-- V'vannu prigatovitsa!
Se on vallan uusi huuto, joka käheällä ja yksitoikkoisella äänellä
toistettuna eräänä aamupäivänä kajahtelee käytävästä.
Mitähän se merkinnee? No, kaipahan pian selvinnee, mistä on kysymys.
Hetken kuluttua aukeneekin ovi, vartia viittaa minua astumaan ulos ja
virkkaa: V'vannu! Samassa selviää minulle, että tarkotus on mennä
kylpyyn. Lähden vartia vartialta -- niitähän seisoo tienosottajina
kaikissa käänteissä -- astelemaan pitkin käytävää, samalla kuin
mielessäni väikkyy suuri holvikattoinen sauna hieman siihen tapaan kuin
Oulun lääninvankilassa, suuri, kuumuutta huokuva kiuvas, vihdanläiske
ja veden solina... Mutta päätyessäni etäällä maakerrassa olevaan
saunaosastoon, suljetaan minut hämärään, pienen pieneen koppiin, jossa
on tyhjä kylpyamme sekä suihkuvehkeet.
Pian seison alastonna ammeessa ja kranoja sovitellen lasken päälleni
niin kuuman suihkun kuin ihoni suinkin sietää. Mutta kauan ei
kylpemisen sulosta saa nauttia, sillä vartia kurkistaa jo ovilasista ja
hoputtaa joutumaan.
Kun paluumatkalla silmälasejani kuivaten astelen pitkin pohjakerran
käytävää, havahdun äkkiä sanoihin:
-- Terve, Kyösti!
Hämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka
pyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.
-- Terve, terve!
Sen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä
puristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan
meitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!
Tähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa.
Oulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on
Pietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet
santarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä
käsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon
edelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty
Shpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa
oikeudenkäyntiä varten.
No niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti
vähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes
vilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen
koppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin
hiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni
löytyvän kohtalotoverin.
Mutta löydöt jatkuvat.
Moniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin
suomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni
ja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni
parinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on
nuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa
olemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai
ylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että
hänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän
esiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan
kuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.
Kunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!
Pian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut,
nousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse.
Siinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai
kävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei
vartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan
kintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen:
-- Oletteko suomalainen?
-- Kyllä, -- kuiskaan minä vastaan. -- Mistäs te olette?
Hän käsittää kysymykseni nähtävästikin hieman väärin, sillä hätäinen
vastauksensa kuuluu:
-- Saksan matkasta!
Vartia ilmestyy samassa näkyviin ja sananvaihtomme katkeaa siihen.
Mutta olemmehan todenneet toisemme kansalaisiksi sekä kohtalotovereiksi
ja ilo sydämessä työnnymme koppeihimme. Kun vartia on poistunut oven
takaa, kuulen heti seinän takaa naputusta. Tartun lyijykynään ja
naputan vastatervehdyksen.
Ah, ollapa meillä nyt selvillä naputussysteemi! Muistan vuosia sitten
lukeneeni erään venäläisen vallankumousmiehen kuvauksia vankilaelämästä
ja siinä oli myöskin esitettynä järjestelmä, jonka mukaan vangit
seinään naputtelemalla vaihtavat ajatuksiaan. Mikä vahinko, etten
tullut sitä silloin mieleeni painaneeksi! Mutta saatoinko aavistaa,
että itsekin vielä joutuisin samaa kokemaan.
Äh, kun pystyisimme ajatuksiamme vaihtamaan! Hän sanoi olevansa
syytettynä Saksan matkasta. On kai siis ollut Saksassa. Mikä nautinto
minulle olisikaan kysellä elämästä suomalaispataljoonassa, lukuisista
tuttavista siellä, hänen kotimatkastaan ja lukemattomista muista
seikoista!
Mutta eikö voisi keksiä jotakin uutta yksinkertaista
naputusjärjestelmää? Maltahan! Jos a merkittäisiin yhdellä
napautuksella, b kahdella, d kolmella ja niin edelleen läpi
aakkosluettelon, niin eikö sillä tavoin jo saattaisi tulkita
ajatuksiaan? Totta kai, vaikka hitaastihan se kävisi, koska esim.
ä-äännettä merkitäkseen täytyisi napauttaa kappaleen kolmattakymmentä
kertaa. Mutta mitämaks, onhan vankilassa aikaa ja ajan tappaminenhan
täällä onkin kaikista tärkeintä.
Tuumasta toimeen siis. Alan ensiksi naputtaa nimeäni, mutta pitkälle en
ehdi, kun naapuri keskeyttää minut vastanaputuksella. Kun hän vaikenee,
alotan uudelleen, mutta samoin tuloksin: hän keskeyttää kärsimättömästi
ja naputtaa itse jotakin. Ilmeisesti on hänelläkin joku järjestelmä,
sillä hän naputtaa jaksottain, pitäen välissä aina pienen loman. Mutta
minä en tajua siitä tämän taivaallista. Yhtä vähän kuin hänkään minun
naputuksestani.
Pöytiemme ääressä ihan lähekkäin istuessamme olemme kuin kaksi vento
vierasta muukalaista, joiden on mahdoton ymmärtää toistensa kieltä.
Tai, teosofien oppiin turvautuakseni, niinkuin kaksi henkiolentoa,
jotka epätoivoisesti ponnistellen koettavat tehdä itseänsä
ymmärretyiksi ruumiillisille olennoille.
Minun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen
tietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän
paperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että
selityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen
rullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä
sopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.
Jonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen
porraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä
tuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En
kuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja
pamppailevin sydämin työnnyn koppiini.
Olin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni
noudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen
naputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse
aluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.
Ihme ja kumma!
Mutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani?
Silloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista
kirjotusta ja -- minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa
päätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!
Levotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman
pitää.
Mutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna
itsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman
tuloksia.
Silloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä
se onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille
kertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen
metrin päässä itsestäni!
Naputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta
vastaukseksi.
Ei epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt
huomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen
rinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.
Olen selvästi näkevinäni, kuinka hän tuolla seinän takana istuu
masentuneena ja häpeissään. Mutta mitä, enkö kuullut itkua jostakin?
Herkistän korviani ja toden totta: selvästikin joku itkee jossakin. Ja
kuka muu se olisi kuin hän, naapurini ja ilmiantajani. Se odottamaton
huomio, että hänen ilmiantonsa uhri on joutunut istumaan hänen
lähimpänä naapurinaan, on vaikuttanut häneen niin kohtalokkaasti ja
valtavasti, että hän on purskahtanut itkemään.
Mieli mitä ristiriitaisinten ajatusten meuromana kävelen minä vinhaa
vauhtia edestakaisin ja pysähdyn aina väliin kuuntelemaan... -- -- --
Seuraavana aamuna ylös noustessamme naputtaa hän jälleen tavallisen
aamutervehdyksen.
-- Kas, kas, hän tekeytyy viattomaksi!
Kävelemään mennessämme tähtään minä häneen läpitunkevan, epäluulolla
kyllästetyn katseen. Mutta hän astuu pää pystyssä, kuten tavallista, ja
nyökkää minulle hymysuin tervehdykseksi. Häpeästä, arkailusta ja
omantunnontuskista ei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään.
-- Mikä paatunut kanalja ja teeskentelijä! Mutta hänen esiintymisensä
rehti varmuus ja nuorekas reippaus saa minut epäilemään omia
epäluulojani. Ehkä hän onkin vallan viaton mies ja jostain pätevästä
syystä oli eilen vastaamatta naputuksiini.
Ah, ettemme voi keskustella!
Seuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja
kävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä
toiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä,
totean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin,
keski-ikäisen mustapartaisen venäläisen. Nuori suomalainen on kokonaan
häipynyt näköpiiristäni -- kunnes kuukausien perästä, vasta
keskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa,
jolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän
silloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn
vankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen
koppiin, etäälle minusta. Hän oli jo silloin osannut venäläisen
naputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli
kirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran
kylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka
onnistumatta.
Hän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta
vangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti
tutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän
ensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden
päähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin
ihmeen edullinen. -- -- --
Pitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen.
Elän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen
meitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan
kolme miestä.
Oikeata munkkikammioelämää!
Päiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös
noustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset
voimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen
lattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy
myöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin --
poltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä -- sekä
otan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän
sanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän
"läksyn". Sitten otan esille "Bragelonnen varakreivin", jonka
lehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut
käsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa
muuta paperia siihen tarkotukseen.
Oulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan
historiallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan
tutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin
reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista
luomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata,
sytytän paperossin ja nousen kävelemään.
Noin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu
tavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm
kelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat
ovat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara
sydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti
harppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä... Ja
kun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni
tyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka
olivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät
saalista venäläiselle santarmille. Koetan päästä näistä ikävistä ja
kiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat
ne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin
taudinomaista.
Kirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin
väsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden
pöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin
se suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.
Kohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen
ja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari
romaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan
kajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee
seuraavan illan odottamisen mieluisaksi.
Tietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä
kovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä
entistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt
kokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.
Mutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä
tuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on
kirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme
kirjaa.
Mainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.
Alan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään
arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin
pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden,
olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin
länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.
Heureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin
kirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.
Kirjaa selaillessani tunnustan itselleni, etten ole lukemalla
lähimainkaan jaksanut seurata tämän hermafrodiittisen ammattiveljeni
kintereillä, hänen kirjottamalla kartuttaessaan suomalaista
kirjallisuutta. Viimeinen saavutukseni oli "Pojat asialla" ... vai
oliko se ehkä "Nuori mylläri", mutta mikä kirjatulva olleekaan niiden
ja "Pekka Puavaljin" välillä! Korvatakseni edes hiukan laiminlyöntiäni
alan nyt sitä perusteellisemmin lukea tätä niin omituisissa oloissa ja
niin odottamatta käsiini joutunutta kirjaa. Ja totisesti, nautinpa
kelpo tavalla siitä klassillisesta tavasta, millä hän kuvailee noita
elämän peruskysymyksistä jaarittelevia savolaisia, joiden ikenissä
riippuu piipun nysä ja aivoissa pötköttää laiska ajatuksen katkelma...
Mutta kirja herättää mielenkiintoani muullakin kuin pelkällä
sisällöllään. Muutamia lehtiä edettyäni huomaan eräällä sivulla pieniä
pisteitä, joita jollakin terävällä kärellä on painettu sinne tänne
erinäisten kirjainten alle. Kokoan nuo täten merkityt kirjaimet
sanoiksi ja saan lauseen: "Meitä suomalaisia on täällä ainakin
parikymmentä miestä." Hiukan etempänä ilmottaa eräs, mainiten aluksi
nimensä, olevansa Härmän pohjalainen sekä tulleensa vangituksi
valtiollisista syistä.
Mielikuvitukseni riehahtaa liikkeelle. Täällä olisi siis niinkin suuri
joukko suomalaisia ja minä kun olen luullut niiden supistuvan kolmeen!
Ketähän ne voinevatkaan olla? Ties kuinka monta tuttua niiden joukosta
löytyisi. Koetan arvailla ja käyn mies mieheltä läpi tuttavapiirini...
Mutta eräänä päivänä saan toiseltakin taholta vahvistuksen ilmotukseen,
että täällä on melkonen joukko suomalaisia. Sen antaa vankilan parturi,
joka -- itsekin vanki --, kerran viikossa parturituvaksi järjestetyssä
kopissa vartian läsnäollessa ajaa niiden vankien parrat, jotka haluavat
siihen tarkotukseen uhrata kymmenen kopeekkaa kerralta. Kun minut
vartia ensi kerran -- partani on silloin jo kasvanut kiusallisen
pitkäksi -- saattaa parturiin ja minä istahdan tuoliin, hämmästyttää
parturi, nuori venäläinen, minut seuraavilla suomeksi lausumillaan
sanoilla:
-- Parta pois?
-- Ah, osaatteko suomea? -- kysyn ilahtuneena.
Mutta ei, sen enempää hän ei juuri osaa ja senkin vähän on hän oppinut
ollessaan parturina Suomen asemalla, ja sitten:
-- Sdjes mnogo finnof -- täällä on paljon suomalaisia, ja niiltä hän on
tietysti aina jonkun sanan oppinut.
Tekisi mieleni udella, muistaako hän noiden suomalaisten nimiä, mutta
vartian läsnäolo estää minut siitä.
Sitä uteliaammin alan tästä lähin kävelemässä tai perjantaisin
kylpemässä käydessäni pälyillä ympärilleni, keksiäkseni kohtaamieni
vankien joukossa suomalaisia. Väliin luulenkin huomaavani selvästi
suomalaisia kasvon tyyppejä, mutta ne ovat minulle ennestään
tuntemattomia ja sananvaihtoon ei ole pienintäkään tilaisuutta.
Riekkiäkään en seuraavilla kylpykerroilla näe enää edes vilahdukselta.
Niiden seitsemäntoista joukossa, jotka ovat kanssani yhtaikaa
kävelemässä, en huomaa yhtään suomalaiselta näyttävää, kun kerran,
ollessani sisäänkäytävän vieressä karsinassa, saan kehäaidan läpi
tilaisuuden heitä tarkastella, heidän yksitellen poistuessaan
kävelypaikalta. Ne ovat kaikki selvästikin venäläisiä, useimmat
herrasmiehiä eri ikäluokista, toisilla tshinovnikan univormu päällään.
Hyvin usein näen ulos tullessani tuossa edellä mainitussa karsinassa
vanhan, kankealiikkeisen ja tursistuneen herran, jolla kesäkuumallakin
on jaloissaan vuoratut päällyskengät ja jonka silmänalustat ovat
pussistuneet. Äreänä kuin bulldoggi liikkuu hän häkissään ja näyttää
olevan valmis räjähtämään mitä kiukkuisimpiin solvauksiin, jos joku
uskaltaisi liiaksi häntä lähennellä. Mikähän bojari sekin lie? Ties,
vaikka itse sotaministeri Suhomlinof, jonka tiedän parastaikaa
petoksiensa takia istuvan telkien takana. Suhomlinoviksi alankin sitten
itsekseni nimittää tuota maailman menoon nähtävästikin syvästi
myrtynyttä kohtalotoveriani.
Kävelykarsinain seinämissä, vaikeammin huomattavissa kohdissa, huomaan
toisinaan kaikenlaisia pieniä tiedonantoja, esim. "Privjet anarchistami
-- terveisiä anarkisteille", y.m. sekä alla milloin koko nimi, milloin
vain alkukirjaimet ynnä kopin numero. Suomalaisia tiedonantoja tai
nimiä en alkuaikoina keksi yhtään.
Eräänä päivänä huomaan, että kävelykarsinaani putoaa ilmasta jotakin.
Etsin katseillani ja keksin maassa limpun sydämestä puristetun pienen
pallon. Sen kylestä pistää näkyviin pieni, rullalle käännetty paperi.
Arvaan että se on viskattu jonkin kopin ikkunasta. Tulen täyteen mitä
kiihkeintä uteliaisuutta. Kiertelen sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja
kun vartiain silmä välttyy, sieppaan paperin kouraani. Kurkistan siihen
hätäisesti ja tunnen pettymystä, nähdessäni siinä venäläistä
kirjoitusta. Eräs anarkisti siinä ilmoittaa nimensä ja koppinumeronsa
sekä lausuit terveisiä aatetovereilleen.
Mitäpä jos olisi minunkin kirjottaa jonnekin nimeni sekä terveiseni
toisille suomalaisille? Vai olisiko mukavampi kirjottaa paperilapulle
kopissani, sekä jättää se sitten tänne? Mutta itsesäilytysvaisto
pidättää minua siitä, sillä arvaan kävelykarsinain olevan tarkan
valvonnan alaisia. Siitä saankin pian tuntuvan esimerkin.
Muutamana iltana, kun olen jo makuulla, astuu koppiini osastonvartia,
matkassaan upseeripukuinen päällikönapulainen, pitkäkoipinen
laiheliini, jolla on kourassaan muutamia lappuja harmaata paperia.
Komennettuaan minut ylös, jolloin yöpaidassani saan seisoa smirnaassa
tuon koipeliinin edessä, näyttää hän minulle noita lappuja, joissa
huomaan suomalaista kirjotusta, sekä murahtaa jotakin.
-- Oot shie kävelyss' kiruttanut? -- tulkitsee osastonvartia, josta
aluksi ymmärrän yhtä vähän kuin pomoshnikankin murinasta.
Tihrusilmänsä tuimassa vireessä tinkaa äijä, olenko minä "kiruttanut",
kunnes asia yhtäkkiä selviää minulle: tahtovat tietää, olenko minä
jättänyt kävelypaikalle nuo kirjelappuset. Ehätän lujasti ilmottamaan
että: ei! Pomoshniekka tempaa hyllyltä "listokin", jossa oli merkittynä
nimeni ynnä vangitsemistani koskevia seikkoja. Verrattuaan nimeäni
paperilapuissa oleviin huomaa hän minut viattomaksi, minkä jälkeen he
ääneti poistuvat -- arvatenkin mennäkseen jonkun toisen suomalaisen
koppiin, sieltä kolmanteen, kunnes mahdollisesti keksivät sen poloisen,
joka on ollut kyllin varomaton turvautuakseen tällaiseen kirjevaihtoon.
On omituista, kuinka siellä kävelypaikalla mielikuvitus ponnahtaa
lentoon. Kaihoisana kääntyy vangin katse taivasta kohti, josta
oikeastaan vain ahdas kaistale näkyy tänne umpinaisen ja pölyisen pihan
pohjalle. Vaaleat kesäiset pilvenhattarat, jotka niin keveinä ja
huolettomina ilman päämäärää kuin huvimatkalaiset purjehtivat
horisontin yli, tempaavat mielikuvituksen mukaansa tuonne rajattoman
vapauden maille. Linnut, jotka nopeassa lennossaan leikkaavat
horisonttia, herättävät kateutta ja saavat vapautensa menettäneen
tuntemaan elämänsä kaksinverroin painavalta.
Ah, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa!
Tai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi
muuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana
"rebjonok" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.
No, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun
silmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat
lyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi
siiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan
näkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on
tapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken
vahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä
katselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista
huomataan kadonneeksi. Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva
kiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat
kuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan
matkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla
Laatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas
havumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin
kohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä
taakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy
alleni... Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa.
Mahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy
näköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä,
allani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat
kotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii
silmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen.
Laajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle.
Siinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät
nurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan
minäkin sinne avonaisesta akkunasta ... "rebjonok!" ja siinähän seison
omassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä...
Tuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun
suoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla
panemaan toimeen toista samanlaista.
Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä
ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee
sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No,
panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen
kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua
ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia
tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun
hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä
ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään.
Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta
vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme,
rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi
pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne
hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää
joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse
päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään,
kiroillaan, hosutaan... Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni
ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää
yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta
lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi.
Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan
Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti.
Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja
kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta
lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä
nousee pitkin katua!... Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän
ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle.
Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali
Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje
Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten
silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa
sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon...
Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman
määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon
taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.
Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan
kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain
vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko
hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.
Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä
vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.
Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja
alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka
peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja
katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka
nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää
kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman
profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli
kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli
pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.
Se on suunnattoman uninen mies -- ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen
Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten
kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen
eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy
jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä
kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon
kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut
virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.
Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla
mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan
tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin
säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko
näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen
illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti
ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian
monimutkaisessa koneistossa.
He ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on
venäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea
parta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on
hellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja.
Ohuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos
huomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin
pienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan
pikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä.
Hänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen
luonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea
byrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi
joutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina
olisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten
harjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle,
sillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän
kykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.
Toinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja
laihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään
ikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän
kävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä
sapeli. "Vetää palveluksen nauhaa" kuuluu sananmukaisesti käännettynä
eräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti
soveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni,
kun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen
etukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja
kepillään kolkkivan lavan permantoon. Tuntuu kuin tuohon olan yli
kiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka,
jota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa...
Tuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin
ympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien
muiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa
koneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta
hammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen
pyörivässä rattaassa.
Tätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja
autiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin
hetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa
permantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä
he ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin
veriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran
kuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja
uskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista
kehäänsä...