulee toverini ja
tarttuu minua käsivarresta.
-- Nu, tavarishtsh, vai tänne aiotte jäädä! -- huutaa hän ja lennättää
minut käytävään.
Nyt ottaa vallankumouksen henki minutkin valtaansa. Siepattuani
palttoon, kalossit ja lakin yhdyn joukkoon, joka suudellen, käsiä
puristellen ja halaillen kierii käytävässä kuin monipäinen hirviö. Pian
ovat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja
svabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen.
Joukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta
nyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla
tupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät
näytä ymmärtävän tämän taivaallista. Avuttomasti mongertavat he minulle
jotakin.
-- Svaboda, svaboda! -- toimitan minä ja taputan kumpaakin olkapäälle.
Lisäksi selitän minä puhuvilla eleillä, että nyt on pantava tavaransa
myttyyn, mytty selkään ja sitten kiiruusti matkaan. Sitä kieltä
ymmärtävät he täydellisesti, lapsellisen ilon vallassa taputtavat he
töpökäsiään ja kummankin vinot silmät kutistuvat hyvästä mielestä
kahdeksi viiruksi. Seuraavassa hetkessä juosta tepsuttavat he
matkoihinsa kuin kaksi joulutonttua.
Jussi V. samoinkuin toisetkin viidennen kerroksen suomalaiset ovat
jälleen ilmestyneet joukkoon. Pieni mytty kainalossaan seisoo
ensinmainittu hajasäärin syrjempänä, katsoo hymyillen toisten
suutelemista ja arvelee rauhallisesti:
-- On ne nuo ryssät.
Mutta joukko alkaa soljua alas ja virta tempaa meidätkin mukaansa.
Kerros kerrokselta kasvaa joukkomme. Toiset viivähtävät vielä
kopeissaan, lyöden rikki akkunoita, ruhjoen pöydät, jakkarat sekä
sytyttäen patjat palamaan. Ikkunat helisevät joka puolella, revolverit
pamahtelevat, hurraahuudot tärisyttävät seiniä ja ilmassa tuntuu savun
käryä.
Yhä pahemmaksi käy tungos ahtaissa portaissa. Jalkani eivät toisinaan
koske ollenkaan maahan. Muutamat purjehtivat eteenpäin toisten
hartioilla. Mitä moninaisin paljous mitä erilaisimpia kasvon tyyppejä
ja kaikilla näillä kasvoilla oma, eri tavalla epänormaali ilmeensä!
Suuteleminen ja käsien puristelu jatkuu, huudetaan, nauretaan,
itketään ... kaikkea sekaisin.
Mikä mainio tilaisuus filmarille saada kiitollisia aineksia elävien
kuvien sarjaan!
Erikoisesti painuu mieleeni muuan vanha eversti, joka rinnalleni
likistyneenä, lakiton, harmaatukkainen pää mielenliikutuksesta
täristen, soljuu virran mukana eteenpäin...
Ilmassa kiirivien savupilvien taajetessa saavumme pohjakerrokseen. Kuin
hitaasti liikehtivä jättiläiskäärme soljuu tuhatpäinen joukkomme
johonkin käytävään, jossa en ennen ole ollut. Käytävän perällä näkyy
rivi sotilaita, jotka suurta hirttä -- mistähän lienevätkin sen
käsiinsä saaneet? -- tahdissa heiluttaen murtavat rautaista porttia,
joka sulkee käytävän suun.
-- Hei-juu-ja-jop! -- huutavat ne mahtavaa asettaan heiluttaen ja minun
mielessäni vilahtaa Flaubertin esittämä kuva Karthagon piirityksestä.
Ryskyen sortuu jykevä portti ja esteettömästi soljuu vankijoukko
eteenpäin. Seuraavassa hetkessä olemme Shpalernajakadulla, kirkkaassa
päiväpaisteessa, Jumalan vapaan taivaan alla.
-- Hurraa! -- -- --
Kuten myöhemmin saamme kuulla, ei Shpalernajan vartiokunta ole tehnyt
pienintäkään vastarintaa -- mikä olisikin merkinnyt heille
perinpohjaista turmiota, sillä olihan vapauttajien joukossa paljon
kivääreillä ja pistimillä asestettuja sotilaitakin. Päällikkö oli kyllä
-- kerrottiin -- antanut vartiokunnalle käskyn tehdä vastarintaa, mutta
itse hän -- kuinka miehekästä! -- oli puittinut tiehensä. Samoin olivat
hänen apulaisensa tehneet, otettuaan huostaansa vankilan rahavarat.
Kopeista ulos päästyämme ei vartioita näkynyt missään. He olivat
väkijoukon sisään murtautuessa piiloutuneet vankilan kirkkoon.
Ainoastaan ani harvat, kuten Petrov, pysyivät miehekkäästi paikallaan
ja avasivat tulijain pakotuksesta oman osastonsa kopit. Mutta useimmat
vartiat olivat piiloutumisen kiireessä vieneet avaimet mennessään. Sen
vuoksi täytyi suuri osa koppeja avata murtamalla ovet.
Meidän suomalaisten ikäpresidentti, apteekkari J., kertoi
vapautuksestaan seuraavaa:
Syötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen
vuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän
kun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken
maattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen
merkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi
pirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin
ruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka
viittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti
kehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä
hetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka
asettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille
sekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun
hämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt
paikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.
Ainoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi
tunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi,
että hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin
yksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut "Jakobiini"
oli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja
suusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen
ympärilleen, selittäen että "etot haroshij tshelavjek", minkä johdosta
eräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.
Kuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton
vankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos
kadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on
Shpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla
soilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen
hurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni
pari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka
heti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.
-- No terve, kaima! -- huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.
Nyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt
Kyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli
mahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät
onnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen
näkyvistäni.
Mutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen
herrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.
-- Onko se Wilkuna? -- kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää
hän itsensä: -- Minä olen se aina mainittu ... ja kun hän on maininnut
nimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei
jok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka
itse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä
syytettiin.
-- Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin... -- jatkaa hän heti
esittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon,
ei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä
ehdottikin.
-- Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, -- jatkaa hän, --
ja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa
ollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja
herätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.
Hänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko
tuuheine ryssänpartoineen.
-- Entäs minä, -- yhtyy hän juttuun, -- minä näin viime yönä meidän
parisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla
heräsin, olin laittautumassa toiseen.
-- Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me
olemme viime yönä nähneet vaimomme.
Mutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:
-- Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää
viivyttele.
Häneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan
väkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät,
ei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat
jalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin
matkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat
kotiinsa saapuneet.
Tällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean
lumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja
hurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan
hänen kättään.
-- Nu tavarishtsh, revaljutsija! -- sanon hänelle.
-- Da! -- vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.
Siinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen,
vilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen
viiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä
parhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän
muiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.
Yhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään
vaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa
ojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä
vallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt
vallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta
kieltää.
Huomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka
kivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja
kysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.
-- Tshort jejo snajet -- piru hänen ties! -- vastaa sotilaskansalainen
oikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole
ainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva
viinan löyhkä.
Koetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen
kohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin
meidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua.
Kun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat
nämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on
yhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin
korkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi
kerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä
sekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.
Vihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua
eteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon
maljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin.
Jokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan
seuraten hajaantuvat miehet eri suunnille...
Lopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen
ylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi
kansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa
kuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä
hänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on
vangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan
on hänet tuotu vasta pari päivää sitten.
Nautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona,
samoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon
kansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset
tervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on
vapautunut, onnellinen ilme.
Kulkeudumme päivänpaisteiselle Nevskin Prospektille, jota pitkin soljuu
taajat väkijoukot, etupäässä sivistyneistöön kuuluvaa yleisöä. Sen
keskuudessa vallitsee hilpeä, innostunut mieliala, hymyilevien naisten
valkoiset hampaat loistavat kilpaa punaisten rusettien kanssa, joita
näkee jo useimpien rinnassa. Pelosta ja epävarmuudesta ei väkijoukoissa
huomaa jälkeäkään. Kaikki tekee sen vaikutuksen, että vallankumous on
ainakin Pietarissa, voitollisesti läpäissyt.
Taistelu ei silti vielä ole lopussa. Kiihkeää ammuntaa kuuluu eri
puolilta kaupunkia: kiväärit ja kuularuiskut ratisevat sekaisin ja aina
väliin jymähtää kanuunanlaukaus. Sivilipukuisten miesten näkee,
varsinkin syrjäkaduilla, kantavan julkisesti aseita: kiväärejä,
miekkoja, pistimiä, revolvereja. Keskenkasvaneilla poikasillakin näkee
kellä karbiinin, kellä paljaan pajunetin. Tuleepa muutamalla kadulla
vastaamme tyypillinen suurkaupungin hamppari, syfilistinen naamataulu
iloisessa irvistyksessä, suupielessä mahorkkasavuke ja kävelykeppinä --
paljas ratsuväen sapeli. Siis sanskulotti Jumalan armosta!
Sotilasjoukkoja, mikä paremmassa, mikä huonommassa järjestyksessä,
marssii eri suuntiin. Joukkojen johtajina on tavallisesti aliupseereja
ja vääpeleitä, harvemmin nuoria vänrikkejä tai luutnantteja, joiden
rinnassa aina loistaa kauas näkyvä punainen rusetti. Väliin karkaa
eteenpäin hurjaa laukkaa kasakkajoukkoja, niin että maa tömisee.
Kaikkialla risteilee mitä erilaisimpia varustettuja autoja: suuria
rämisten liikkuvia kuorma-autoja, joissa seisoo tiheässä tungoksessa
joukko kivääreihinsä nojaavia "jakobiinejä" punaisine lippuineen,
raskaasti, ikäänkuin röhkien eteneviä, jättiläiskoppakuoriaista
muistuttavia panssariautoja, joiden ampumarei'istä pistävät näkyviin
konekiväärien suut, sekä siroja, umpinaisia punaisen ristin autoja
sanitääreineen ja laupeudensiskoineen.
-- Mutta mitäs tuo nyt on?
Ällistyneenä pysähdyn katukäytävälle ja tuijotan muutamaan
ensinmainitunlaatuiseen kuorma-autoon, joka punaisten lippujen
hulmutessa kiitää ohitsemme. Eikö siinä hurjapäisen jakobiinijoukon
keskellä seiso yksi oman pöytäkirjaryhmäni nuorukaisista, hinterä
ylioppilas B., hän, jonka piti saada tuomionsa helmikuun seitsemäs
päivä? Ihan totisesti se on hän! Ja kuinka hänellä silmät
loistavatkaan, kun hän pitelee kädessään lähes itsensä mittaista
kivääriä!
Myöhemmin tavatessani hänet Suomen asemalla saan kuulla, ettei tämä
ollut mitään näköhäiriötä, vaan että hän tosiaankin oli ollut "hiukan
huvittelemassa."
Alamme vähitellen soljua Suomen asemaa kohti.
Shpalernajaa lähestyessämme näemme entisiltä asuinsijoiltamme kohoavan
taivasta kohti mahtavan savupilven. Varsinkin näkyy oikeuspalatsin
puoleisessa osassa riehuvan tuli, valtavien liekkien lyödessä ulos
suurista ikkuna-aukoista. Näky on pumpulia meidän sydämillemme, sillä
hajoavathan siellä m.m. hra Mashkevitshin uurastusten hedelmät, ne
laajan laajat pöytäkirjat liitteineen kypeninä ilmaan.
Oikeuspalatsia vastapäätä olevan arsenaalin akkunat on rikottu ja
portit auki murrettu. Sieltä ovat varmaankin peräisin ne aseet, joita
näkee niin viljalti siviliväestön huostassa.
Nevan rantaa lähestyessämme näyttää siltä kuin joutuisi Liteinin silta
siinä tuokiossa taistelunäyttämöksi. Toisella puolen on joku
joukkokunta ja sitä vastaan ryhmittyy toinen tälle puolen.
Keskikaupungilta tulla huristaa automobiili toisensa jälkeen, sillan
päässä kaartavat ne soveliaaseen asentoon, kiväärien ja kuularuiskujen
suut valmiina syöksemään tulta sillan toista päätä kohti.
Asetun toverini kanssa pitkin rantakadun reunaa kulkevan kiviaidakkeen
taa suojaan mahdolliselta kuulasateelta. Mutta yhtäkkiä selviää uhkaava
tilanne, rauhallinen yleisö alkaa jälleen liikehtiä sillalla ja virran
mukana solumme mekin kotoiselle puolen Nevaa.
Suomen asemaa lähestyessämme huomaamme sen edustalla pari tuttua
toveria. Ne ovat siinä ottamassa vastaan kaupungilta valuvia
suomalaisia ja neuvomassa heitä asemapihalle, missä rautatieläiset ovat
luovuttaneet meille useita toisen luokan vaunuja tilapäisiksi
kortteereiksi.
Siellä tapaamme jo suuret joukot miehiä koolla. Ja ihanaltapa tuntuu
istahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka
puolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita.
Syötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään
käsiksi.
Siinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni
nuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: -- terve!
Katson kättä antaessani kysyvästi ja vasta hyvän tuokion perästä
tunnen: sehän on oman pöytäkirjaryhmäni miehiä, medisiinari S. Mutta
kuinka muuttuneessa asussa! Parta on kokonaan hävinnyt, päällä on
hänellä uuden uutukainen palttoo turkiskauluksineen ja päässä komea
kriminnahkainen lakki. Se veitikka on siis ehtinyt hankkia itselleen
rahoja, käydä parturissa ja pukukaupassa sekä kaiken päälliseksi ollut
mukana vallankumousta edesauttamassa, mistä on puhuvana todistuksena
kivääri, jota hän uljaasti kantaa kädessään.
Kertomista on miehillä kokemistaan ja näkemistään. Tuskin on yksi
ehtinyt lopettaa, kun toinen tempaa jo suun vuoron. Iloiset
naurunpurkaukset keskeyttävät välistä puheenturinan ja nuorukaisten
kelmenneille poskille alkaa puna nopeasti palata.
-- Oletteko kuullut minkälaista unta Nissinen oli nähnyt viime yönä? --
kysyy joku.
-- No minkälaista?
-- Hän oli ollut olevinaan Mashkevitshin puheilla ja kysynyt, milloin
meidät suomalaiset päästetään täältä pois. Mashkevitsh oli katsonut
häneen moniaan hetken vihaisesti ja tiuskaissut: -- huomenna!
Niin, unet! Kaikki me olemme Shpalernajassa pitäneet tarkkaa kirjaa
unistamme ja kieltämättä onkin unikakkinen maalannut eteemme monta
merkillistä kuvaa -- niistähän olen jo aiemminkin yhden ja toisen
esimerkin kertonut.
Kun keskustelu on siirtynyt uniin, juttelee ylioppilas H:kin, hän,
jonka Mashkevitshin pöytäkirjat väittivät olleen mukana räjähdyttämässä
ilmaan viidettä miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia
sotatarpeita, seuraavan unen, jonka hän oli nähnyt Shpalernajassa
aikaisemmin talvella:
Hän oli veljensä kanssa ollut seisovinaan jossakin suuressa huoneessa,
mikä oli kuin aseman odotussali. Salin nurkassa istui suuri ja ruma
äijä, jolla oli tavattoman iso nenä. Hänen edessään seisoi pieni, sievä
poika, jolta vaari äreästi tiukkasi jotakin asiaa. Kun poika ei
vastannut hänen mielikseen, ärtyi vaari ärtymistään ja tempasi lopuksi
pojan kämmentensä väliin ja puristi häntä niin että poika kävi aivan
siniseksi. -- Katsos, mitä tuo vaari tekee, sanoi M. veljelleen, --
mennään auttamaan poikaa. -- En minä voi, mutta mene sinä jos tahdot,
vastasi veli. Silloin meni M. yksin ja tarttui vaaria suuresta nenästä
sekä väänsi niin rajusti, että vaari tuskasta parahti ja päästi pojan
käsistään.
Yleisen hyväntuulen vallitessa ryhdymme miehissä unta selittämään. Ja
sehän onkin varsin helppo tehtävä: ruma vaari suurine nenineen, sehän
on tietysti Venäjä, ja poika on Suomi. Mutta M:n ja hänen veljensä osa?