Olen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja
käytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat
oli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan
kestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia
tuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään
mahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa
lyhentää.
-- Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, -- kuului äijän vastaus.
-- Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? -- kysyn
minä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.
-- Ka shuat, ja sitt' kiruta!
Senkin äijäkränä, kun ei ole sitä ennen sanonut! päivittelin itsekseni,
mutta toisaalta tunsin itseni tavattoman iloiseksi saamastani tiedosta.
Heti seuraavana perjantaina kirjotin tilauskirjaani muun muassa sanat:
"1 tetrad bolshavo sorta": 1 vihko suurta lajia.
Ja katso, viikon kuluttua siitä toi osaston äijä minulle ruplan
maksavan, sinisiin pahvikansiin sidotun vihkon, jossa oli 71 lehteä.
Lehdet oli vankilan kansliassa numeroitu sekä niiden lukumäärä
ilmotettu viime sivulla, johon myös yksi päällikönapulaisista oli
kirjottanut nimensä sekä painanut sen alle laajan lakkasinetin. Kaikki
tämä sitä varten, että voitaisiin helposti kontrolleerata, onko vanki
käyttänyt lehtiä johonkin salaiseen kirjevaihtoon.
Kohta saatuani tietää, että oli mahdollisuus hankkia kirjotusvihkoja,
oli mielessäni alkanut elää eräs laajempi romaaninaihe. Ja niinpä heti
vihkon saatuani olin alkanut intensiivisesti työskennellä. Viikkoa
ennen toverin ilmestymistä olin saanut ensimäisen vihkon täyteen
kirjotetuksi sekä tilannut jo uuden.
Muutamia päiviä yhdessä elettyämme saapui se vankilan kansliasta
asianmukaisesti numeroituna ja leimattuna, joten minä pääsen jälleen
työtäni jatkamaan. Toveri ei tuota läheskään niin suurta häiriötä kuin
alussa olin pelännyt; sillä minun kirjottaessani kuluttaa hän aikaansa
lukemalla tai naputtelemalla. -- -- --
Istunpa nyt eräänä iltapäivänä työni ääressä ja annan kynän kiitää
pitkin vihkon sivuja. Toverini istuu jakkarallaan toisella puolen
pöytää, edessään avonainen kirja. Mutta se on siinä vain näön vuoksi,
sillä itse asiassa on hän vilkkaassa naputuskeskustelussa naapurimme
Sobolevin kanssa.
Hetken kuluttua keskeyttää hän naputuksensa, nousee paikaltaan, laskee
klosettiin vettä, käärii oikean käden hihansa aina kyynärpäähän saakka
ja heittäen minuun hymyilevän katseen tarttuu lattiarasuun. Sen upottaa
hän klosetin kuiluun ja hetken sitä siellä huljutettuaan nostaa sen
äkkiä kranan alle ja vääntää kuivaksi.
Silmät pystyssä seuraan minä hänen omituista puuhaansa, josta en käsitä
tämän taivaallista. Hän vain hymyilee ja uudistaa saman tempun vielä
pari kertaa.
Sitten kumartuu hän klosetin ääreen ja huutaa:
-- Halloo!
-- Halloo! -- vastaa klosetista omituisen ontolta kumahtava ääni.
-- Sdravstvyjte, tavarishtsh! -- jatkaa toverini.
-- Sdravst ... -- kuuluu klosetista.
Ja yks kaks on toverini vilkkaassa haastelussa klosetista vastailevan
salaperäisen olion kanssa.
Asia valkenee minulle kyllä piankin. Kulkeehan väliseinän sisässä
likatorvi, johon joka kerroksen kohdalla yhtyvät kummaltakin puolen
klosettien torvet. Toverini ja seinän takana asuva Sobolev ovat
poistaneet niin sanotun vesilukon, t.s. sen veden, joka aina jää
klosetin nieluun sulkien sen niin, ettei likatorvesta pääse mitään
löyhkää koppiin tunkeutumaan. Siten on heidän välillään avonainen
torviyhteys, jota pitkin he nyt vallan mukavasti voivat keskenään
jutella.
Mutta jos Vuoksi poistaa samalla tavoin vesilukon klosetistaan, voi
hänkin puhua meidän koppiimme, juolahtaa äkkiä mieleeni. Esitän asian
toverilleni kohta kun hän on laannut juttelemasta Sobolevin kanssa.
-- Tietysti, -- vahvistaa toverini ja ryhtyy heti naputustietä tekemään
Vuokselle selkoa tästä uudesta puhelutavasta -- mikä itse asiassa ei
ole äsken tehty keksintö, kuten toverini kertoo, vaan on ollut jo sekin
venäläisissä vankiloissa aika yleisesti käytännössä.
Kun asia on Vuokselle selvinnyt, ilmottaa hän, nähtävästi hiukan
emmittyään, avaavansa "telefoonin". Minun olisi nyt tehtävä samoin,
sillä toverini on puhelun lopetettuaan pannut vesilukon jälleen kiinni.
Tosin se tuntuu koko lailla vastenmieliseltä, mutta halu kuulla
pitkästä aikaa oikeata sivistynyttä suomea sekä saada suullisesti
jutella kohtalotoverin kanssa on paljon voimakkaampi. Ja niinpä minä
käärin hihani, sytytän paperossin vastamyrkyksi ja käyn reippaasti
samaan toimeen kuin toverini äsken.
-- Halloo, onko se Vuoksi?
-- On, terve!
Hänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.
Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta
uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin
jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle
lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on
vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.
Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua
suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä
kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo
koko lailla väljemmille vesille.
Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä
W.C:tä telefooniksi.
Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen
kanssa. -- -- --
-- Tam toshe finn! -- lausuu toverini ja viittaa lattian alle.
Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä
kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.
-- Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi
suomalainen? -- kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.
-- Kyllä siellä on.
-- Kuka?
-- Proviisori S. Nykaarlepyystä.
-- Kuinka löysitte hänet?
Vuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien
naapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole
koskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen
askeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä
selvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi
lämpöjohtotorven juuritse katon läpi: -- Kto tam? Kuka siellä?
Ja katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi
että venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:
-- He, suomalainen!
Kumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään
rakennettu.
-- Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?
-- Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa
häntä.
Kuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen
jälkeen hieman arkaileva: -- Halloo!
-- Halloo, halloo! -- vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.
Viimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä
yhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista
asioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä.
Kuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina:
päivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa,
samoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan
olemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.
Hra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin
saakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten.
Hän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt
selville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen
avulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.
Sanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä
harjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa.
Tätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti
vakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on
venäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä
minäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä
järjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.
Tyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme
toistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian
voittoon, lopetamme "konferenssin" ja annamme vesivirran sulkea
puheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää
mielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme
yhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta.
Ja kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä
kaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.
Myöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään.
Alhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden
kanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme
naapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä
kaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella.
Siis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!
Mikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä
useammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin
kestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä
turinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä
tavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin,
väittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät
kipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään
huitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa. Väliin oikein tulistuessaan
näyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen
klosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei
kuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan
"soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan", t.s. ponnahtaa
yhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi
pauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.
Silmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla
kuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja
haukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä
antaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä
ja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja
hänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:
-- Sdravstvyjte, tavarishtshi!
Ja niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava
turina jälleen täydessä käynnissä.
Kerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken
Solovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen
kirjailija.
-- Suomalainen? -- vastaa Solovjov kummastuneena. -- Missä hänet sitten
on vangittu?
-- Kotonaan Suomessa.
-- Mutta niillähän on "aftanomia".
-- Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, -- kuuluu toverini selitys.
Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä
kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan
ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain
pelkkä suomalainen.
-- Nu kak? -- ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä
luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun
johonkin radikaaliseen puolueeseen.
-- Vyj revaljutsiannyj? -- tinkaa hän.
-- Njet, -- vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä
halua jutella.
Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen
venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä
vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja
ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan
ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti
eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka
ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan
vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.
Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti
tiedustelujaan.
-- Vyj moshet bytj narodnik?
Narodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani
sitä. Mutta mitähän tuo "narodnik" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä
Vuokselta.
-- Maalaisliittolainen, -- naputtaa Vuoksi vastaan.
Mitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen
tutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt.
Siksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: -- njetu!
Toverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään
puoluekarsinaan sijoitetuksi.
Ylhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita,
että minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.
Toverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän
lämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:
-- Moj tavarishtsh anarchist.
-- Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan,
-- ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden
puoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.
Hiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.
-- Sanokaa hänelle tervehdykseni, -- kuuluu Solovjovin vastaus.
Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä
ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa
käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä
on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt
sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on
sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen
takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta
vakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta
asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme
asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta
syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta
harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan
joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri
Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia
"separatisteja".
Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään,
jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta
niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö
onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi
kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista
despotiaa vastaan.