Se eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä.
Kaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja
kirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta
pihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on
kokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat
astelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa.
Avonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä
Pietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt,
leppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.
Sadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta
ulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen
peltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan
pääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.
Minulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole
mikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme
aamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä
kaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön
sovelluttaminen.
Asetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja.
Kun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä
tarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen
heti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia
ymmärtämään toisen naputusta.
Kun toverini rupeaa naputtamaan jotakin sanaa, sekaannun minä jo ensi
kirjaimiin ja annan hätäisen keskeyttämismerkin. Silloin alottaa
toverini saman sanan alusta ja naputtaa hiukan harvempaan. Tällä kertaa
saan ensi tavun selville, mutta sitten menee taas kaikki sekaisin. Kun
toverini on pakotettu yhä uudestaan alottamaan alusta saman sanan,
menettää hän lopuksi kärsivällisyytensä, mitä hänellä puhdasverisenä
slaavina ei tietysti kovin suurta määrää olekaan.
-- Tshort! -- kähähtää hän silloin, nousee pöydän äärestä ja alkaa
huuli pitkällä kävellä huitoa edestakaisin. Ilmeisestikin harmittaa
häntä syvästi minun paksupäisyyteni, sillä itse on hän huippuunsa
kehittynyt mestari tuossa jalossa naputustaidossa.
Pian hänen pahatuulensa kuitenkin aina haihtuu ilmaan, hän palaa pöydän
ääreen ja harjotus alkaa uudestaan. Ja kun minä vihdoinkin onnistun
saamaan selvän hänen naputtamastaan sanasta, on meidän kummankin ilo ja
tyytyväisyys suuri.
Kun mestarini on minut vihdoinkin hyväksynyt arvosanalla "välttävä", on
minun aika ryhtyä vasta saavutettua taitoani käytäntöön sovelluttamaan.
Hetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä asetun lämpöjohtotorven ääreen
ja muutamalla aralla naputuksella ilmaisen haluavani päästä
keskusteluun. Oitis vastataan alhaalta käsin: ilmeisestikin se on eilen
keksitty kansalaiseni Vuoksi. Alanpa siis naputtaa suomea. Pari kertaa
hän keskeyttää, mutta kun minä kolmannella kerralla saan sanan
valmiiksi ja hän loppuraapaisuuni vastaa samalla tavoin ymmärtämisen
merkiksi, isken minä tyytyväisenä silmää toverilleni. Siten saan minä
vähitellen naputetuksi koko lauseen, minkä jälkeen minun on vuoro
kuunnella vastausta. Mutta ottamatta lainkaan huomioon minun
alkeellista kehityskantaani naputtaa Vuoksi tiheässä tahdissa, minulta
menee heti alussa konseptit sekaisin ja mieleni valtaa samanlainen
hätäännys kuin pyhän Pietarin lähtiessään aaltoja pitkin kävelemään.
Kiiruusti täytyy minunkin turvautua mestariini, joka haukkumasanoja
muristen rientää avuksi, antaa Vuokselle kiireellisen keskeytysmerkin
ja tämän alettua alusta lausuu sitten minulle sanat, sikäli kuin ne
torvea pitkin tiheinä naputuksina virtaavat ylös.
Mutta ennen iltaa olen ymmärtämisen taidossakin saavuttanut jo
sellaisen asteen, että kykenen omin päin vaihtamaan ajatuksia Vuoksen
kanssa.
Kas tässä muutamia ensimäisiä naputusrepliikkejämme:
-- Olitteko kauan Saksassa?
-- Viime syksystä toukokuuhun.
-- Missä komppaniassa?
-- Jääkäri.
-- Miksi tulitte pois?
-- Minulla oli asioita kotimaahan.
-- Onko pataljoona vielä Hampurin tienoilla?
-- Ei, se muutettiin lähtiessäni Libauhun.
-- Kuka teidät ilmiantoi?
-- Eräs Dragsfjärdin poika, nimeltä Ahlstedt.
-- Miksi hän sen teki?
-- Hän palasi kanssani yhtämatkaa, mutta vangiksi jouduttuaan tunnusti
hirttämisen pelosta kaikki ja antoi ilmi suuren joukon tovereitaan.
Nykyään hän lienee vakinaisesti santarmien palveluksessa.
-- Onko ryssillä teitä vastaan muita todistuksia kuin Ahlstedtin
ilmianto?
-- Löysivät vangittaessa minulta salamerkeillä kirjotetun asiapaperin.
-- Oletteko itse tunnustanut?
-- En. Väitän olleeni koko ajan Ruotsissa.
-- Kuinka paljon luulette meitä suomalaisia olevan täällä
Shpalernajassa?
-- Ainakin viitisenkymmentä miestä.
Sodan menosta en koko täällä oloaikanani ole saanut tietooni tämän
taivaallista. Luonnollisesti käyn nyt siinäkin suhteessa tunnustelemaan
Vuoksen tietovaroja. Hän on kutakuinkin pysynyt maailman tapausten
tasalla, sillä hän on ollut yhtämittaisessa naputusyhteydessä
venäläisten naapuriensa kanssa.
Ensiksi kysyn Riigan kohtaloa ja harmikseni saan kuulla, että se on yhä
ryssäin hallussa. Samoin Verdun ranskalaisten.
Sitten:
-- Onko Romania liittynyt sotaan?
-- On, jo elokuun lopulla.
Äärimmäisen jännityksen vallassa naputan sanat:
-- Mille puolen?
-- Ryssän puolelle.
Tuntuu aivan kuin olisin saanut korvapuustin.
Keskeytän puhelun ja alan julmistunein ilmein, toverini minuun
ällistyneenä tuijottaessa, pitkin askelin harppailla edestakaisin.
-- Se viheliäinen roskakansa! -- priiskahtelevat ajatukset päässäni. --
Olen pitkin aikaa tuntenut vaistomaista vihaa sitä maata kohtaan, sillä
koko sodan ajanhan ne ovat vilkuilleet vuoroin itään, vuoroin länteen,
laskien mielessään, kumpaan liittymällä saisi paremman saaliin
rosvotuksi.
Hiukan tyynnyttyäni naputan alas kysymyksen:
-- Luuletteko Saksan kunnialla kestävän tuota yhä lisääntyvää
vihollispainoa?
Alhaalta kuuluu koruton vastaus:
-- Kyllä Saksa kestää.
Tunnen päässeeni jälleen tasapainoon ja hengessäni puristan
kohtalotoverini kättä.
Jonkun hetken mentyä tartun jälleen toverini kampaan ja naputan alas:
-- Minä suhtaudun hyvin optimistisesti meidän suomalaisten kohtaloon.
-- Niin minäkin, -- kuuluu Vuoksen vastaus.
-- Uskon, että me ennen pitkää kaikella kunnialla pääsemme tästä
pinteestä.
-- Sellainen usko minuunkin on juurtunut.
Siihen päättyy keskustelumme tällä kertaa ja mieli keveänä käännyn minä
juttelemaan toverini kanssa. Meidänkin keskustelumme johtuu sotaan.
-- Saksalainen pieksää meikäläisiä joukkoja, -- selittää toverini
naurusuin.
Kun en heti tajua hänen sanojaan, esittää hän asian havainnollisesti.
Nyrkkiään näyttäen sanoo hän:
-- Tämä saksalainen, -- sekä takapuoltaan viitaten: -- tämä venäläinen.
Sitten alkaa hän nyrkillä huitoa itseään takapuolille, kiemurtelee sitä
tehdessään ja huutaa: aj-aj-aj!
Valaistukseksi sille asianhaaralle, että hän nauravin ilmein saattaa
esittää tällaista asiain tilaa, lausuu hän lopuksi:
-- Ja tämä hyvä, sitä pikemmin tulee vallankumous.
Mikä nuhteeton revolutsionääri sinä, kunnon toverini, oletkaan! Sanasi
ja eleesi ovat saattaneet minut kerrassaan hyvälle tuulelle, niin että
minun on pakko pistää käteni sinun kainaloosi ja siten alamme me
vilkkaasti jutellen kävellä edestakaisin.
Sitä tehdessämme pysähdymme sattumalta toisessa peränurkassa olevan
pienen jumalankuvan eteen. Se on kämmenen levyinen laatta, jossa
venäläiskorean läkkikehyksen keskellä näkyy himmeälle metallipohjalle
kuvattu Kristuksen pää orjan tappurakruunuineen.
-- Haroshij tshelavjek -- hyvä mies, -- virkkaa toverini kuvaa
tähystäessään.
-- Revolutsionääri? -- lisään minä kysyvästi.
-- Da, -- vastaa toverini vakuuttavasti, mutta silmää samalla kuitenkin
minua hiukan epäluuloisesti.
-- Navjerna, -- vakuutan minä, -- sillä ajoihan hän kerran temppelistä,
juutalaisten pyhästä sijasta, ruoska kädessä ulos joukon
keinottelijoita ja poroporvareita...
Tuo raamatun kertomus näkyy olevan toverilleni tuntematon ja
mielenkiinto täydessä vireessä pyytää hän minua esittämään sen
lähemmin. Tehden tapauksen hänelle niin havainnolliseksi kuin
mahdollista ryhdyn minä kertomaan:
-- Temppeliin, jossa piti totuutta julistettaman, oli kokoontunut
rahakeinottelua harjottamaan joukko kansan painajaisia ja
byrokraatteja, sellaisia kuin Purishkevitsh, Rasputin, Trjepof, Seyn...
-- Seyn? Kto on? -- keskeyttää toverini.
-- Finskij generalgubernator, -- ja määritelläkseni lähemmin
kenraalikuvernöörimme laatua lisään niukasta sanavarastostani ainoat
käsille sattuvat: -- bolshaja svinja -- suuri sika.
-- I palatsh -- pyöveli, -- lisää toverini.
Kun hän täten on saanut selvän käsityksen Seynin olemuksesta, pyytää
hän minua jatkamaan.
-- Tämän tapaiset miehet siellä siis harjottivat rahakeinottelua. Sen
nähdessään julmistui Kristus, tempasi ruoskan, ajoi heidät ulos ja
tyrkki nurin pöydät, niin että rahakasat helisten vierivät temppelin
kivipermannolle, ja hampaitaan kiristäen pakeni byrokraattijoukko
portista ulos.
Näen toverini silmistä, että kielellisesti vaillinaisesta esityksestäni
huolimatta kohtaus on ilmielävänä hänen edessään. Hänen kasvoillaan on
entusiastinen ilme ja siirtäen katseensa jälleen jumalankuvaan lausuu
hän vakuuttavasti:
-- Otshen haroshij tshelavjek! -- Erinomaisen hyvä mies!
Edelleen jutellessamme tiedustaa toverini, minkä takia minut
vangittiin.
Hm! Enpä juuri ole halukas hänelle asioitani kertomaan. Ei silti, että
häntä enää epäilisin miksikään urkkijaksi, sillä hänen katseessaan ja
olemuksessaan ei huomaa vilahdustakaan siitä levottomasta
omastatunnosta, jota kouliintunein ja paatuneinkaan santarmiurkkija ei
voi kokonaan peittää. Ei, uskon lujasti, että sinä, Semen Jegorovitsh,
olet nuhteeton sielu ja rehellinen vallankumousmies, mutta samalla sinä
olet venäläinen ja sellaisena sinun luonteesi -- sen olen ehtinyt jo
hyvin huomata -- on läikkyvä ja häilähtelevä kuin kaikille tuulille
alttiin lammen pinta. Onhan niin usein nähty, että mitä vilpittömin
venäläinen revolutsionääri on tilaisuuden tullen keikahtanut
ilmiantajaksi ja provokaattoriksi tai että hän on tsinovnikkauran
ensimäisille porrasaskelmille päästyään kädenkäänteessä muuttunut
veljiensä mitä hartaimmaksi pieksäjäksi -- niin, hänen musta tukkansa
on sen jälkeen nagaikkaa heiluttaessa leiskunut yhtä tulisesti kuin
ennen vallankumouksellista palopuhetta pitäessä. Tätä en, veliseni,
kyyhkyläiseni Semen Jegorovitsh, suinkaan sinusta sano, sillä pidän
sinusta sangen suuresti, mutta kaikesta siitä huolimatta tahdon pitää
omat asiani omina tietoinani tai korkeintaan uskoa ne koetelluille
miehille omien kansalaisteni joukossa.
-- En voi sitä venäjäksi selittää, -- vastaan vältellen hänen
uteluihinsa.
Mutta hän on uteliaisuudessaan hellittämätön kuin lapsi.
Alan sen vuoksi, johtaakseni hänen, huomionsa toisaalle, kertoa
vangitsemisestani kuinka poliisijoukko minun viime yötä kotona
viettäessäni ympäröi talon ja kuinka minä revolveriani käyttäen koetin
siitä huolimatta päästä pakoon. Hän kuuntelee jakamattomalla
mielenkiinnolla ja kun mainitsen, että poliisijoukkuetta johtanut
"priistavi" oli entinen koulutoverini, huudahtaa hän julmistuneena:
-- Aa, durak!
Sen jälkeen käy hän miettiväiseksi ja kysyy:
-- Vyj streljali? -- Te ammuitte?
-- Niin tein. Entäpä sitte?
Vastaukseksi tekee hän hirttosilmukkaan ripustamista kuvaavan eleen
niin osuvasti, että näen ilmielävänä edessäni hirsipuuhun ripustetun
miehen pitkäksi venähtänein kauloin. Mutta olen liian valoisalla ja
hyvällä päällä, että tuo säikytys minuun pystyisi.
Hui hai! Ei se päivä valkene, että minut ripustettaisiin venäläiseen
hirsipuuhun!
Mutta käytävästä kaikuu jo tuo tuttu:
-- Guljatj prigat ... vitsa -- guljatj prigat ... vitsa --
Kun olemme jo palttoo päällä ja odotamme oven avaamista, juolahtaa
mieleemme ilmottaa Vuokselle kävelyyn lähtömme, että hän osaa kiivetä
ikkunaansa nähdäkseen meidät kävelypaikalla. Toverini naputtaa sen alas
hiukkasta ennen kuin vartia avaa oven ja murahtaa lyhyen: -- guljatj!
Heti kävelykarsinaan päästyämme -- saman kopin asukkaat saavat myöskin
yhdessä kävellä -- suuntaamme katseemme oman koppimme kohdalla olevaan
neljännen kerroksen ikkunaan. Siellä ei näy mitään, mutta sen sijaan
alkaa kolmannen kerroksen ikkunassa vastaavalla kohdalla vilkkua
nenäliina. Olemme pitäneet niin luonnollisena asiana, että Vuoksi asuu
heti lattiamme alla, ettei mieleemme ole edes juolahtanut kysyä, missä
kerroksessa hän on. Nyt olemme kuitenkin selvillä siitä, että hän onkin
kaksi kerrosta meitä alempana ja innostuneina viitomme hänelle
tervehdyksiä.
Sen huomaa kuitenkin pitkäpartainen Makarohvi ylhäällä vartialavalla ja
alkaa meille murista äkäisesti kuin kahlekoira. Ja olenpa suuresti
huvitettu kuullessani sitä venäläisten haukkumasanojen tulvaa, mikä sen
johdosta virtaa toverini huulilta, kuitenkin siksi hillitysti, etteivät
ne voi ulottua Makarohvin korviin, sillä siinä tapauksessa toimittaisi
hän vankilan päällystölle oikopäätä sapiskan asiasta ja toverillani
olisi tiedossa pari vuorokautta lisää karsseria. Rangaistusmäärät näet
lisääntyvät kerta kerralta yhdellä vuorokaudella aina seitsemään
vuorokauteen saakka. Sen määrän on naputussyntien takia kärsinyt hento
naapurimme Golikof. Sulkea ihminen kokonaiseksi viikoksi vedellä ja
leivällä elämään säkkipimeässä, inhottavan likasessa ja russakoista
kuhisevassa muurinlokerossa -- se on jo korkeimmassa määrin
epäinhimillistä!
Huomiotani on alunpitäin kiinnittänyt se, että kaikilla vartioilla,
nuorimmillakin, on kosolta kunniamerkkejä, jotka he aina sunnuntaisin
sekä muina merkkipäivinä ripustavat yllensä. Niitä killuu heidän
rinnassaan monenmoisia, hopeisia ja pronssisia, useimmat niistä
kahvikupinpohjan laajuisia lostikoita. Kun kunnianarvoisan Makarohvimme
rinnassa killuu ja helkkyy sellaisia koristeita erikoisen pitkä rivi,
tiedustan toveriltani tätä asianhaaraa ja ovatko vartiat mahdollisesti
sodassa kunnostautuneita veteraaneja.
Toverini on vielä äkämystyksissään Makarohvin haukunnasta. Kysymykseni
kuullessaan kohauttaa hän halveksivasti olkapäitään ja notkein elein
sanojaan vahvistaen vastaa:
-- Niistäneet hyppysin nenäänsä ja nenän sisälmykset pudonneet
rintapielille.
Huomaan jo tämän ensimäisen yhteispäivän kuluessa toveristani olevan
itselleni moninaista hyötyä. Hänen tietonsa vankilan olosuhteista ovat
luonnollisesti paljon monipuolisemmat kuin omani ja ennen kaikkea on
hän mainio välimies minun ja vartiain välillä. Viimemainituille on
minun ollut hyvin hankala toimittaa tarpeellisimpiakin asioitani, sillä
heillä ei tunnu olevan aikaa, vielä vähemmän kärsivällisyyttä,
kuunnella minun vajanaista venäjääni. Toisin on toverini laita. Hänelle
saan selvitetyksi monimutkaisenkin asian, minkä hän sitten puolestani
tulkitsee vartialle.
Niinpä saan tänään, kävelyltä palattuamme, kuulla toveriltani, että
vankilan kirjastossa on myöskin ulkomaalaista kirjallisuutta. Lisäksi
tietää hän, että vartiat ovat velvollisia vangin pyytäessä antamaan
nähtäväksi kirjaluettelot, joista omaan lainauslistaansa saa merkitä
haluamainsa kirjain numerot. Ihastun luonnollisestikin tämän
kuullessani ja pyydän toveriani heti anomaan vartialta ulkomaisen
kirjallisuuden kataloogia. Hän täyttää pyyntöni ja moniaan hetken
kuluttua ojentaa vartia oviluukusta suuren, mustakantisen luettelon.
Ahnaasti käyn siihen käsiksi. Ihmeekseni huomaan, että kirjastossa on
melkoinen määrä latinan, saksan, ranskan, englannin, puolan ja unkarin
kielistä kirjallisuutta. Merkitsen listaani useita kymmeniä
saksankielisiä teoksia sekä lisäksi moniaita latinankielisiä. Kirjat
vaihdetaan aina maanantaisin siten, että aamulla leipäannoksia
jaettaessa otetaan luetut kirjat sekä niitä seuraava lainauslista
takaisin, minkä jälkeen uudet kirjat jaetaan päivällisaikana.
Kun lainauslistassani ei tähän saakka ole ollut mitään omia
merkintöjäni, ovat kirjastonhoitajat pistäneet minulle aina oman
valintansa mukaan pari venäläistä "knigaa" sekä kolmanneksi jonkun
pahvikansiin sidotun pienen suomenkielisen kirjan. Mitä teitä nämä
kotimaisten kirjamarkkinoidemme tuotteet ovat Shpalernajan kirjastoon
kulkeutuneet, on minulle aivan tietämätöntä. Ulkomaisen kirjallisuuden
kataloogiin niitä ei ainakaan ole merkitty.
Viimeksi kuluneella viikolla on minulla ollut luettavana piispa
Råberghin "Muistelmia" ja sitä edellisellä vanha tuttavani
koulupoika-ajoilta, suomennos Felix Dahnin kertomuksesta "Felicitas".
Kaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla
pistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että
sen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi
häntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.
Iltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet
oppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt
tankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja
korostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän
tahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan
väkisinkin: Vilkuuna.
Aluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä
hän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan
kuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään
englanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen
opettanut.
Ollessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja
lausuu:
-- Hjuva yötta, toveri!
X