Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard
ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä.
Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset
ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden
synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: _Testis unus,
testis nullus_. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto
Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen
ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on pelkkä olio. Pelkässä oliossa
ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee
ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä
oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen,
jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64
antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä
säde tuomiopöydän ääreen.
Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen
eräänlaisesta erehtymättömyydestä — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia.
Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla
sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä.
Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche
on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman
perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena
pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista.
Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta.
Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64
pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi koppeloartisokan lehdistä
on syödä koko artisokka, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään
(_Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu_).
Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne
nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia
syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista
päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64
todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä
tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät
hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:
»— Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen
mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus.
Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella,
että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta,
että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan,
niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät
herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on
valta puolellaan. Ilman santarmeja tuomari olisi vain poloinen
haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin
olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan.
Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se
yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus
on vakiutuneitten vääryyksien pyhittämistä. Näemmekö sen koskaan
asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille?
Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta
kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä
rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.
»Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos
huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi,
diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain
kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut
sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon.
Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.»
Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut,
sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää, mitä esivallan
jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä
järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan
yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä
inhimilliseksi ja herkkätunteiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen
sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden
mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta,
sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa
tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta,
on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud
julistaa, totta kyllä, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja
siinä tapahtuu oikeus.
Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme
nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.
Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edestakaisin istuntosalin
eteisessä.
Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin,
vastasi raapien nenänpäätään: — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni,
niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin
korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan
konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan
yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta
on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kunhan vain noudattaa
yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi
sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.
V
Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.
Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän
seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän
tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet.
Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen
majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla
oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut
ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei
olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä
kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei
hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus
poliisioikeudessa.
Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: »Alas lahtarit!» Ja että
hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,
se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä
uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,
hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä
tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,
joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan
syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:
»Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!»
salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli
siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen
ilmestyskirjansa.
Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän
myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen
oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta
herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä,
josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä
hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,
säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän
laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden
ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni
jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä
katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja
kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja
ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs
hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän
tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen
frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon
maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään
harvinainen tapaus, kaukana siitä.
— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsirattaani?
VI
Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.
Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut
siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen
teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista
taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas
vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu
taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana
ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,
tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia,
aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät
elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:
Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä
peukaloiden:
— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen
viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy
viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee
olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen
ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä
ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka
kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän
käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että
ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi
takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.
Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät
hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois
hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli»
oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi
hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista
sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei
viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja
Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen
ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden.
Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat
päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja
pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä,
ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi
kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle
valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään
herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä
vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä
missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä
kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan
vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän
liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,
karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy
ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi
soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,
ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse
ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan
oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän
halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen
kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka
vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja
keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä
päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja
äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa
yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren
esikaupungin ja Richer kadun silmissä.
VII
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo
naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.
Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän
kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen
he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli
hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli
sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.
Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa
kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän
miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure
sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin
mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan
samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,
leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko
ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää
kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko
järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli
ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita
vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.
Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla
kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän
kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he
hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä
hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa
tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä
kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että
tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy
kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi,
ruokottomaksi suultaan.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,
osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan
järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät
ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään vääryyttä. Hän kosti niille, jotka eivät
tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä heikommilleen. Kerran sai
häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikkupoika, joka oli
kysynyt häneltä, oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi
häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän
paisuu rikkaaksi myymällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten
kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,
eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli ratkennut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä
enemmän hän joi viinaa.
Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä
muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän.
Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani
koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se
oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina toisinaan juoda tilkka, se virkistää
ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on
totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut
rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä, kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä
väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalanpäivän
kierrellen rouva Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien
likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu
istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt
rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,
pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin
onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edestakaisin hallien
kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista — kuinka hän
sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti
rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa
kuumaa Theodore-muorin kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti
aisan varressa... Hän muisti huutonsa, kuinka se, kimakkana kuin kukon
kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko
harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan
ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien
kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja
päätään ravistaen hän huokasi:
—. Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua.
Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sitten, tuon oikeusjutun
jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin ennen. Minä en ole enää
sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin
mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jaloilleen. Kaikki
kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.
VIII
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,
joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä
hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.
Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.
Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli
partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,
rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä
ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä
hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen
mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut
ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä
vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.
Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti
olevan jäätävä vilu, mutta... joko hän mieluummin pysyttelihe valon
läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän
kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja
pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin.
Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja
jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa.
— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa!... Ja mitä se
hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: »Alas lahtarit!» En teitä
enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
häntä saa loukata joutavilla sanoilla... Minä kehoitan teitä uudestaan
menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina Crainquebille katosi
sateeseen ja pimeyteen.
Putois.
I