Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja
mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia
huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä
joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu -- siinä asioita, jotka tulevat
kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina
1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä
Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin
nimellä Shpalernaja.
Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö,
jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta
kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine
pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen
ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten
sarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin
tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh -- mies,
jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden
suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta
tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan,
kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen
miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen
suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo
"suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen
lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli
ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja
kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi,
ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman
tuuliin hänen uurastustensa tulokset.
Jo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain
tehdä tuttavuutta tämän "erittäin tärkeän" herran kanssa. -- -- --
-- Tuu tänn'! -- viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.
-- Minnekä nyt?
-- Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.
Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni
ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa,
kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan
kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.
Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan
käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin
vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen,
solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku.
Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien
meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista
tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla
virkkaa sanaakaan.
Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon
Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut
eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään,
että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka
tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän
aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua
siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia
isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli
hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja
hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon
vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista
pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä
he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi
poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.
Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni,
saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja:
eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi
käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan
alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa
kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin
pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on
painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen
ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet
vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista
syntyperää.
Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja
useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä
ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä
avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia
Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän
vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset?
Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa
tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia
ilman hoidotta kasvaneet...
Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme
oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme
muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin
seisoo nimi: Mashkevitsh.
Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.
Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään
takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan
Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen
kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä
arvaan tulkiksi.
Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä
mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä.
Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten
alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan
vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä,
uskonto, alamaisuus...
Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni
kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut
Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh
hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu
Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin
Venäjän alamaisuudesta!
-- Nu da! -- virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.
Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja
tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen
tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi
kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.
Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin
ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan
olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista
pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat
perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden
tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen
käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja
yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä
toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista,
saavat jo sinänsä riittää.
-- Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? --
alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.
-- Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi
mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.
-- Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? -- takertuu hän
vastaukseeni.
-- Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla,
mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.
-- Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?
-- En.
Kaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan
järjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä
tehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken
päästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä
tulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi
palaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin
vaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni
muistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta
osottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista "Rikos ja rangaistus".
Ja itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani
jotakuinkin lähellä Raskolnikovia.
-- Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? -- alottaa hän jälleen
kuulustelun.
Ahaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän
riitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä
ainakin valmiiksi treenaantunut.
-- Tunnen kaksikin Juho K:ta --, vastaan yksikaikkisesti.
-- Mutta nuoren Juho K:n?
-- Tunnen nuorenkin.
-- Kuinka vanha hän on?
-- En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.
-- Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?
-- Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin,
että hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos
mahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen
Amerikaan.
-- Millä keinoin rajan yli?
-- Kuinka minä sen tietäisin? -- vastaan olkapäitäni kohauttaen,
ihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.
Tämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä
puoleeni ja sanoa leimauttaa:
-- Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te
olette hänet sinne lähettänyt.
Olen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi
tunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan
tyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.
Aivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet
oman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä
palanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain
tutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä
siten pakotetuksi tunnustamaan.
-- Se on mahdotonta, -- vastaan lujasti, -- taikka jos Juho K. nyt
olisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole
sellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin
hänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon
pojaksi.
-- Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan
lähettänyt.
Ähää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen
äänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:
-- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?
Kohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken
alamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:
-- Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet
Saksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.
Vähän aikaa kirjotettuaan:
-- Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?
-- Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä,
että näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen
perusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään
tietämättömiksi ajoiksi työstään.
-- Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? -- kysyy hän nyt
kummastusta teeskennellen.
Sattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915
Helsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä
toimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori
rakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin
hänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista
nuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli.
Tämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden
palkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.
-- Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? -- kysyy hän asiaan sen
enempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään
pöytäkirjaan.
-- Browninki.
-- Mistä te olitte sen saanut?
-- Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.
-- Missä tarkotuksessa?
-- Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia
muutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini
maaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon
työtöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini
lähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun
eräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä,
kysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä
saatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi
ostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.
Siten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi
tohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli
revolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä,
kehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla
ilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin
kieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim.
oston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh
apureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin
alkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan
toht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun
lääninvankilasta onnistunut toht. S:lle toimittamaan sanan, miten aion,
jos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen
tapahtuneen. -- -- --
Kuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa.
Kuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin.
Korvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on
hra Mashkevitsh suvainnut merkitä seuraavasti: "Vastarintaa tein
säilyttääkseni vapauteni." Siinä kaikki!
-- Eihän se niin ollut, vaan: "vastarintaa tein säilyttääkseni
vapauteni, _koska_ j.n.e." --, keskeytän minä lukemisen.
Tulkki kääntää sen uskollisesti Mashkevitshille, joka luimauttaa minuun
ärtyneen katseen, mutta tarttuu kuitenkin kynään ja kirjottaa
pöytäkirjan loppuun lisäyksen. Kun se on valmis, kääntää tulkki sen
minulle, jolla aikaa Mashkevitsh tähtää minuun väijyvän katseen, että
huomaako tuo sen pienen pukinsorkan, jonka hän pisti vielä
lisäykseenkin. Minä huomaan sen kylläkin, mutta minut on vallannut
täydellinen yksikaikkisuus, minä kohautan vain hartioitani hra
Mashkevitshiltä oppimaani tapaan, ja annan lukemisen jatkua,
päästäkseni pian takaisin koppiini. Olen nyt täysin vakuutettu, että
hra Mashkevitsh paitsi novoje-vremjalaista suomalaisvihollisuuttaan, on
lisäksi mielivaltainen ja kavala mies, johon nähden täytyy pitää
silmänsä auki.
Pöytäkirjan lopussa on tutkintotuomarin päätös, jossa hän tuomitsee
minut menettämään kaikki oikeuteni sekä ilmottaa minut asetettavaksi
syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla.
-- Te saatte, jos tahdotte, pauna tähän vastalauseenne ja se menee
yhdessä pöytäkirjan kanssa hovioikeuteen, -- ilmottaa hän lopuksi.
-- Kyllä, tietysti minä haluan panna vastalauseeni.
Mutta hän ei suvaitse sanoa, milloin ja missä minä tuon vastalauseen
saan kirjottaa, vaan hän viittaa minua poistumaan ja sapeleitaan
kalistellen nousevat murjaanit takanani liikkeelle. Enkä minä tällä
haavaa juuri kykenisikään panemaan kokoon kunnollista vastalausetta.
Otanpa siitä selvän huomenna, sillä tietystihän näitä kuulusteluja
jatkuu vielä monta päivää ja hän kajoaa joka asiaan, mihin
santarmitkin.
Mutta päivät alkavat kulua kaikessa rauhassa eikä minua sen koommin
viedä Mashkevitshin eteen. Mieltäni kaivelee joka päivä vastalause.
Mitä tehdä? Olenhan kuin pilttuuseen kytketty elukka, jolle
määrähetkenä annetaan appeensa ja toisena määrähetkenä viedään hiukan
jalottelemaan. Vartialle, jolla sitäpaitsi näyttää aina olevan kiire,
en pysty asiaani selittämään ja osaston vartia ei näyttäy
viikkokausiin. Yhä pahemmin jäytää asia mieltäni, kunnes lopulta
selviän päätökseen: Kun minut viedään oikeuteen, panen siellä heti
alussa jyrkän vastalauseen koko tätä menoa vastaan, että minut vastoin
Suomen perustuslakeja on raahattu vieraalle maalle vieraiden lakien
mukaan tuomittavaksi, sekä sen jälkeen kieltäydyn vastaamasta mihinkään
kysymyksiin. Niin, sen minä totisesti teen, ja pian juurtuu asia
mielessäni lujaksi päätökseksi.
V