rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat
pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti,
en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes
neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.
Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin,
valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain
kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean
ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena
hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen
vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta;
mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on
lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain
edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi
siitä, ettei hän ollut syytön.
Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle
raskauttavat asianhaarat.
II.
Crainquebillen seikkailu.
Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli
pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun
hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä
purjolaukka näet on köyhän parsaa.
Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui
Montmartre-katua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä,
myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti
kimpun laukkoja ja sanoi:
— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?
— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.
— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!
Ja rouva heitti kimpun rattaille takaisin inhoa ilmaisevalla liikkeellä.
Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi
Crainquebillelle: — Liikkukaa eteenpäin!
Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut
liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja
asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa
ottamaan, mitä katsoi mieleisekseen.
— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan rouva
vastaan.
Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin
viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa
vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua
sydämelleen.
— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy
noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.
Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi
käsivarrella, jo oli odottamassa.
Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran
Crainquebillelle:
— Liikkukaa eteenpäin!
— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.
— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan
eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.
Sillä aikaa kenkäkaupan rouva puodissaan koetteli sinisiä kenkiä
kahdeksantoista-kuukautiselle lapselle, jonka äidillä oli kiire. Ja
laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.
Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan
pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia.
Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden
ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei
käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä
täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi
oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi
huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua
eteenpäin. Hän jäi paikalleen.
Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa
häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka
uhkailee yhtä-myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli
numero 64 niukka varoituksineen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se
kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään,
on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja
lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.
— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!
Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen,
ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla
yksinkertaisella tavallaan:
— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.
Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:
— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa
vaan.
Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi
konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta
kohti. Ja se katse sanoi:
»Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani
niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää
ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla.
Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria
kolottaa, ja huutanut: 'Kaalia, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo
täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta,
aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa, ja
teidän pilanne on sydämetöntä.»
Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän
siinä nähnyt mitään, mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän
kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.
Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla
suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muutto- ja raitiovaunuja
ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän
liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja
huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä
haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaununajajat, jotka
katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin
sipulisaksa!
Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen
riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin,
ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.
— Hyvä, sanoi hän.
Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen
lyijykynäntyngän.
Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä
voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen- kuin
taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut
maidonajajan vaununpyörään.
Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:
— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!
Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!
Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin
epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan.
Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi
pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme
liturgiseen muotoon: »Alas lahtarit!», niin nämäkin kaupustelija-paran
sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.
— Ahaa! te sanotte: »Alas lahtarit!» Hyvä. Seuratkaa minua!
Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti
Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin
numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin
päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä, sinisellä
puserollaan:
— Minäkö sanon: »Alas lahtarit?» Minä?... Oh!
Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja
pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla
nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku
tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton
ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän
lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi,
mutta varmasti:
— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.
— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä
uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.
Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja
poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin
eteen.
Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:
— Vai sanonut: »Alas lahtarit!» Oh!...
Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan
pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta
poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä,
ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi
talteensa, rouva Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.
Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan,
vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon
sammuneen, ja hän mutisi:
— Johan nyt jotain!...
Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen
pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja
vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan
erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu,
Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.
Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt
komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa
epäilynalaisia.
Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla
hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.
Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä
se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli
seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:
— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä
lattialla.
Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se
olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:
— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi
keksinyt.
Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan.
Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi
olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu
johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä,
salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:
— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?
Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra
Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan
isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.
Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa,
sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties
olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään
epäileväisesti kaikelle, mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän
mutisi:
— Hm, hm!... Minä en näe mitään sellaista raportissa...
Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:
— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä
puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on
erinomaisen epäviisasta.
Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain
olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.
III
Crainquebille oikeuden edessä.
Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen
kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan,
jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta
Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä
korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän
pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne
olivat kukistavia. Presidentti lausui lopuksi:
— Te siis tunnustatte sanoneenne: »Alas lahtarit!»
— Minä sanoin: »Alas lahtarit!» koska herra konstaapeli sanoi: »Alas
lahtarit!» Silloin minä sanoin: »Alas lahtarit!»
Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta
syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja,
joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei
ollut lausunut. Hän oli sanonut: »Alas lahtarit!» ikäänkuin hän olisi
sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?
Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.
— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?
Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian
vaikeaa.
— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi
presidentti.
Ja hän kutsutti todistajat esiin. Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra
nimeltään, vannoi puhuvansa totta eikä mitään muuta kuin totta. Sitten
hän todisti seuraavaa:
Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan
päivällä huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti
kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli
pysähdyttänyt rattaansa talon N:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden
ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehoitin häntä kolme eri kertaa
liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin
antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle
huudolla: »Alas lahtarit!» mikä mielestäni on törkeä solvaus.
Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä
suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi
rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun,
Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegioonan upseerin.
Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.
Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä
väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen
todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.
— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä
huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut
häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti
kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan
poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion
edessä.
— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja
Matra, — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin
herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?
— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.
— Mitä hän sanoi teille?
— Hän sanoi: »Alas lahtarit!»
Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.
— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman' kiirehtiväisesti.
Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset
uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui
puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja
tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.
Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa
ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, »noita yhteiskunnan
vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan
näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja joka päivä
saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka
ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki.»
Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin
mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, »jotka
eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon
kuuluminen oli hänen ylpeytensä».
Presidentti kumarsi päätään.
Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä.
Hän oli myöskin kansallismielisten vaaliehdokas
Vieilles-Haudriettes-korttelista.
Hän jatkoi:
— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan
suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä
tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut
esiintymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat
herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan.
Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: »Alas
lahtarit!» Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte
katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: lahtari, teurastaja,
poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi
poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — »Alas
lahtarit!» sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko
kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä
sanat. Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat
herrat, epäillä sitä.
Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa
tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä
tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä.
Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen
kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne,
hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu,
kunnialegioonan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri,
kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: »Alas
lahtarit!» niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa
pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva,
vainoomishulluutta.
Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: »Alas lahtarit!»
jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen
luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen
katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo.
Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana.
Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.
Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa
välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista
päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli
perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.
Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi
ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin,
joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.
— Komsarjus!... komsarjus!... Kuulkaas, komsarjus!...
Ja hän huokasi:
— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti
käymän...!
Sitten hän teki tämän huomion:
— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta
niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi. Komsarjus, eikö ne
teistäkin puhu liian nopeasti?
Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt
päätänsäkään.
Crainquebille kysyi häneltä:
— Miksette vastaa minulle mitään?
Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:
— Puheliaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise
koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?
IV
Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.
Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun
tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa
ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei
liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat
unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut
oikeuspalatsiin, aprikoi, mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut.
Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarréen olkapäälle ja sanoi:
— Siitä presidentti Bourriche ansaitsee kunnian ja kiitoksen, että
hän on osannut torjua turhan uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta
henkisestä ylpeydestä, joka pyrkii tietämään kaikki. Jos tuomari olisi
asettanut vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun
ristiriitaiset todistukset, niin hän olisi joutunut tielle, jolla
ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan
tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään
oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen
tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen
omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja
inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on poikkeukseton. Mitä arvoa
niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on
kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen.
Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.
Eräänä päivänä, kun Walter Raleigh, ollessaan: vankina Lontoon
Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen
maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi rähäkkä hänen ikkunansa
edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas
istahtaessaan työnsä ääreen hän ajatteli saaneensa; tapahtumasta
hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli
siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä
osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä
kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein
arvostella semmoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän
oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja
niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.
Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin
oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Mutta
siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden
kieltäminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy
heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat
tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja
sekä siviili- että sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.
Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys jättääkseen
tuomioitansa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan
kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja
perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät
pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia.
Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän
ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei
epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on
todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien
ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon
mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa?
Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi,
sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet
metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisen järjestysvallan
kategoriain mukaan.
Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Korsikassa),
ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut,
että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä,
eikä myöskään, että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja
tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole
laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.